Siirry pääsisältöön

Mustavalkoinen

- Eikö Teillä ole lainkaan värejä? kysyi Katjusha Coco Chanelilta elokuvassa Coco Chanel ja Igor Stravinsky.
- Onhan minulla. Musta ja valkoinen, Coco vastasi.
Elokuvan lavastajat ovat tavoittaneet mainiosti mustavalkoisen tyylikkyyden ajatuksen sisustaessaan Cocon kotia. Katja taas oli ottanut lähtiessään mukaansa värikkään ryijyn, jonka halusi ripustaa seinälle. He olivat niin kovin erilaisia, nämä kaksi naista, jotka - ainakin elokuvan mukaan - rakastivat Igor Stravinskyä. Cocon mustavalkoinen tyyli toistuu pianon koskettimissa, on kuin jonkinlainen johtoaihe, että hän rakastuu nimenomaan pianistiin. Stravinskyn musiikissa kuuluvat kyllä muutkin värit kuin vain musta ja valkoinen, toisinaan yhtenä värien sekamelskana.

Fysiikanihmisten mielestä musta ja valkoinen eivät ole värejä lainkaan: toinen imee kaiken valon ja toinen heijastaa sen takaisin. Mutta sehän niistä juuri tekeekin kiehtovia! Jos ne eivät ole värejä, miten meidän sitten pitäisi nimittää niitä, kun puhumme väreistä? Värittömiksi, ehkä? Katjusha ei selvästi pitänyt niitä väreinä. Mutta kun väriteorioita tutkailee (muista kuin fysiikkaa käsittelevistä opuksista), kyllähän ne sieltä löytyvät, musta ja valkoinen, muiden joukosta. Siellä niistä lukee mustaa valkoisella.

Eva Heller pohtii kirjassaan Wie Farben wirken värejä ja niiden kulttuurista olemusta hyvinkin perinpohjaisesti, siteeraan tässä vain paria kohtaa. Musta liitetään usein loppuun ja kuolemaan. Viikatemies ja teloittaja saapuvat mustissa. Mietin, mahtaisiko vaaleanpunainen viikatemies herättää samanlaista kauhua ja ahdistusta kuin musta? Jos maalaisin taulun, jossa kaikki muu on mustaa, paitsi Viikatemies, minkähänlaisia tulkintoja se kirvoittaisi? Siitä varmaan sanottaisiin, että tämän taiteilijan mielestä kuolema vapauttaa ihmisen pahasta rumasta maailmasta. Sitten tulisi piipaa-auto ja veisi taiteilijan terveyskeskukseen. Mutta eivät sellaiset aatokset harvinaisia ole. Esimerkiksi Hermann Hessen romaanissa Arosusi päähenkilö Harry näkee mahdollisen itsemurhan vapauttajana, jonkinlaisena varauloskäyntinä elämästä. Niin että miksei Kuolemankaveri voisi pukeutua joskus pinkkiinkin!?

"Musta soi sisältä niin kuin Ei-Mikään vailla mahdollisuutta, niin kuin kuollut Ei-Mikään, kun aurinko on sammutettu, niin kuin ikuinen vaikeneminen ilman tulevaisuutta ja toivoa." Näin synkästi taidemaalari Wassily Kandinskyn kerrotaan kuvanneen mustaa. Olen hiukan eri mieltä, sillä mustahan nimenomaan nielee kaiken, kaikki väritkin. Siitä kai myös avaruuden mustan aukon nimitys Musta aukko. Länsimaisessa kulttuurissa mustaa pidetään myös surun värinä, tosin vielä sata vuotta sitten morsiamen hääasu oli sekin musta. Väripsykologi Eva Heller kertoo myös jotakin hämmentävää: jos nimittäin musta yhdistetään muihin "värikkäisiin" väreihin, siis sijoitetaan niiden viereen, näiden muiden värien psykologiset merkitykset muuttuvatkin päinvastaisiksi. Kun siis esimerkiksi oranssinkeltaista pidetään seurallisuuden värinä, mustan vieressä se muuttuukin itsekkyyden ja valheen väriksi. Jännää!

Entä sitten valkoinen? Viihtyykö se ylipäätään mustan parina? Ainakin muodin asiantuntijoilla tuntuu olevan tällainen käsitys. Mustavalkoinen on businesmaailman klassikkoyhdistelmä, se varma ja tyylikäs. Heller kirjoittaa, että valkoinen on kaikkien valon värien summa. Kas, minun sivistyksessäni on näköjään suden mentävä aukko, tai ainakin valon mentävä. Valkoinen väri liitetään usein puhtauteen ja viattomuuteen. Kuolleet kääritään valkeaan liinaan, ja haamut ovat valkoisia, sanoo Heller. Pohjolassa on puhuttu valkeasta kuolemasta, millä viitataan kuoliaaksi paleltumiseen. Vaikka mustavalkoisia vaatteita usein luonnehditaankin selkeyden ja selkärankaisuuden tuojina, ymmärrän, että kaikki eivät pidä väriyhdistelmästä. Haamu ratsastaa Tuonelan lautturin olkapäillä...

Lyriikasta löytyy yhtä ja toista mustaa ja valkoista, muutakin kuin merkkejä paperilla. Uuno Kailas on kääntänyt C.J.L. Almquistin kertomuksen Noita Kaarle-kuninkaan aikana. Kamalaa luettavaa, ei lapsille.

Tällä vuorella ovat muorin mustat luut, 
hänen, joka keväällä roviossa paloi. 
Nyt saat kuulla tarun tulesta punaisesta: 
miten muori pantiin roviolle palamaan. 
Muori otti mäntytikkuja valkoisia, 
mutta ne tikut hän pisti muurin rakoon. 
Hän meni hiljaa muurin luokse 
ja lypsi vapisevin käsin maitoa pienille lapsilleen. 
Mutta se rievä maito oli lehmästä rikkaan papin. 
- Lapset saivat seisoa äidin rovion luona. 

Että mitäpä siihen sanotte? Opetukseksi lapsille, että älkää varastako, kuolkaa mieluummin nälkään. Kovin mustavalkoista.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…