Siirry pääsisältöön

Miehet jotka eivät osaa itkeä

Ei ole aivan vaivatonta kiinnostua elokuvasta yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun se on ilmestynyt. Siitä taitaa olla jo kolme vuotta, kun ihastuin Mikael Persbrandtin näyttelijäntyöhön - ja, myönnettäköön, hänen silmiinsä, jotka ovat kuin Vänern ja Vättern - mutta kaipaamani elokuva "Dag och natt" tipahti postilaatikkoon vasta tänään. Tekisi mieli hieman liioitella elokuvan etsimisprosessia, olen lueskellut viime aikona Siegfried Lenziä ja kuunnellut äänikirjana Oscar Wildea, joten voisin tässä nyt runsastella tehneeni melkein matkan maailman ympäri löytääkseni videon. Mutta ei se ihan totta ole. Lähinnä etsin sitä netistä, ja ihan vähän maistakin. Turhaan.

Kunnes eräs facebook-mainos kiinnitti huomioini. Siinä kerrottiin saksalaisesta lookingbook-palvelusta, ja ihan uteliaisuuttani kurkistin sisään. Kun huomasin, että kirjojen lisäksi voi hakea myös elokuvia, kokeilin hakusanalla "Day and night" - ei tulosta. Ajattelin, että tuskin saksalaisen sivuston kautta löytyy ruotsinkielistä versiota, mutta toisaalta, ei siitä kauankaan ole, kun löysin Amazonin kautta saksalaisen antikvaarin, jolta ostin ruotsinkielisen kirjan. Niin että. Dag och natt löytyi ja matkasi berliiniläispostilaatikkooni Uumajasta saakka. Sain samalla kaksi hienoa ruotsalaista postimerkkiä.

Sitten itse elokuvaan. Dag och nattista on kerrottu jonkin verran haastatteluissa, klippejä löytyy youtubesta. Kyseessä on Simon Stahon ohjaama elokuva vuodelta 2004, tyylilajia en osaa sanoa, ennen kuin olen opiskellut ulkoa elokuva-alan glossaryn. Ainut mieleentullut sana on feature-elokuva, mutten ole ollenkaan varma käsitteen merkityksestä. Se taitaa olla ainut elokuvagenren nimi, jonka tiedän dekkarin, trillerin ja melodraaman ohella. Pääosaa näyttelee joka tapauksessa Mikael Persbrandt, ja työtä pidetään yhtenä hänen parhaista roolisuorituksistaan. Tai ainakin hän itse sanoo, että juuri tähän Thomasin rooliin hän pystyi parhaiten samastumaan, pystyi ammentamaan omasta elämästään Thomasiin, toisin kuin vaikkapa Komisario Beckin Gunvald Larssoniin, jolla on kovin erilainen elämä kuin näyttelijällä itsellään.

Eräässä haastattelussa Persbrandt puhuu Thomasin roolista ja sanoo: "Pystyin pitämään lasia kädessäni ja sanomaan, että olen alkoholisti". Dag och nattin Thomas on päättänyt ampua itsensä. Sitä ennen hän haluaa tavata kaikki hänelle tärkeät ihmiset. Käytännössä he ajelevat autolla ympäriinsä ja juttelevat. Koko juoni selviää näistä vuoropuheluista. Aluksi näyttää siltä, että Thomas haluaa saada kaikkein rakkaimmat ihmiset vihaamaan häntä, etteivät he jäisi suremaan. Pojalleen hän sanoo, ettei kelpaa isäksi eikä halua olla sitä, vaikka poika tarvitsee isäänsä. Muistisairas äiti tulee tunnustaneeksi, ettei hän koskaan halunnut Thomasia, ei rakastanut tätä - lapsi oli hänelle vain sen tulos, kun hän nai jotakuta. Thomasin parhaalla kaverilla Jacobilla (Mikael Nyquist) on suhde tämän vaimoon Annaan (Lena Endre). Tapahtumapäivän aikana Thomas ja Anna allekirjoittavat eropaperit. Sitten on sisko, joka rakastaa veljeään enemmän kuin veljeä kuuluisi rakastaa. Ja tyttöystävä (Maria Bonnevie), jonka Thomas jättää. Kaikille hän sanoo lähtevänsä New Yorkiin, mutta lähteekin ikuiselle matkalle Tuonelaan.

Elokuvassa tematisoituu toisen ihmisen kohtaaminen (tai pikemminkin kohtaamatta jättäminen) sekä itkeminen. Jokainen istuu vuorollaan Thomasin autossa, itkee, huutaa, syyttelee, valittelee oman elämänsä surkeutta huomaamatta, että Thomas on jo tuon tavanomaisen surkeuden rajan alapuolella. Huomaamatta hänen silmistään erottuvaa ja rivien välistä kuuluvaa hätähuutoa. Siitäkin vitsaillaan, pitäisikö nyt itkeä. "Nyt on sinun vuorosi itkeä," ex-vaimo sanoo, "mutta et sinä pysty. Sinä et osaa itkeä." Seuraavassa kohtauksessa Thomas ajaa yksin autopesuun, ja kun pesurobotti pärisee ja suihkuttaa vettä auton ikkunoihin, hän itkee hillittömästi. Sen jälkeen hän yrittää vielä tavata poikaansa, mutta tämä ei enää halua. Sisarelleen hän osoittaa rakkautta.

Thomas koettaa ampua itsensä, mutta se tuntuu liian vaikealta. Hän palkkaa katutytön ampumaan, mutta tämä ei tahdo. Autossa vieraileva viiden minuutin vieras, vanha setä, joka on tehnyt elämäntyönsä vessavahtina, puhuu sen verran viisaita, että hetken luulen Thomasin peruvan aikeensa. Mutta ei, ei hän peru. Elokuva päättyy pamahdukseen.

En ole vielä varma, pidänkö tästä elokuvasta. Luultavasti pidän, mutta aion katsoa sen muutamaan kertaan varmistaakseni, että ymmärsin tärkeimmät repliikit oikein. Oikeastaan elokuva on täynnä tärkeimpiä repliikkejä. Simon Stahon ohjaustyyli on karun minimalistinen, mikä varmastikin vaatii näyttelijöiltä todella paljon. Jokainen ele, äännähdys, silmän kurtistus on merkityksellinen. Se miellyttää minua, siksi kai halusin nähdä elokuvan, ja siksikin, että Persbrandt on lempinäyttelijäni (mikä lienee jo tullut selväksi aiemmissa blogiteksteissäni). DVD todellakin kannatti ostaa omaksi, kiitos sille ihanalle ihmiselle, joka sen minulla Uumajasta asti lähetti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…