Siirry pääsisältöön

Lempikirjani 2017

Katselin viime vuotista lempikirjaluetteloani ja mietin, onko se muuttunut. Jos lista on muuttunut, kieliikö se siitä, että minä itse olen muuttunut?

Viime vuosina kolme minulle tärkeintä kirjaa on olleet Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Shakespearen Hamlet ja Hessen Siddharta. Mietin, olenko jo kasvanut ohi Wertheristä. Taidan olla. Nuoren miehen rakkaudentuska ei enää taida päästä minun, nelikymppisen naisen, äidin ja vaimon, top 10 -listalle. Mutta jos listaisin kirjoja, jotka ovat eniten vaikuttaneet elämääni, sillä listalla se olisi, sillä sen vaikutus on tinkimätön. Se antoi minulle rohkeutta potea rakkauden tuskaa ihan täysillä ja yhtä lailla rohkeutta heittäytyä täysillä uuteen rakkaussuhteeseen. Viimeksi mainittua suhdetta on kestänyt jo 17 vuotta, joten Wertheriä ei voi myydä kirjakirppiksellä.

Hesse ja Shakespeare ovat edelleen listalla, mutta entäs muut? Ovatkohan lasten kirjat enää niin kovain tärkeitä? Olenko lukenut kyllikseni Tomi Kontiota? Tällä hetkellä olen, mutta hänen runonsa ovat sellaisia, joihin haluan varmastikin palata myöhemmin. No niin, lopetan jaaritukset, tässä on tämän vuoden listahitit:

  1. Hermann Hesse: Demian 

  2. Hermann Hesse: Siddharta

  3. William Shakespeare: Hamlet 

  4. Karl Ove Knausgård: Talvi


  5. Garth Greenwell: What belongs to you

  6. Thomas Harris: Hannibal Rising

  7. Lassi Nummi: Heti, melkein heti

  8. Klausbernd Vollmar: Handbuch der Traum-Symbole

  9. Kaarlo Sarkia: Runot

  10. Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa


Mitähän näistä voisi päätellä? Kolme klassikkoa, kaksi runokirjaa, esseemäinen romaani, ajankohtainen syvällinen romaani, yksi tietokirja, yksi syvällisempi trilleri ja yksi kevyt rakkausromaani. Taitavat kuvata minun monia puoliani. Kai minussa sitten on, vieläkin, palanen itseään etsiskelevää nuorta ihmistä (Demian, Siddharta, Hannibal ja What belongs to youn Mitko), runoa (Nummi ja Sarkia - kauniit nimet muuten!), kymmenesosa naiviia yltiöromantikkoa (Barreaun elokuvateatterin omistaja), neljännes talvea, tai jopa puolet, ripaus kannibaalia (apua!). Unien tulkinnasta olen kiinnostunut muuten vain, unien, runojen ja piirtämisen tähden.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…