Viikon mietelause

"Usko siihen, silloin lennät." - Porot elokuvassa Niko, lentäjän poika -

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kirjallisuus biografisesti

Ovatko kirjat omaelämäkerrallisia? Onko kirjailijalla tosiaankin noin jännittävä elämä? Mitä on biografia?

Kun opiskelin Jyväskylässä, vuosina 1997 - 2002, kirjallisuuden tutkijoilla ja lehtoreilla oli - yhtä professoria lukuunottamatta - käsitys, että kirjoja pitäisi lukea sellaisenaan, ilman tekijän kontekstia. Pitäisi jättää biografia kokonaan tarkastelematta, siis kirjailijan elämä, ja tutkia teosta irrallaan tekijästään. En nyt varmasti muista, kenen teoriaan tämä näkemys pohjautui, mutta minusta se on perin harmillinen näkemys.

En tarkoita, etteikö kirjoja voisi lukea tietämättä kirjailijasta mitään. Minusta on kuitenkin kiinnostavaa tarkastella, millaisia yhtymäkohtia kirjasta ja kirjailijan elämänhistoriasta eli biografiasta löytyy. Tietyt elämän tapahtumat, tietyt kokemukset ja tunteet vaikuttavat varmasti kirjailijan elämänkatsomuksen kehittymiseen sekä siihen, mitä aiheita hän haluaa käsitellä teksteissään ja mitä ei.

Sekin minua harmittaa, kun jotkut lukijat luulevat, että jos (ja kun) kirja sisältää omaelämäkerrallisia aineksia, se tarkoittaa, että kirja kertoo kirjailijasta ja hänen elämästään. Ei kerro. Kirjailijat valehtelevat minkä sielu sietää. Jännittävä elämä sijaitsee kirjailijan korvien välissä, mielikuvituksessa. Hyvä esimerkki tästä on Kari Hotakaisen romaani Ihmisen osa. Vaikken mikään hotakaisfani olekaan, siinä on hyvä kirja, joka pureutuu sarkastisella huumorilla juuri tähän ongelmaan. Mitä uskotaan ja mitä halutaan kertoa.

Näihin ajatuksiin minut oikeastaan kirvoitti Garth Greenwellin haastattelu Hesarissa. Hän kertoo parista yhtymäkohdasta oman elämänsä ja menestysromaaninsa What belongs to you välillä. Jotkut kokemukset ovat sellaisia, että niitä haluaa käsitellä kirjoittamalla ja tuoda muidenkin luettaviksi. Siksi kirjallisuus on aina jossakin määrin omaelämäkerrallista.

Myös tietokirjailijat valehtelevat. Eivät ehkä tahallaan, mutta koska heidänkin näkökulmansa on vain ja ainoastaan subjektiivinen, he eivät voi kertoa absoluuttista totuutta. Ei kai absoluuttista totuutta edes ole olemassa, en ainakaan ole kohdannut sitä päiväkävelyllä. Totuus on jotain johonkin tiettyyn maailmaan liittyvää. Kirjan totuus on totta kirjan maailmassa.

On selvää, että kirjailijat ammentavat omista kokemuksistaan, mistäpä muustakaan. He yhdistävät niihin näkemiään, lukemiaan ja kuulemiaan juttuja, miettivät, meditoivat, juovat viiniä tai kävelevät metsässä - ja antavat mielikuvituksen laukata vapaasti. Tietokirjailijat asettavat mielikuvistushevosen suuhun napakat pelhamkuolaimet, jotta asiat pysyisivät hallinnassa ja näennäinen objektiivisuus säilyisi. Entisenä ratsastajana voin kuitenkin sanoa, etteivät tehokkaimmatkaan kuolaimet saa pidettyä hevosta käsissä, jos se mielii laukata. Jos ei sen anna, se alkaa pukitella. Siinä saa sitten rukoilla jumalia ja toivoa, että pysyisi selässä eikä joutuisi jalkamieheksi. Sellainen on hevonen, ja sanoisin että mielikuvitus on hevonen.

juuret
Kaikilla meillä on juuret. Ne luovat meille lähtökohdan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti