Viikon mietelause

"Timantti on hiilen pala, joka on kestänyt paineen."

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Perjantairuno: Puheliaalle miehelle



Puheliaalle miehelle
Eräänlainen variaatio Eino Leinon runosta Rauha

Mitä hiljaisuus on, ja rauha,
sitä tiedätkö, ystäväin hellä?
Niiden outoon onneen kauha
se sullako on vai kellä?

Nyt unelmain on tipotiessään
ja rauhani rikkoutuu,
kun vierelläin kasvaa mies – nään:
suureen puheeseen aukeaa suu.

Mitä hiljaisuus on, sitä tiedä sä et.
Ei sydämein suuresti puhu.
Et kuulla sä voi, miten kauniisti soi,
tuon kaipaavan huuhkajan huhu.

Minun metsässäin kukkuvat käet –
hei pysähdy, mies, niin näet!


(C) Ru

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Miehet jotka eivät osaa itkeä

Ei ole aivan vaivatonta kiinnostua elokuvasta yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun se on ilmestynyt. Siitä taitaa olla jo kolme vuotta, kun ihastuin Mikael Persbrandtin näyttelijäntyöhön - ja, myönnettäköön, hänen silmiinsä, jotka ovat kuin Vänern ja Vättern - mutta kaipaamani elokuva "Dag och natt" tipahti postilaatikkoon vasta tänään. Tekisi mieli hieman liioitella elokuvan etsimisprosessia, olen lueskellut viime aikona Siegfried Lenziä ja kuunnellut äänikirjana Oscar Wildea, joten voisin tässä nyt runsastella tehneeni melkein matkan maailman ympäri löytääkseni videon. Mutta ei se ihan totta ole. Lähinnä etsin sitä netistä, ja ihan vähän maistakin. Turhaan.

Kunnes eräs facebook-mainos kiinnitti huomioini. Siinä kerrottiin saksalaisesta lookingbook-palvelusta, ja ihan uteliaisuuttani kurkistin sisään. Kun huomasin, että kirjojen lisäksi voi hakea myös elokuvia, kokeilin hakusanalla "Day and night" - ei tulosta. Ajattelin, että tuskin saksalaisen sivuston kautta löytyy ruotsinkielistä versiota, mutta toisaalta, ei siitä kauankaan ole, kun löysin Amazonin kautta saksalaisen antikvaarin, jolta ostin ruotsinkielisen kirjan. Niin että. Dag och natt löytyi ja matkasi berliiniläispostilaatikkooni Uumajasta saakka. Sain samalla kaksi hienoa ruotsalaista postimerkkiä.

Sitten itse elokuvaan. Dag och nattista on kerrottu jonkin verran haastatteluissa, klippejä löytyy youtubesta. Kyseessä on Simon Stahon ohjaama elokuva vuodelta 2004, tyylilajia en osaa sanoa, ennen kuin olen opiskellut ulkoa elokuva-alan glossaryn. Ainut mieleentullut sana on feature-elokuva, mutten ole ollenkaan varma käsitteen merkityksestä. Se taitaa olla ainut elokuvagenren nimi, jonka tiedän dekkarin, trillerin ja melodraaman ohella. Pääosaa näyttelee joka tapauksessa Mikael Persbrandt, ja työtä pidetään yhtenä hänen parhaista roolisuorituksistaan. Tai ainakin hän itse sanoo, että juuri tähän Thomasin rooliin hän pystyi parhaiten samastumaan, pystyi ammentamaan omasta elämästään Thomasiin, toisin kuin vaikkapa Komisario Beckin Gunvald Larssoniin, jolla on kovin erilainen elämä kuin näyttelijällä itsellään.

Eräässä haastattelussa Persbrandt puhuu Thomasin roolista ja sanoo: "Pystyin pitämään lasia kädessäni ja sanomaan, että olen alkoholisti". Dag och nattin Thomas on päättänyt ampua itsensä. Sitä ennen hän haluaa tavata kaikki hänelle tärkeät ihmiset. Käytännössä he ajelevat autolla ympäriinsä ja juttelevat. Koko juoni selviää näistä vuoropuheluista. Aluksi näyttää siltä, että Thomas haluaa saada kaikkein rakkaimmat ihmiset vihaamaan häntä, etteivät he jäisi suremaan. Pojalleen hän sanoo, ettei kelpaa isäksi eikä halua olla sitä, vaikka poika tarvitsee isäänsä. Muistisairas äiti tulee tunnustaneeksi, ettei hän koskaan halunnut Thomasia, ei rakastanut tätä - lapsi oli hänelle vain sen tulos, kun hän nai jotakuta. Thomasin parhaalla kaverilla Jacobilla (Mikael Nyquist) on suhde tämän vaimoon Annaan (Lena Endre). Tapahtumapäivän aikana Thomas ja Anna allekirjoittavat eropaperit. Sitten on sisko, joka rakastaa veljeään enemmän kuin veljeä kuuluisi rakastaa. Ja tyttöystävä (Maria Bonnevie), jonka Thomas jättää. Kaikille hän sanoo lähtevänsä New Yorkiin, mutta lähteekin ikuiselle matkalle Tuonelaan.

Elokuvassa tematisoituu toisen ihmisen kohtaaminen (tai pikemminkin kohtaamatta jättäminen) sekä itkeminen. Jokainen istuu vuorollaan Thomasin autossa, itkee, huutaa, syyttelee, valittelee oman elämänsä surkeutta huomaamatta, että Thomas on jo tuon tavanomaisen surkeuden rajan alapuolella. Huomaamatta hänen silmistään erottuvaa ja rivien välistä kuuluvaa hätähuutoa. Siitäkin vitsaillaan, pitäisikö nyt itkeä. "Nyt on sinun vuorosi itkeä," ex-vaimo sanoo, "mutta et sinä pysty. Sinä et osaa itkeä." Seuraavassa kohtauksessa Thomas ajaa yksin autopesuun, ja kun pesurobotti pärisee ja suihkuttaa vettä auton ikkunoihin, hän itkee hillittömästi. Sen jälkeen hän yrittää vielä tavata poikaansa, mutta tämä ei enää halua. Sisarelleen hän osoittaa rakkautta.

Thomas koettaa ampua itsensä, mutta se tuntuu liian vaikealta. Hän palkkaa katutytön ampumaan, mutta tämä ei tahdo. Autossa vieraileva viiden minuutin vieras, vanha setä, joka on tehnyt elämäntyönsä vessavahtina, puhuu sen verran viisaita, että hetken luulen Thomasin peruvan aikeensa. Mutta ei, ei hän peru. Elokuva päättyy pamahdukseen.

En ole vielä varma, pidänkö tästä elokuvasta. Luultavasti pidän, mutta aion katsoa sen muutamaan kertaan varmistaakseni, että ymmärsin tärkeimmät repliikit oikein. Oikeastaan elokuva on täynnä tärkeimpiä repliikkejä. Simon Stahon ohjaustyyli on karun minimalistinen, mikä varmastikin vaatii näyttelijöiltä todella paljon. Jokainen ele, äännähdys, silmän kurtistus on merkityksellinen. Se miellyttää minua, siksi kai halusin nähdä elokuvan, ja siksikin, että Persbrandt on lempinäyttelijäni (mikä lienee jo tullut selväksi aiemmissa blogiteksteissäni). DVD todellakin kannatti ostaa omaksi, kiitos sille ihanalle ihmiselle, joka sen minulla Uumajasta asti lähetti.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kevät-runo

Hesarin runojutun inspiroimana piti tietysti kirjoittaa kevätruno. Käytin jutussa annettuja sanoja, mutta lisäilin vähän muutakin. No tämmöinen siitä tuli, sen kauempaa miettimättä:

Takatalvi


Kevätpurojen ikävä viipyy
miltei vihreässä ajan laulussa
hiljaa leijuen.

Liian raivokas lienee
muuttolintujen hurmio,
kirkuva,
punainen,
kuollut.


(C) Tähän ei kai voi nimmaria panna alle, kun kyseessä on variaatio Katri Valan runosta.

Säveltäjäthän ovat perinteisesti laatineet variaatiosarjoja jonkun vielä tunnetumman säveltäjän teoksen teemasta tai kansansävelmästä ja tulleet sillä tavalla tunnetuiksi. Jazz-musiikissa puhutaan improvisaatiosta ja sooloista, mitkä nekin ovat teeman variointia sointujen ja melodian pohjalta. Voisihan variaatioita runoillakin. Kirjoittaisi että RU:n laatima variaatio Sen ja Sen runosta Se ja Se. Joo, niinpä teenkin, heti tänä yönä - mutta otan toisen runon, kun nyt kerran 87 prosenttia suomalaisista jo vääntelee tuota kevätrunoa. Näin hauskaa ei minulla olekaan ollut sen jälkeen kun lopetin Sherlock Holmes -sarjan katsomisen (en suinkaan ikuisiksi ajoiksi, mutta kolmannella kerralla alkoi tuntua, että tunnen juonen jo aika hyvin, joten pidän hieman taukoa).





Olitpa utelias, kun kurkkasit vielä kuvan allekin. Kannatti, sillä kirjoitin kolmannenkin säkeistön, ihan omin sanoin. Alkoi niin harmittaa, jos koko kevät konsanaan kuolee - en minä sitä nyt sentään niin paljoa vihaa.

Kohta, aivan kohta
kumaavat kellot
kesän ja kulkurin häitä.

Alkaa kuulostaa melkein Günther Eichilta. Ei se mitään, hyviä kannattaa matkia. 

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kultaa punaisella



Jouluruno, takatalven kunniaksi. Olepa hyvä!

Glitteriä

Hilettä, hilettä vain eikä muuta
joulutähden lehdellä, tuolin nojalla
turkoosia lamettaa
pilkistelemässä
kuin ruotsalaisen näyttelijän silmät

Lumeton maa ympäröi nämä huoneet
joita edes jumalat eivät ole hylänneet
– täällä asumme me, 
ja Buddha, Neitsyt Maria ja Ganesha,
eikä tämä ole linna eivätkä silmäsi jalokiviä
(sellaiset on jauhettu kylpysuolaksi)

kaikki kimaltavat segmentit,
onnentäytteisten haaveiden välkkyvät yksityiskohdat –
juuri niitä me tarvitsemme
                      tai minä ainakin
tähän hämärän täyttämään ikävään lääniin
jossa kaipuulla
on katkotut siivet. 


(C) RU -16





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Höyhen



Ólafurin linnut

Soittimen kielellä lyyriset feeniksit  
palelevat kuin riikinkukot
metsojen soitimella,
vailla loistoa
mutta arvokkuuden kera

Jää helisee, ja linnun harmaa siipi –  
kuuletteko! soittimella
eheyttävää, yksinkertaista
sointia vain, soitimella
eheyttävää, yksinkertaista

viileyttä vain, soidinta
ilman täydeltä
pianissimoita, hiljalleen
laskeutuvia
jäänsinisiä höyheniä.  


(C) RU -17