Siirry pääsisältöön

Kirjallisuus biografisesti

Ovatko kirjat omaelämäkerrallisia? Onko kirjailijalla tosiaankin noin jännittävä elämä? Mitä on biografia?

Kun opiskelin Jyväskylässä, vuosina 1997 - 2002, kirjallisuuden tutkijoilla ja lehtoreilla oli - yhtä professoria lukuunottamatta - käsitys, että kirjoja pitäisi lukea sellaisenaan, ilman tekijän kontekstia. Pitäisi jättää biografia kokonaan tarkastelematta, siis kirjailijan elämä, ja tutkia teosta irrallaan tekijästään. En nyt varmasti muista, kenen teoriaan tämä näkemys pohjautui, mutta minusta se on perin harmillinen näkemys.

En tarkoita, etteikö kirjoja voisi lukea tietämättä kirjailijasta mitään. Minusta on kuitenkin kiinnostavaa tarkastella, millaisia yhtymäkohtia kirjasta ja kirjailijan elämänhistoriasta eli biografiasta löytyy. Tietyt elämän tapahtumat, tietyt kokemukset ja tunteet vaikuttavat varmasti kirjailijan elämänkatsomuksen kehittymiseen sekä siihen, mitä aiheita hän haluaa käsitellä teksteissään ja mitä ei.

Sekin minua harmittaa, kun jotkut lukijat luulevat, että jos (ja kun) kirja sisältää omaelämäkerrallisia aineksia, se tarkoittaa, että kirja kertoo kirjailijasta ja hänen elämästään. Ei kerro. Kirjailijat valehtelevat minkä sielu sietää. Jännittävä elämä sijaitsee kirjailijan korvien välissä, mielikuvituksessa. Hyvä esimerkki tästä on Kari Hotakaisen romaani Ihmisen osa. Vaikken mikään hotakaisfani olekaan, siinä on hyvä kirja, joka pureutuu sarkastisella huumorilla juuri tähän ongelmaan. Mitä uskotaan ja mitä halutaan kertoa.

Näihin ajatuksiin minut oikeastaan kirvoitti Garth Greenwellin haastattelu Hesarissa. Hän kertoo parista yhtymäkohdasta oman elämänsä ja menestysromaaninsa What belongs to you välillä. Jotkut kokemukset ovat sellaisia, että niitä haluaa käsitellä kirjoittamalla ja tuoda muidenkin luettaviksi. Siksi kirjallisuus on aina jossakin määrin omaelämäkerrallista.

Myös tietokirjailijat valehtelevat. Eivät ehkä tahallaan, mutta koska heidänkin näkökulmansa on vain ja ainoastaan subjektiivinen, he eivät voi kertoa absoluuttista totuutta. Ei kai absoluuttista totuutta edes ole olemassa, en ainakaan ole kohdannut sitä päiväkävelyllä. Totuus on jotain johonkin tiettyyn maailmaan liittyvää. Kirjan totuus on totta kirjan maailmassa.

On selvää, että kirjailijat ammentavat omista kokemuksistaan, mistäpä muustakaan. He yhdistävät niihin näkemiään, lukemiaan ja kuulemiaan juttuja, miettivät, meditoivat, juovat viiniä tai kävelevät metsässä - ja antavat mielikuvituksen laukata vapaasti. Tietokirjailijat asettavat mielikuvistushevosen suuhun napakat pelhamkuolaimet, jotta asiat pysyisivät hallinnassa ja näennäinen objektiivisuus säilyisi. Entisenä ratsastajana voin kuitenkin sanoa, etteivät tehokkaimmatkaan kuolaimet saa pidettyä hevosta käsissä, jos se mielii laukata. Jos ei sen anna, se alkaa pukitella. Siinä saa sitten rukoilla jumalia ja toivoa, että pysyisi selässä eikä joutuisi jalkamieheksi. Sellainen on hevonen, ja sanoisin että mielikuvitus on hevonen.

juuret
Kaikilla meillä on juuret. Ne luovat meille lähtökohdan.

Kommentit

  1. Tästä tykkäsin todella paljon!

    VastaaPoista
  2. Aihe viehättää minua. Kuka loppujen lopuksi edes tietää, kumpi on enemmän totta, pään sisäinen vai pään ulkoinen maailma.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…