Siirry pääsisältöön

Ne tulevat taas - sanat

Sanat alkoivat taas tulla, jo viime viikolla. Kirjoitusinto oli ollut jonkin aikaa hukassa, ei tullut yhtään sanaa mieleen. Niin kuin eräänkin kerran, musiikki teki patoon reiän.

Idea romaanista on kypsynyt pitemmän aikaa, mutta mitään järjellistä aloitusta ei ole syntynyt. Mutta tässä joskus serkkuni luki runojani ja ehdotti, että ehkä voisin jatkaa runojen teemoista tai runojen tapaan proosan suuntaan. Sanoin että miksipäs ei, mutta ajattelin, että voi plääh. Miten edes osaisin?

Yleisesti ottaen ihminen ei ihan noin vain osaa yhtään mitään, edes kävellä saatikka soittaa viulua, joten miten voisi osata kirjoittaa runosta kumpuavaa proosaakaan? Rupesin harjoittelemaan. Ongelmaa - tai pikemminkin haastetta: amerikkalaiset kuulemma kutsuvat liike-elämässäkin ongelmia nimellä challenge, ratkaisun mahdollisuus mielessään - kannattaa lähestyä monelta kantilta, niin kuin tuossa aiemmin kirjoitin musiikkia koskien. Jos kirjoitat, kannattaa ottaa todesta kirjoittamisen opettajien neuvo: vaihda näkökulmaa, vaihda kertojaa, etsi, kokeile, paikkaa, aikaa, henkilöitä. Huomaat kyllä, kun kertoja alkaa kertoa tarinaa.

Tässä sitten yhtenä päivänä istuin kaverin kanssa parvekkeella nautiskelemassa vaaleanpunaista samppanjaa (eikä minulla ole montaa kaveria, puhumattakaan levollisista päivistä ja kuplivista juomista), niin kaveri sanoi jotain älyttömän järkevää. Vai olinko minä se, joka sanoi? En muista. Idea, jonka sain, kypsyi parissa päivässä ja liittyi yhteen aiemmin hahmottelemieni henkilöiden kanssa ja sen kanssa, mitä serkkuni sanoi. Aloitin. Minä todellakin aloitin. Aion kokeilla pitkää tekstiä, niin pelottavalta kuin se tuntuukin. Runo on yksi, runojen sarja on elämä. Proosallisten runojen röykkiö, lyyrinen romaani tai eeppinen runoelma - ehkä nämä olisivat ne virstanpylväät, joiden ohi minun kannattaisi mennä. Mutta maltillisesti, pysähdellen. Haluan katsella ympärilleni, etten vahingossa mene ohitse risteyksestä, josta tie kääntyy kiinnostaviin paikkoihin. Pelkkä tiehän näyttää tylsältä. Sitähän se oli, mitä kaveri sanoi, vai olinko se minä.
Ikea-installaatio, Jyllanti

Kun kirjoittaminen avautuu, siitä seuraa euforinen tunne. Se tarkoittaa ylitse pursuavaa onnellisuutta, joka nostaa elimistön serotoniinin tuotannon hetkessä tavoitetasolle. Ikävä kyllä sieltä onnen kuplasta tullaan myös yhtä nopeasti alas. Se on se kohta, jossa pitää ruveta tekemään töitä. Myöntää, että kirjoittaminen on työtä eikä pelkkää ilonpitoa. Thomas Mannin kerrotaan kirjoittaneen joka päivä yhden sivun, riippumatta siitä, tuliko ideoita vai ei. Aion koettaa sitä - kunpa muistaisin tämän aikeen vielä huomennakin. Mitä jos te lukijat muistuttaisitte minua aina välillä siitä, että aioin tänäänkin kirjoittaa? Jos kommentoitte jotakin tähän alle, saan aina sähköpostiviestin, että käypäs lukaisemassa kommentit. Silloin palaisin aina tähän juttuun ja huomaisin, mitä olinkaan aikonut.

Hyvää viikkoa teille, toivottavasti tekin löydätte sanat, joita etsitte, tai ne löytävät teidät!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…