Viikon mietelause

"Usko siihen, silloin lennät." - Porot elokuvassa Niko, lentäjän poika -

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Miehet jotka eivät osaa itkeä

Ei ole aivan vaivatonta kiinnostua elokuvasta yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun se on ilmestynyt. Siitä taitaa olla jo kolme vuotta, kun ihastuin Mikael Persbrandtin näyttelijäntyöhön - ja, myönnettäköön, hänen silmiinsä, jotka ovat kuin Vänern ja Vättern - mutta kaipaamani elokuva "Dag och natt" tipahti postilaatikkoon vasta tänään. Tekisi mieli hieman liioitella elokuvan etsimisprosessia, olen lueskellut viime aikona Siegfried Lenziä ja kuunnellut äänikirjana Oscar Wildea, joten voisin tässä nyt runsastella tehneeni melkein matkan maailman ympäri löytääkseni videon. Mutta ei se ihan totta ole. Lähinnä etsin sitä netistä, ja ihan vähän maistakin. Turhaan.

Kunnes eräs facebook-mainos kiinnitti huomioini. Siinä kerrottiin saksalaisesta lookingbook-palvelusta, ja ihan uteliaisuuttani kurkistin sisään. Kun huomasin, että kirjojen lisäksi voi hakea myös elokuvia, kokeilin hakusanalla "Day and night" - ei tulosta. Ajattelin, että tuskin saksalaisen sivuston kautta löytyy ruotsinkielistä versiota, mutta toisaalta, ei siitä kauankaan ole, kun löysin Amazonin kautta saksalaisen antikvaarin, jolta ostin ruotsinkielisen kirjan. Niin että. Dag och natt löytyi ja matkasi berliiniläispostilaatikkooni Uumajasta saakka. Sain samalla kaksi hienoa ruotsalaista postimerkkiä.

Sitten itse elokuvaan. Dag och nattista on kerrottu jonkin verran haastatteluissa, klippejä löytyy youtubesta. Kyseessä on Simon Stahon ohjaama elokuva vuodelta 2004, tyylilajia en osaa sanoa, ennen kuin olen opiskellut ulkoa elokuva-alan glossaryn. Ainut mieleentullut sana on feature-elokuva, mutten ole ollenkaan varma käsitteen merkityksestä. Se taitaa olla ainut elokuvagenren nimi, jonka tiedän dekkarin, trillerin ja melodraaman ohella. Pääosaa näyttelee joka tapauksessa Mikael Persbrandt, ja työtä pidetään yhtenä hänen parhaista roolisuorituksistaan. Tai ainakin hän itse sanoo, että juuri tähän Thomasin rooliin hän pystyi parhaiten samastumaan, pystyi ammentamaan omasta elämästään Thomasiin, toisin kuin vaikkapa Komisario Beckin Gunvald Larssoniin, jolla on kovin erilainen elämä kuin näyttelijällä itsellään.

Eräässä haastattelussa Persbrandt puhuu Thomasin roolista ja sanoo: "Pystyin pitämään lasia kädessäni ja sanomaan, että olen alkoholisti". Dag och nattin Thomas on päättänyt ampua itsensä. Sitä ennen hän haluaa tavata kaikki hänelle tärkeät ihmiset. Käytännössä he ajelevat autolla ympäriinsä ja juttelevat. Koko juoni selviää näistä vuoropuheluista. Aluksi näyttää siltä, että Thomas haluaa saada kaikkein rakkaimmat ihmiset vihaamaan häntä, etteivät he jäisi suremaan. Pojalleen hän sanoo, ettei kelpaa isäksi eikä halua olla sitä, vaikka poika tarvitsee isäänsä. Muistisairas äiti tulee tunnustaneeksi, ettei hän koskaan halunnut Thomasia, ei rakastanut tätä - lapsi oli hänelle vain sen tulos, kun hän nai jotakuta. Thomasin parhaalla kaverilla Jacobilla (Mikael Nyquist) on suhde tämän vaimoon Annaan (Lena Endre). Tapahtumapäivän aikana Thomas ja Anna allekirjoittavat eropaperit. Sitten on sisko, joka rakastaa veljeään enemmän kuin veljeä kuuluisi rakastaa. Ja tyttöystävä (Maria Bonnevie), jonka Thomas jättää. Kaikille hän sanoo lähtevänsä New Yorkiin, mutta lähteekin ikuiselle matkalle Tuonelaan.

Elokuvassa tematisoituu toisen ihmisen kohtaaminen (tai pikemminkin kohtaamatta jättäminen) sekä itkeminen. Jokainen istuu vuorollaan Thomasin autossa, itkee, huutaa, syyttelee, valittelee oman elämänsä surkeutta huomaamatta, että Thomas on jo tuon tavanomaisen surkeuden rajan alapuolella. Huomaamatta hänen silmistään erottuvaa ja rivien välistä kuuluvaa hätähuutoa. Siitäkin vitsaillaan, pitäisikö nyt itkeä. "Nyt on sinun vuorosi itkeä," ex-vaimo sanoo, "mutta et sinä pysty. Sinä et osaa itkeä." Seuraavassa kohtauksessa Thomas ajaa yksin autopesuun, ja kun pesurobotti pärisee ja suihkuttaa vettä auton ikkunoihin, hän itkee hillittömästi. Sen jälkeen hän yrittää vielä tavata poikaansa, mutta tämä ei enää halua. Sisarelleen hän osoittaa rakkautta.

Thomas koettaa ampua itsensä, mutta se tuntuu liian vaikealta. Hän palkkaa katutytön ampumaan, mutta tämä ei tahdo. Autossa vieraileva viiden minuutin vieras, vanha setä, joka on tehnyt elämäntyönsä vessavahtina, puhuu sen verran viisaita, että hetken luulen Thomasin peruvan aikeensa. Mutta ei, ei hän peru. Elokuva päättyy pamahdukseen.

En ole vielä varma, pidänkö tästä elokuvasta. Luultavasti pidän, mutta aion katsoa sen muutamaan kertaan varmistaakseni, että ymmärsin tärkeimmät repliikit oikein. Oikeastaan elokuva on täynnä tärkeimpiä repliikkejä. Simon Stahon ohjaustyyli on karun minimalistinen, mikä varmastikin vaatii näyttelijöiltä todella paljon. Jokainen ele, äännähdys, silmän kurtistus on merkityksellinen. Se miellyttää minua, siksi kai halusin nähdä elokuvan, ja siksikin, että Persbrandt on lempinäyttelijäni (mikä lienee jo tullut selväksi aiemmissa blogiteksteissäni). DVD todellakin kannatti ostaa omaksi, kiitos sille ihanalle ihmiselle, joka sen minulla Uumajasta asti lähetti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti