Siirry pääsisältöön

Tillinviilausta

Jos Joona Linna ja Hannibal Lecter joutuisivat kaksintaisteluun, kumpikohan voittaisi? Älykkyys, kestävyys, voimat ja notkea liikkuvuus ainakin joutuisivat koetukselle. Toivon, etteivät he koskaan kohtaa, sillä en halua kuulla tulosta.

Minulle nyt vain kävi niin, että haksahdin Joona Linnaan, tähän surullisen viileään mutta sisältä kuohuvaan ruotsalaissuomalaiseen dekkarisankariin. Katsoin joskus aiemmin elokuvan Hyptonisör (tietenkin, koska siinä näytteli Mikael Persbrandt), ja vaikka siinä tapahtuikin hirveitä asioita, se on minusta hyvin tehty jännäri. Siinä Tobias Zilliacus esittää Joonaa, ja pidän hänen tulkinnastaan.

Aloin lukea Lars Keplerin kirjoja vasta vähän aikaa sitten. Lainatessani niitä kätevästi Berliinin kaupunginkirjastojen e-lainaamosta löysin myös tiedon, että Lars Kepler on pseudonyymi. Sen takaa löytyy kirjailijapariskunta Alexander ja Alexandra Ahndoril, sikäli kun kirjaston tätien ja setien tiedot pitävät paikkansa. Hauskat nimet kirjailijoilla, muuten. Luin aluksi Hypnotisoijan - ja totesin, että kirjan sivuilta muotoutuva Joona Linna on varsin erilainen kuin Zilliacuksen komisario. Ei se mitään, pidän molemmista.

Kirjoista minulle välittyy sellainen kuva, että Joona Linna on harteikas ja vaaleatukkainen, ja hänen käytöksensä on ronskimpaa kuin Zilliacus-Joonan. Sitä en tosin niele purematta, että Joona sanoo kollegoilleen "Syö tilli, pojat!" - siinä fennistiminäni alkaa etsiä kieliopillisesti oikeampia vaihtoehtoja. Minusta etsivällemme sopisi parhaiten sanoa "Syökää pojat tilliä!", mutta tietysti hän saattaa viitata vain siihen tillin oksaan, jonka hänen työkaverinsa oli poistanut voileivältään. Sitten pitäisi sanoa "Syö poika tilli!", mutta ei sano. Ei siis ainakaan saksaksi käännetyssä versiossa. Sen takia komisarion Suomi-uskottavuus hieman kärsii. Tosin hänen kerrotaankin olevan toisen polven suomalaisia, joten kielioppi ei välttämättä ole ihan äidinkielisen tasolla. Kirota hän kyllä osaa, ja käyttää varsin sulavasti sitä rumempaa p-sanaa. Suomensuomalainen poliisietsivä kyllä varmaankin sanoisi p-s-v tai p-s-v-j, uskontokunnasta riippuen.

Kun olin aikani pohtinut tillijuttua, luin loppuun huisin jännän trillerin. Ja toisen. Ja kolmannen. Enkähän minä nyt voi kesken jättää, kun eristyssellissä istuva superpsykopaattirosvo on juuri saanut selville, että Joona Linnan tytär onkin elossa. Arvailen jo, mitä tapahtuu, kun kokematon nuori psykiatri menee tätä killeriä puhuttamaan. Siitä tulee taatusti trilleriä. E-kirjastossa näyttää olevan vielä kaksi kirjaa. Huh huh, melkein unohdan hengittää, vaikka olen vasta kytkenyt lukulaitteeni tietokoneeseen enkä siis vielä edes ladannut neljättä kirjaa. Sandmannen näyttää olevan alkuteoksen nimi, ja nukkumattina e-kirja näyttää saksaksikin kulkevan.

Oikeastaan haluaisin lukea jo jotakin rauhallisempaa ja vähemmän veristä. Uhkaavaa tunnelmaa alkaa olla jo liikaa. Paitsi että en minä näitä voi kesken jättää. Toki huomaan, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän realistiselta supersankari Linna alkaa vaikuttaa. Mutta pitäähän meillä ihmisillä sankareita olla. Niitä me lukijat haluamme, siksi me luemme jännityskirjallisuutta. Sitä paitsi runotkin voivat olla ihan yhtä karuja. Niin että.

juhannussalko
Mitä kaikkea tästäkin tulee mieleen, jos lukee liikaa dekkareita...

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…