Siirry pääsisältöön

Vivaldin kanssa kevääseen?

Olen aina inhonnut kevättä, mutta pidän Vivaldista. Ajattelin, että voisin ehkä Vivaldin Kevät-konserttoa kuuntelemalla suggeroida itseni pitämään keväästä edes ihan vähän tai ainakin hyväksymään sen olemassaolon.

Niin paljon kuin Vivaldista pidänkin ja barokkimusiikista ylipäätään, Kevään ensimmäinen osa on kerrassaan viheliäinen. Saan siitä stressin. Siitä tulee vain mieleen, kuinka kirkkaasti aurinko nyt paistaa ja kuinka ihmisten pitäisi olla iloisella mielellä. Pitäisi hypähdellä onnesta kuin pikkuinen karitsa päästyään ensimmäistä kertaa kevätlaitumelle. Vai pitäisikö?

Konserton toinen osa, largo, on enemmän minun mieleeni. Siinä on jotain surumielistä. Uuden alku on aina myös vanhasta luopumista. Lumet sulavat, jos niitä on ollut, routa laskee ja nostaa tien kupruille. Ensimmäiset villihanhet lipuvat kirkuen kaupungin yli. Berliiniin talvehtimaan jäänyt joutsen kumppaneineen kurottelee kaulaansa vedestä rantavallille: olisiko jollakulla tarjota sille syötävää? Mitenhän se on talven yli selvinnytkään? Ei sille pidä antaa leivänkannikkaa, ei se saa sitä syötyä: joutsenella on pehmeä nokka.

joutsen

Kevään voisi tulkita niinkin, että talvi on kuollut. Siksi kevät on surumielinen. Antonio Vivaldi antautuu kuitenkin pian iloitsemaan uudesta, siirtää huomion kuolemasta syntymään. Konserton kolmannessa osassa Pastoral dance: Allegro viulut ja alttoviulut kuulostavat siltä kuin lehtipuiden silmut puhkeaisivat, arkoina ja sitten riemuiten. Välissä kantautuu myös haikeita säveliä. Sellot vastaavat mollissa korkeampien jousien iloiseen duuriin, hetkeksi viulutkin unohtuvat suremaan, haikeus on jollakin tapaa viulun tyypillinen ominaisuus.

Vivaldi osasi rakentaa kontrasteja ja muusikot osaavat niitä tulkita. Elämä on täynnä vastapooleja: iloista voi olla vain jos on olemassa myös surullista. Ehkäpä minun on vain hyväksyttävä vuoden kierto kokonaisuudessaan. Kirkkaalla ja pölyisellä, joskus jäätävänkin kylmällä, yllättävällä keväällä on oma tehtävänsä kaiken syntymän tyyssijana. Kun selviän kuumannihkeästä kesästä, jonka yöt ovat kieltämättä usein kauniita, saan palkkioksi kaipaamani syksyn. Sen tummat sävyt ja kostea maa saavat minut iloiseksi. Ja kaiken päätteeksi minä, talven lapsi, saan levollisen lumen ja kylmyyden. Talvi saa minut rauhoittumaan. Luontokin lepää silloin.

joutsenMiten vuodenajat vaikuttavat teidän mielialoihinne? Milloin luovat ideat parhaimmin syntyvät? Milloin haluatte vain levätä?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…