Viikon mietelause

"Timantti on hiilen pala, joka on kestänyt paineen."

perjantai 26. toukokuuta 2017

Ropoja ja synnytyskipuja - terveisiä Helsingistä

Kävin viikonloppuna Helsingissä. Tuo hieno kaupunki on jäänyt paitsioon, kun olen lennellyt Berliinin ja Vantaan väliä ja aina kiirehtinyt kohti kotoista Keski-Suomea. Nyt kun lapseni on sen verran iso, että voin silloin tällöin matkustella yksinänikin, ehdin taas tavata kauempana asuvia kavereita sekä viettää laatuaikaa myös itseni kanssa.

Eräässä fb-ryhmässä minulle suositeltiin antikvariaattia nimeltä Sofia, joka sijaitsee Vuorikadulla. Yleensä minua harmittaa, kun toiset suomalaiset suosittelevat Jotakin Jännää, mutta en pääse sinne. Tällä kertaa olin kuitenkin jo suunnitellut Helsingin reissua, joten päätin pistäytyä Sofiassa. Aivan ihana kauppa! Miellyttävä ilmapiiri ja lukuisia vanhoja kirjoja, joita minun tekisi mieli viedä Saksaan.

Päädyin lopulta valitsemaan 5 kirjaa, tosin en vielä edes tiedä, miten saan ne vietyä, kun olen matkassa pelkän pikku repun kanssa. Viime yönä päätin lukea unisadukseni Lassi Nummen runokokoelmaa Heti, melkein heti, ja totesin, että se on niin ihana, että olisi riittänyt, että olisin ostanut pelkästään sen. Kirjat repussa hieman eksyin, kuten tapoihini kuuluu, ja päädyin Kaisaniemen puistoon istumaan auringonpaisteessa ja lueskelemaan Nummen runoja. Yritin kovasti ottaa kuvaa kirjasta sylissäni, mutta älytön punainen puhelimeni ei suostunut tallentamaan kuvaa. Kuvan puutteessa haluan lainata teille parista runosta.

Runo Vieraanvara tuntuu sopivalta, koska Suomessa käydessäni asun pääasiassa kavereideni tai äitini luona. Ja vieraanvaraisesti minut on otettu vastaan, mikä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Lassi Nummi pohtii vieraanvaraa ensin konkreettisesti, ja minulle tulee mieleen vitosen seteli, jonka annoin nuorelle naiselle, joka tuli luokseni pyytämään rahaa sähkölaskun maksuun. Hänen tarinansa rahan tarpeesta venyi kyllä niin pitkäksi, että taisi olla fiktiota. "Vieraanvaraisuuden pyhä laki:// kukin antaa mitä hänellä on.", Nummi kirjoittaa. Miksi en antaisi, jos minulla on varaa antaa? Ei kaikilla ole sitäkään, mitä minulla on. Nummen runo saa kuitenkin toisenlaisen käänteen, syvällisemmän: ihminen antaa "Sydämensä, jos on. Jos on, // tikarin. Kylkiluiden väliin, takaa." Aikaa hurjaa tekstiä, mutta hurjaa se reaalimaailmakin on, suuntaan ja toiseen, katsoi sitten uutisia tai sosiaalisia medioita.

Lassi Nummi kirjoittaa myös keväästä. Mietin sitä, kun katselen puistossa skumppailevia nuoria ihmisiä ja kuuntelen heidän lauluaan. Kun minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei kevät mikään syntymän aika ole, eikä syksy kuoleman, vaan juuri toisin päin. Puut keräävät elämän virtaa huokuvan lehtivihreän talteen, viinin lehdet punertuvat, linnut lähtevät liikkeelle. Eihän siinä mikään kuole. Kevät on minulle usein vaikeaa aikaa, liian kirkasta, räikeää, äkkinäistä. Koen syntyväni syksyllä. Kirjoittamiseni syntyy silloin, ja koko elimistöni huoahtaa Saksan kuuman ja hiostavan kesän jäljiltä. Minun ilokseni Nummi kirjoittaa:

Kesän vapahdus on elonkorjuu, synnytys, 
sateet ja viima ja lumi. 
Keväällä ei ole vapahdusta. Kevät on unelma, 
yksin.

Näin alkukesästä kai yksi ja toinen kipristelee synnytyskipujaan, oman itsensä synnyttämistä. Ovatko haaveet jääneet toteuttamatta? Yllättävä, kirkas valo paljastaa meidät sellaisina kuin olemme, sellaisina joiksi olemme tulleet, muuttuneet sitten edelliskevään. Tulemme yhtäkkiä näkyviksi itsellemme ja toisillemme. Voi apua, ajattelen. Taas se sama kysymys: kuka minä olen, ja mitä täällä teen. Vastaus on joka vuosi eri. Päivänokosilla näen unta, jossa valoa säteilevä kaveri kehottaa minua olemaan oma itseni, luottamaan itseeni, antamaan itselleni vapauden olla juuri tällainen.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Tillinviilausta

Jos Joona Linna ja Hannibal Lecter joutuisivat kaksintaisteluun, kumpikohan voittaisi? Älykkyys, kestävyys, voimat ja notkea liikkuvuus ainakin joutuisivat koetukselle. Toivon, etteivät he koskaan kohtaa, sillä en halua kuulla tulosta.

Minulle nyt vain kävi niin, että haksahdin Joona Linnaan, tähän surullisen viileään mutta sisältä kuohuvaan ruotsalaissuomalaiseen dekkarisankariin. Katsoin joskus aiemmin elokuvan Hyptonisör (tietenkin, koska siinä näytteli Mikael Persbrandt), ja vaikka siinä tapahtuikin hirveitä asioita, se on minusta hyvin tehty jännäri. Siinä Tobias Zilliacus esittää Joonaa, ja pidän hänen tulkinnastaan.

Aloin lukea Lars Keplerin kirjoja vasta vähän aikaa sitten. Lainatessani niitä kätevästi Berliinin kaupunginkirjastojen e-lainaamosta löysin myös tiedon, että Lars Kepler on pseudonyymi. Sen takaa löytyy kirjailijapariskunta Alexander ja Alexandra Ahndoril, sikäli kun kirjaston tätien ja setien tiedot pitävät paikkansa. Hauskat nimet kirjailijoilla, muuten. Luin aluksi Hypnotisoijan - ja totesin, että kirjan sivuilta muotoutuva Joona Linna on varsin erilainen kuin Zilliacuksen komisario. Ei se mitään, pidän molemmista.

Kirjoista minulle välittyy sellainen kuva, että Joona Linna on harteikas ja vaaleatukkainen, ja hänen käytöksensä on ronskimpaa kuin Zilliacus-Joonan. Sitä en tosin niele purematta, että Joona sanoo kollegoilleen "Syö tilli, pojat!" - siinä fennistiminäni alkaa etsiä kieliopillisesti oikeampia vaihtoehtoja. Minusta etsivällemme sopisi parhaiten sanoa "Syökää pojat tilliä!", mutta tietysti hän saattaa viitata vain siihen tillin oksaan, jonka hänen työkaverinsa oli poistanut voileivältään. Sitten pitäisi sanoa "Syö poika tilli!", mutta ei sano. Ei siis ainakaan saksaksi käännetyssä versiossa. Sen takia komisarion Suomi-uskottavuus hieman kärsii. Tosin hänen kerrotaankin olevan toisen polven suomalaisia, joten kielioppi ei välttämättä ole ihan äidinkielisen tasolla. Kirota hän kyllä osaa, ja käyttää varsin sulavasti sitä rumempaa p-sanaa. Suomensuomalainen poliisietsivä kyllä varmaankin sanoisi p-s-v tai p-s-v-j, uskontokunnasta riippuen.

Kun olin aikani pohtinut tillijuttua, luin loppuun huisin jännän trillerin. Ja toisen. Ja kolmannen. Enkähän minä nyt voi kesken jättää, kun eristyssellissä istuva superpsykopaattirosvo on juuri saanut selville, että Joona Linnan tytär onkin elossa. Arvailen jo, mitä tapahtuu, kun kokematon nuori psykiatri menee tätä killeriä puhuttamaan. Siitä tulee taatusti trilleriä. E-kirjastossa näyttää olevan vielä kaksi kirjaa. Huh huh, melkein unohdan hengittää, vaikka olen vasta kytkenyt lukulaitteeni tietokoneeseen enkä siis vielä edes ladannut neljättä kirjaa. Sandmannen näyttää olevan alkuteoksen nimi, ja nukkumattina e-kirja näyttää saksaksikin kulkevan.

Oikeastaan haluaisin lukea jo jotakin rauhallisempaa ja vähemmän veristä. Uhkaavaa tunnelmaa alkaa olla jo liikaa. Paitsi että en minä näitä voi kesken jättää. Toki huomaan, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän realistiselta supersankari Linna alkaa vaikuttaa. Mutta pitäähän meillä ihmisillä sankareita olla. Niitä me lukijat haluamme, siksi me luemme jännityskirjallisuutta. Sitä paitsi runotkin voivat olla ihan yhtä karuja. Niin että.

juhannussalko
Mitä kaikkea tästäkin tulee mieleen, jos lukee liikaa dekkareita...

perjantai 12. toukokuuta 2017

Kesän lyhyydestä

Eino Leinon runo Lapin kesä on kuvaus pohjoisen maan lyhyestä kesästä, ankarasta vuoden kiertokulusta. Se on myös pohjoisen melankolisen mielen kuvaus. Suomalaista (ja pohjoismaista ylipäätään) mielentilaa kuvaavat oivasti seuraavat säkeet:

Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Tai yhtä lailla kolmannessa säkeistössä:

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Mietin, olemmeko me ulkosuomalaiset juuri heitä, joille Leinon runon minä antaa neuvoja:

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Minulla on haave. Että minulla vielä joskus olisi Pohjolassa pieni mökki, tai vaikkapa saunakamari vain. Mieluiten järven rannalla. Jos siihen joskus olisi varaa. Niin lähtisin pakoon Keski-Euroopan kosteita helteitä ja viivyttelisin siellä hyttysten syötävänä aina lokakuulle asti - lokakuu nimittäin on Saksan kaunein kuukausi, se on todellakin ansainnut nimensä Der goldene Oktober, kultainen lokakuu. Haaveen toteutumista odotellessani kuuntelen Lapin kesän soitannallisia versioita youtube-palvelusta. Yllättäen löydän miellyttävän raikkaan ja samalla karhean version, jonka laulaa Kristian Meurman. Laulajan nimi on minulle tuttu, mutta jostain aivan muusta yhteydestä kuin Eino Leinon tekstien tulkitsijana. Kuka on tämä mies, jonka ääni tuo mieleen Kirkan? Täältä ulkkarinäkökulmasta muiden jo tuntema laulaja voi olla varsin uusi tuttavuus. Hieno, rähjäisen särmäinen tulkinta. Ei ihan pärjää Vesa-Matti Loirille, mutta melkein. Kannattaa kuullella, kuten Leino olisi sanonut.

kyhmyjoutsen
Kyhmyjoutsen jää usein palelemaan Berliinin koleaan talveen.

torstai 11. toukokuuta 2017

Joulupullaa toukokuussa

Ymmärrän, ettei runovalintani ehkä puhuttele aivan kaikkia. Voit toki säästää skäkeet siihen hetkeen, kun sinusta tuntuu, että olisi parasta aloittaa jouluvalmistelut.

pulla
Joulupulla tai mikä tahansa pulla - vaikkapa toukopulla!
Minulle sanottiin jo lapsena, etteivät aivan kaikki (normaalit) ihmiset aloita jouluvalmisteluja heinäkuussa. Mutta minä rakastin punaista väriä ja tykkäsin piirtää tonttuja! Punaisia hiippalakkeja, ymmärrättehän. Vasta hieman vanhempana opin Mauri Kunnaksen Suomalaisesta tonttukirjasta, että on olemassa muitakin tonttuja kuin joulutonttuja. Yksi hienoimpia kuvakirjoja, muuten, ja samalla katsaus suomalaiseen kansantarustoon. Sitä paitsi, tonttujahan on olemassa... meilläkin majailee yksi. Toisinaan se heittelee esineitä, kun ei tupalaisten touhut miellytä.

Kun minun heinäkuisia jouluvalmistelujani arvosteltiin, aloin pikku hiljaa siirtää kauden aloitusta elokuun puolelle. Joskus taisi vierähtää syyskuuhunkin, mutta sitten tulikin jo kiire. Kun tätä muistelen, niin huomaan, ettei toukokuusta puhuttu mitään. Siksi haluan tässä siteerata Hannele Huovin kirjoittamaa ihanaa pullanleipomusrunoa. Toukokuun kylmillä tuntuu hyvältä upottaa kätensä taikinaan, eikä haittaa, vaikka vanha uuni lämpiää päältä päin melkein yhtä paljon kuin sisältä - päin vastoin.

Tuoksuja

Minä leivoin taikinan:
siitä paisui pulla.
Voisinpa yhtä pyöreäksi
ja tuoksuvaksi tulla!

Neilikka, kaneli ilmassa leijaa,
tuoksujen jouluinen taika…
Nallen nenää kutkuttaa
tämä onnellinen aika.

Hannele Huovi, teoksesta Matka joulun taloon


Toivon, ettei rakastettu lastenkirjailija haasta minua oikeuteen, kun lainaan hänen runoaan ilman lupaa, mutta en nyt äkkiseltään keksinyt, mistä hänet tavoittaisin. Kerran olen hänet tavannut, kun hän vieraili Berliinin suomalaisessa muskarissa, jossa kävin vauvani kanssa. Hannele Huovin runot ja laulut inspiroivat paljon sekä minua että lastani. Kotonakin leikittiin Metrolla mummolaan ja laulettiin Sydämen käärin silkkiliinaan (teoksesta Vauvan vaaka). Minusta tuntuu, että lastenrunot kuuluvat kaikille - lapsille nyt ainakin. Niin kuin myös pullat ja joulurunot.



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vähempi onnekasta ruuanlaittoa

Kanteletar se on tulvillaan tarinoita tosielämästä. Ei onnistu nuorelta mieheltä ruuanlaitto:

Yksi on akalla poika,
ainoa akalla poika.
Yks on sillä silmä päässä.
Ampui peipposet pihalta,
rastahaiset rauniolta;
ampui vuoen, ampui toisen,
jopa kohta kolmannella
kaikki korjasi kokohon,
kaikki tunkevi tulehen.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki,
tuli tuhkia läjänen,
paljo kuivia poroja.

Mutta ei se onnistu Elliltäkään:

Elli keitti vellii
omalla kapustallansa,
omist' ohrajauhoistansa.
Velli kaatui karsinahan,
Ellin lapset lakkimahan,
Elli itse itkemähän,
muu pere murajamahan.

Ja mitenköhän se mahtaa ruuanlaitto sujua Runometsän Ruulta? Sillä tavalla nykyaikaistettuna se sujuu, että panee pakastepitsan uuniin, uuniin tulen ja unohtaa pitsan tunniksi. Melko lailla sama lopputulos kuin yllämainitulla akan ainoalla pojalla. Onneksi on nykyään näitä palveluyrityksiä, joista voi internetin kautta tilata ruokaa itselleen ja perheelleen. Ei tarvi lattialta latkia.

kanakeitto
Kanakeitto sen sijaan onnistui. Siis kana, ei broileri.

kanteletar_tyopoydalla
Työpöydällä 2017

tiistai 9. toukokuuta 2017

Metaforista viljelyä

Saima Harmaja on yksi lempirunoilijoistani, ja hänen runonsa Sadonkorjuu on yksi kauneimpia. Parveke olisi liian pieni ala sellaisen viljelyn kuvaamiseen, mihin kuuluu syntymä, elämä ja kuolema. Ne edellyttävät toinen toistaan, ja Harmajan runossa niiden värit väreilevät niin puutarhassa kuin pelloillakin.

Sadonkorjuu


Sade pilviä himmentää ja metsien sinen,
mutta väreille mullan se kostean loisteen luo.
Ja pisarat kimmeltävät, ja ihmeellinen
on vehmaus maan, joka kasvun ja hedelmän suo.
Ja versoen jälleen, kuin olis heleä kevät,
syysniityt leikatut vihreinä hymyilevät,
ja puutarhan loimua syyssade viilentää.
Syvänmustana siementä vartoo kynnetty multa,
mutta pelloilla vaipuu kuin tumma ja hehkuva kulta
ja raskaat tähkät nöyrinä maahan jää.

Tämän runsauden, syvän, loistavan elämän nähden
sinut, Salattu, nään; taas syliisi antaudun.
Tuhat kertaa näin maan mullasta löysin sun,
tuhat kertaa nyyhkytin kivun ja hurmion tähden.
Oi tiedän, tiedän, jos olisin kahleista vapaa,
tätä syvyyttä kullan ja ruskean tuntisi en,
en hohtoa varjojen, jotka nyt silmäni tapaa,
en hymyä salaista tuskan ja kauneuden.
Laki mullan ei täyty ilman sirpin terää.
Sinut, Ylhäinen, vain järkkyen nähdä saa.
Vain kuumin kyynelin silmäni aukeaa,
ja nääntyen vain, vain kuollen ihminen herää.

Yhä vapisee sydämeni, jota on kärsimys purrut.
Mutta turhaan en ole elämän rajoille surrut.
Läpi sateen nään, mitä muut ei silmin nää:
sato kypsynyt kullanraskaana kimmeltää,
ikävoiden kuoleman viiltoa, sirpin terää.

Saima Harmaja, teoksesta Suuri runokirja, Karisto 1981

enkeli_minipuutarha
Enkeli vartioi minipuutarhaansa. Mitähän vielä kylvisi?

maanantai 8. toukokuuta 2017

Kalseat pyhimykset

"Mikä tahansa puutarha on maailman helpoin asia, kunhan vain huolehdimme siitä", sanoo Puutarhuri Pötschke, jonka puutarhakalenteria poikani tilaa vuodesta toiseen. En tiedä miksi, eihän meillä ole edes puutarhaa.

Parveke meillä kumminkin on, ja eilen oli niin lämmintä ja aurinkoista, että istutin tomaatit ja metsämansikat. Anoppi muistutti miestäni puhelimessa, että kyllä nyt olisi parasta ottaa taimet yöksi sisään, sillä nyt tulevat Eisheiligen, kylmän puistatuksia jakelevien pyhimysten päivät. Puutarhuri Pötschken mukaan nämä kalseat herrat, Pankratius, Servatius ja Bonifatius, ovat tosin vuorossa vasta viikonloppuna, mutta ehkä nykykalenteri ei aivan vastaa vanhoja maanviljelijöiden viisauksia. Sää on tänä aamuna kolea ja harmaa, joten aion noudattaa anopin neuvoa. Hän on maalaistalon tytär ja innokas puutarhanhoitaja.

Kalseita pyhimyksiä odotellessa päätän jättää pyykinpesun ja keskittyä runouteen - pyykkiteline seisoo nimittäin juuri siinä, mihin olisi oivallista nostaa tomaattipurkit ja kukkalaatikot (joissa siis kasvatan metsämansikkaa). Päätään omistaa tämän viikon puutarha- ja kotirunoudelle, siinä ne hallayötkin kuluvat rattoisasti.

parvekemansikat
Viihtyvätköhän metsämansikat parvekkeella?



perjantai 5. toukokuuta 2017

Riimit sukassa

Lukuisien vuosien tauon jälkeen olen osittain palaamassa riimilliseen runoon. Sen verran otan itselleni taiteilijan vapautta, että panen ne minne sattuu, missä ne kuulostavat, enkä koeta asetella niitä kaavojen mukaan - tosin seuraava runo alkoi sitten kumminkin noudatella jonkimmoista kaavaa. Lukekaa ja ihmetelkää!

Kahvikupit


Niiden kuppien kultaiset reunat
säkenöivät tähtien vyöhön -
minä synnyin pakkasyöhön.

Alaston orjaksi laskettiin
tappuroiden katveeseen
sielun herätystyöhön.

Ja kulta rapisi
posliini vapisi
pitkästä pöydästä maali.

Mä kahleita kiskon ja puren
ne natisten ratkeavat
ja sieluni siteitä suren
kun ne vihdoinkin katkeavat.

Nyt tähdet on ropisseet taivaalta
kuin kupposista kulta
ja murrosikä myöhäinen
näin vavisten varissut multa.


(C) Ru -17

tiistai 2. toukokuuta 2017

Toivioretkellä

Kirjoitin tämmöisen runon, eräänlaisen muotokuvan, liittyen viime viikon runotorstain haasteeseen. Aiheena oli "alamäki", ja tässä sekin on mukana kuvassa.



Toivioretkellä


Hänen katseensa taivalsi
yli tunturilammen
jäi horisonttiin lepäämään
jossa puut
sinisyyttään kaikuivat.

Mitä lienee ajatellut
tuleviako
vai menneitä
vai ajatteliko mitään,
hengitti ilmaa
velvoitteista vapaata
ja veloista
ja teloista ja keloista ja heloista ja peloista,
seisoi vain ja katseli kaukaisuutta
selässään tundranvihreä reppu,
repussa Airamin termospullo.

– Alamäkeä olisi mentävä, taivaanrantaan,
risukon läpi ja juurten
ja varvikon ja suurten mietteiden
ja säröilevien aatteiden,
ylitettävä laakso
ja kerättävä juolukkaa,
tunturipurosta juotava
elämän kultaista vettä
niin kauan kuin se valuu
kunnes alkulähteelle paluu.

Sinne, sinisten kuusien taakse
on ihmisen polttava kaipuu
mutta vasta kun vaipuu, silloin
ihminen
ihmiselle laulaa.


(C) Ru -17