Kirjoittajan virtuaaliset kisällinvuodet Osa II: Lukeminen

Tämän jutun nimi oli alunperin Lukemani kirjat 2019. Jätin listan kokoamisen kuitenkin kesken. En ollut loppujen lopuksi lukenut kovin monta kirjaa, enkä tiennyt, pitäisikö listaan liittää kirjat, jotka ovat edelleen kesken, tai miten merkitsisin kirjat, joihin palaan yhä uudelleen.

ACHTUNG: 1.1.2020 lähtien löydät blogitekstit osoitteesta https://joanowl.blogspot.com/
- runoa, ajatuksia ja askartelua. 

Voin lukea kirjaa tai kirjan


Suomen kieli antaa kirjojen lukemiseen mainiot eväät: voin lukea kirjaa tai kirjan. Muistelin lukeneeni tänä vuonna neljä romaania, joista yhden kuuntelin äänikirjana. Jos luin useampia, olen unohtanut ne. Kylpyhuoneessa on keskeneräisenä Hermann Hessen Narziss und Goldmund, toinen lukukerta, nyt alkukielellä (suom. Narkissos ja Kultasuu). Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen luen siitä vallan eri asioita. Vessakirjoja on kuitenkin jonkinmoinen kasa, ja pari tietokirjaa ja runokirjaa näkyy kiilanneen ohi. Hessen romaani kuuluu omiin kokoelmiini, joten voin antaa sille aikaa ja tilaa.

Alkuvuodesta päätin tehdä enemmän pohjoismaisen kulttuurin opiskeluni hyväksi. Sain luettua Halldór Laxnessin romaanin Jäätikön jumalat saksankielisenä laitoksena Am Gletscher. Tässä hitaasti etenevässä kirjassa kuultiin ihmisen ikihuuto, lopuksi, kaikkien kommellusten jälkeen. Kannatti kahlata läpi vaikka lukeminen välillä takkusikin, sillä olivatpa ihmiset siinä aika veikeitä. Keväällä huomasin kasanneeni itselleni liikaa tekemistä ja jätin tanskan kurssin kesken. Keskityin valmistelemaan Hauki-maalaustani näyttelyyn. Näyttely oli hieno, mutta maalaukseni aika kamala, ainakin teknisesti. Hauki kuitenkin onnistui kiipeämään puuhun ja sai vielä kaverinkin, joten mitäpä siitä. Yksi Suomen kirjallisuushistorian onneton tarina sai onnellisemman lopun.

Runouden suomentaminen koskettaa syvältä


Olen kääntäjä. Kääntäjä kääntää paitsi asiasisältöjä, myös ajatuksia, kielikuvia ja tunnelmia, etenkin kääntäessään runoutta. Pitkin vuotta olen koettanut suomentaa saksankielistä, sotien jälkeisen ajan lyriikkaa. Se on haasteellista kahdessa mielessä: Ensinnäkin se on teknisesti vaikeaa. Osa kirjailijoista on jo heittänyt hyvästit riimeille, mikä lienee vapauttanut heidän sanastonsakin. Runoilijat runoilevat omiaan, keksivät vaikeasti tulkittavia kielikuvia ja kokonaan omia sanoja. Sellaisia runoilijat ovat. Se on kiehtovaa. Toinen haaste on siinä, että lukemani runot käsittelevät sellaisia asioita, jotka ovat niin karmeita ja ällöttäviä, ettei niitä haluaisi ajatella. Kun ensin miettii, että mitähän tuokin, minulle outo sana, tarkoittaa, ja sitten tutkii ja etsii ja oppii, että se tarkoittaa sormipuristinta, sellaista jolla kidutetaan ihmisiä, ja sitten tajuaa, että kirjoittaja on tosissaan, niin se sattuu. Se sattuu niin kovaa, että voi joutua pitämään taukoa kääntämisestä. Opin tässä asioita sekä runoudesta että ihmisyydestä, en vain oikein osaa sanoittaa oppimaani. Mutta se kyllä tuntuu

Uusimmassa Jano-verkkolehdessä on muuten kirjallisuuden kääntämistä käsitteleviä artikkeleita.

Lukukokemuksia, runot


Loppusyksystä tilasin taas joksikin aikaa Storytelin. Ajattelin, että syyslomalla ehtisin lukea pari romaania tai kuunnella äänikirjoja. Jotain ehdinkin, mutta juuri silloin aloitin myös lyriikan etäopinnot Lapin kesäyliopistossa, joten mieli veti enemmän runouden suuntaan. Kirjoittajakursseilla ja -oppaissa neuvotaan aina lukemaan paljon, erilaista. Klassikkoja ja tämän ajan tuotteita. Hitaasti se kyllä käy, kun pitää aina pysähtyä miettimään.

Panu Tuomen Chopinin elämästä kertovan runokokoelman olen lukenut jo pariin kolmeen kertaan, ja sitä se vaatiikiin, ettei lukukokemus jää huitaisuksi. Kirja on nimeltään Sylviuksen uurre. Se on oikeastaan yksi yhtenäinen runoelma, jonka osat osuvat yksittäisiin hetkiin. Sen voisi lukea kompaktina Chopinin elämäkertana, se toimii sellaisenakin. Lapsuuteni iltapäivät pianon ääressä viettäneenä en ehkä olekaan oikea oletuslukija: etsin tekstin asemoinnista pianon koskettimia, mutten löydä niitä sieltä. Takakansitekstin mukaan löydettävissä onkin klangi, mutta vaatii tosiaan useamman lukukerran, jotta pystyn kuulemaan sen. Hidastukset, kiihdytykset ja heleet, joita ei varsinaisesti lue siellä mutta lukee kuitenkin. Näitä runoja kannattaisi varmaankin lukea ääneen. Niistä voi oppia ainakin ilmavuutta ja sitä, miten rytmi voi olla sanoissa sinänsä, sitä mitenkään erityisesti korostamatta. Sylviuksen uurre voisi toimia runoa kirjoittavan oppikirjana, jos haluaa oppia sanomaan vähällä paljon.

Toinen runokokoelma, jonka haluan mainita, on sekin elämäkerranomainen. Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä virtaa runsassanaisena ja vuolaana, sen kuohuissa ja pyörteissä kerrotaan runoilijan puolison Sylvia Plathin elämästä, tai pikemmin heidän yhteisestä taipaleestaan. Hetkistä, pysähdyksistä, rysähdyksistä. Runot ovat niin pitkiä ja niissä sanotaan niin paljon, että saatan lukea kerrallaan vain pari kolme, mieluiten vain yhden. Siksi kokoelma on minulla edelleen kesken, enkä siten voisi liittää sitä luettujen listalle. Syntymäpäiväkirjeitä on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja se kestää myös olla kesken.

Bollan opetuksia


Tämänkin piti tulla. Saattaa olla, etten olisi tarttunut Pajtim Statovcin Bollaan, ellei se olisi voittanut Finlandia-palkintoa. Nopeasti lukeva tyttökaverini oli jo ehtinyt lukea kaikki ehdokkaat ja kommentoida niitä, ja olin parhaillani miettimässä, minkä minä, hidas lukija, niistä valitsisin, kun voittaja siinä välissä ehdittiin julistaa. Koska kaveri oli maininnut kirjasta löytyvän inhorealismia, olin ajatellut, että juu ei. Mutta sitten toinen tuttu tai puolituttu kommentoi facebookissa kirjaa vallan toiseen sävyyn, ja jouduin toteamaan, että jos haluaa luoda oman käsityksensä jostakin kirjasta, se kannattaa lukea itse. Bolla on minulla vielä kesken, joitain sivuja olen lukenut kahteenkin kertaan, koska Storytel-sovellus ei tahdo toimia Android 7:n kanssa vaan kaatuilee ja unohtaa, missä olin menossa. Kirja ehdottomasti kestää toisenkin lukukerran, suosittelen jopa taaksepäin pläräystä, sillä aina jotakin jää huomaamatta. Teksti soljuu luontevasti, ja kamalissakin kohtauksissa on jotain kaunista. Noin minäkin haluaisin osata kirjoittaa, jos kirjoittaisin proosaa. En kuitenkaan opettele tästä kirjasta kirjoittamisen tekniikkaa, vaan opin jotakin itselleni ihmisenä. Takerrun tarinaan, jossa nuori mies Arsim menee naimisiin Ajshe-nimisen naisen kanssa. Tavan vuoksi, koska miehet noin yleisesti ottaen menevät naimisiin naisten kanssa. He saavat lapsiakin. Sillä välin toisaalla mies rakastuu toiseen mieheen. Sellaistakin sattuu, joskaan siitä ei aina puhuta. Ei vieläkään aina, ja minun nuoruudessani ei juuri lainkaan, ei ainakaan positiiviseen sävyyn.

Kun luen Arsimin turhautumista vaimoa ja perhettä kohtaan, ja hänen intohimoista, mahdotonta rakkauttaan Milosia kohtaan, tajuan jotakin elämästä. Omasta elämästänikin. Nuoruudestani ja nykypäivästä. Niin kuin Finlandia-voittaja olisikin opettavainen faabeli, eläinsatu, kirjastosta lainattu kasetti, jossa Jukka Virtanen lukee jännittäviä juonenkäänteitä ja kysyy lopuksi "mitä me tästä opimme". Minä opin nyt, kovalla kädellä, oppia, joka minun olisi pitänyt jo aikoja sitten oppia. Minusta olisi voinut tulla Ajsen kaltainen nainen. Sen ajatteleminen tekee kipeää. Että en riittäisi miehelle. Minusta ei tullut Ajshea, vaan ihan tavallinen, enimmäkseen tyytyväinen vaimo ja perheenäiti, joka saa ruoanlaiton ohella myös toteuttaa itseään, lukea, kirjoittaa ja suomentaa. Minusta ei tullut Ajshea, koska oli asioita, jotka toiset ymmärsivät, asioita, joita ei oikein vielä voinut sanoa ääneen, mutta ne olivat, niitä ajateltiin. Joku, jotkut tai jokin puuttui elämäni kulkuun, ja olen siitä kiitollinen. Kiitos, pojat, rehellisyydestä, siitäkin, jota ei silloin voinut sanoa ääneen. Ymmärrän sen merkityksen nyt, ja toivon, että Ajshelle kävisi paremmin. Luultavasti ei käy, koska Bollaa on luonnehdittu vähintääkin apeaksi kertomukseksi. Minä luen sitä eteenpäin, kunhan olen hieman hengähtänyt.

Alan miettiä, mitkä ovat ne tarinat, jotka minä haluan kirjoittaa. Tai minun halutaan kirjoittavan? Tulevatko ne runoihini tai kirjoitanko ehkä sittenkin vielä joskus sen fragmentaarisen romaanin, josta olen haaveillut? En tiedä, mutta opin tiellä kysymysten esittäminen itselleen on sellainen pieni kukkula, mäen nyppylä, jolle nousu voi olla raskasta, mutta sieltä ylhäältä näkee kaikkiin suuntiin. Ainakin vähän matkaa.

Pike. Foto meinig via pixabay.


Mainitut teokset:
  • Hermann Hesse: Narziss und Goldmund. Suhrkampf 2017. Ensipainos 1930, S. Fischer, Berliini. Suomeksi ilmestynyt nimellä Narkissos ja Kultasuu, Gummerus 1974. Suomentanut Kai Kaila.
  • Ted Hughes: Syntymäpäiväkirjeitä. WSOY 1999. Alkuteos Birthday Letters. Suomentanut Alice Martin.
  • Haldór Laxness: Am Gletscher. Steidl 1989. Saks. Bruno Kress v. 1974. Suomeksi ilmestynyt nimellä Jäätikön jumalat (ei hassumpi nimi ollenkaan); suomentanut Jyrki Mäntylä. WSOY 1970. Islanninkielinen alkuteos Kristnihald undir Jökli 1968.
  • Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019.
  • Panu Tuomi: Sylviuksen uurre. WSOY 2012.
Lue lisää kirjoittajan Wanderschaftilta:
Kirjoittamisen etäopintoja

Kommentit

  1. Kaveri oli oikeassa: Bollassa on myös inhorealistista kuvausta. Kauneus ropisee loppua kohti kuin vanha maali. Ehkä pari ällökohtausta pitää olla joukossa, että vähäinenkin kauneus vaikuttaa lukijaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vesillä

Runoja syksyyn

Joutsenlaulua