Rakasta kuin Jane Eyre

Minun piti sairastua influenssaan, että sain luettua kauniin mutta hitaasti etenevän Kotiopettajattaren romaanin. Se kannatti. En tiedä kumpaako kyynelehdin enemmän, kirjan loppumista vai henkilöiden rankkoja edesottamuksia.

Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani kuuluu eittämättä rakkausromaanien elittiin. Väittäisin jopa, että siinä on Se Rakkausromaani, muiden romanttisten kertomusten esikuva. Minun on nykyään vaikea lukea rentoutuakseni, sillä sisäinen freelancerini keksii miltei kaikista teksteistä jotakin käännettävää tai analysoitavaa. Jouduttuani sairasvuoteeseen kokeilin erilaisia kirjoja dekkareista runoihin, mutta joko ne olivat liian kamalia tai toivat liiaksi mieleen työni. Kotiopettajattaren romaani osoittautui kuitenkin poikkeukseksi: Minun ei tarvitse miettiä kääntämistä, sillä maineikas kirja on luultavasti käännetty jo kaikille maailman kielille. Suomentaja Tyyni Haapanen on myös tehnyt erinomaista työtä, minkä tähden uudelle käännökselle ei ole minkäänlaisia perusteita. Minun ei myöskään tarvitse kirjoittaa kirjaesittelyä, -arvostelua eikä -analyysiä, sillä teosta on taatusti räävitty riittämiin. Voimme siis keskittyä Jane Eyren, päähenkilön ja minäkertojan, rakkauteen. Ehkäpä voimme oppia jotakin 1800-luvun sankarittareltamme.

En suosittele kenellekään pusikoissa rämpimistä rankkasateessa, vaikka olisi kuinka pettynyt ja tuskainen olo. Lähdin minäkin kerran metsään rakkaussuhteen saamasta käänteestä vihaisena ja surullisena, mutta palasin melko pian takaisin. Ei tullut passia mukaan, joten en voinut palata "maitojunalla" vanhaan kotimaahani. Jouduin myös toteamaan, etten tiedä kenenkään Berliinin kaverini osoitetta - mehän tapaamme aina kahviloissa. Olin jo riittävän vanha palaamaan omaan kotiini selvittelemään asioita. Nuorella Jane Eyrellä kävi tuuri, kun hyväntahtoinen ihminen päästi hänet sisään. Tämä hyväntahtoinen henkilö sisaruksineen osoittautui vieläpä hänen serkukseen, mikä tosin kävi ilmi vasta moninaisten vaiheiden jälkeen. Kirjassa voi tapahtua näin onnekkaasti, mutta tosi elämästä ei voi olla ihan varma. Mahtaisikohan joku ystävällinen ihminen päästää sisään sateessa lionneen, ruuhkavuosien rapistaman naishenkilön, joka on lisäksi vielä ulkomaalainen?

Meidän ei tarvitse toistaa nuoren kotiopettajattaremme virheitä, vaan voimme siirtyä opiskelemaan positiivisia asioita. Kirjan luettuani sanoisin, että voimme oppia siitä ainakin kolme rakkausasiaa:
  • Kuuntele sydämesi ääntä. Ainakin minä olen usein saanut pettyä järjellä tekemiini päätöksiin, kun taas sydämeni - tai vatsanpohjatuntumani, intuitioni - on johdattanut minut hedelmällisemmille alueille. Aina en ole löytänyt juuri sitä hedelmää, jota olen etsinyt, mutta jokin herkullinen vitamiinipommi on aina tullut vastaan, jos sallitte tällaisen metaforan. Jane Eyrekin päätyy lopulta kovia kokeneen rakkaansa syliin. Intiaan lähtö St. Johnin kanssa olisi ilman muuta ollut virhe, siitä olisi tullut aivan toisenlainen kertomus (vrt. Judith Lennox: Kaikki sisareni).
  • Rakkaus ei katso ikää, kokoa eikä ulkonäköä. Vaikka kaunista ulkomuotoa ihaillaankin, se on sittenkin vain haihtuvaa usvaa, jonka sisäänsä kätkemät piirteet ratkaisevat tosi paikan tullen. Rakkaus myös saa meidät näkemään toisen ihmisen piirteet kauniina. Jane ja Mr. Rochester sanovat alusta pitäen toisilleen, ettet sinä nyt niin kaunis ole. Se ei ole heille merkityksellistä vaan pikemminkin hauska kirvoke pikku flirttiin.
  • Rakkaus ei katoa minnekään. Vaikka matkustaisit maailmaan ääriin, se seuraa mukanasi kaikkine tuskineen. Tuska on rakkauden vastapooli. Ilman yhtä ei olisi toista. Voit toki koettaa kätkeä tuskaisen rakkauden toisenlaisten tunteiden, toimeliaisuuden ja seikkailun alle, mutta sieltä se pilkistää päätään niinkuin hento liila krookus sulavan lumen alta. 
Huomaan, että Charlotte Bronten kirjoitustyylistä (tai kääntäjä Tyyni Haapasen tyylistä ja sanastosta) on tarttunut hitunen omaankin kirjoittamiseeni. Niin minulle usein käy, kun luen jotakin merkityksellistä. Kirjoittamisessa kaikenlaista matkimista pidetään usein vääränä, mutta se on itse asiassa aivan väärä oppi. Muutkin taiteilijat (kuvataiteilijat, muotoilijat, muusikot, tanssijat) opettelevat aluksi mallin mukaan. Puhutaan mimesiksestä, jäljittelystä. Miksei kirjoittaessa saisi soveltaa samoja oppeja? En suinkaan aio kirjoittaa uutta Kotiopettajattaren romaania, yksi ja aito riittää, ja nykyaikaisia muunnelmiakin on lukuisia (Nicolas Barreau, Diane Setterfield, Judith Lennox). Mutta vanhojen klassikoiden kielen tarkastelu, ja jäljittely, avartaa kirjoittavan ihmisen sanavarastoa ja ajatusmaailmaa. Ei haitanne, jos aluksi hieman (tahtomattaankin) matkii - se on vain yksi askel omaa kirjoitustyyliä kohti, oman äänen löytymistä kohti.




Kommentit

  1. Luin tämän kirjan hyvin nuorena ja muista ajatelleeni suorastaan jonkintyyppistä inhoa tuntien Janen ja Mr. R:n ikäeroa. Kuinka kukaan nuori voi rakastua noin vanhaan ihmiseen? :D :D :D Kirja on kauan ollut kirjahyllyssäni; ostin sen kun ajattelin lukevani sen joskus uudelleen. Ja nyt kun itse olen jo huomattavasti vanhempi kuin 40-vuotiaat, näen tämän kirjan varmasti hyvin erilailla kuin nuorena tyttönä sen lukiessani. Lukulistallani se kovasti jo odottelee. Kiitos kivoista pohdinnoista.

    VastaaPoista
  2. Minä olen nyt suunnilleen samanikäinen kuin Mr. Rochester, ajattelin varmastikin asioita hänen näkökulmastaan myös. Ja nuori tyttö ja vanhempi mies, ei se nyt niin tavatonta ole. Aika paljon elämänkokemusta Jane Eyrellekin on ehtinyt kertyä, vaikka nuori onkin. Toisaalta mietin, onkohan ikäero tuntunut 1800-luvulla vielä suuremmalta kuin nykyään, vai oliko ehkä tavallistakin valita noin eri ikäinen puoliso.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vesillä

Joutsenlaulua

Mitä rakkaus on?