Siirry pääsisältöön

Sinisen äärellä

Sininen väri liitetään usein alakuloisuuteen ja surumielisyyteen. Goethe kirjoittaa teoksessaan Zur Farbenlehre: "Niin kuin keltaisessa on aina mukana valoa, samoin voidaan sanoa, että sinisessä on aina mukana pimeyttä." Ihmisen varjopuoli, se piilotettu, mitä ei niin helposti haluta nähdä eikä näyttää. Englantilainen runo, jonka kirjoittaja ei ole tiedossani, pohtii piilottelun ongelmaa.

She had blue skin, 
And so did he. 
He kept it hid, 
And so did she.
They searched for blue
Their whole life trough
Then passed right by - 
And never knew. 

Niin, harmi. Missähän minun siniseni on, sielunkumppani tai veli, jota olen etsinyt? Ehkä se tulisi, jos sen maalaisi tai kirjoittaisi.

Tuomas Anhava miettii eräässä runossaan sateista kesää:

Vai olivatko kesät ennen 
                                        olivatko 
helteen sineä, poutapilven kumpulentoa 
selällään maaten katseltavaa - - 

Hassua, sillä minä ajattelen juuri toisinpäin, sadetta sinisenä, hellettä kellertävänä. Ehkä silläkin on väliä, missä maassa asuu: Berliinin kesät ovat nihkeän kostean kuumia, paljon keltaisempia kuin Suomen. Anhavan lyyrinen minä näkyy katselevan taivaalle, siellä sitä toki sineä riittää.

Useimpien runoilijoiden teksteissä sininen onkin nimenomaan taivaan attribuutti. Minusta on jännittävämpää löytää sinistä muualta, vaikkapa Lauri Otonkosken runosta Tutor:

Rakenna ensin paikka
     - jos ulkona sataa, älä sommittele kantaattia kuolleille lehdille,
       vaan kastu rohkeasti ja vilustu pelotta

     - jos pöytäsi alla asuu sininen skorpioni,
       älä väitä omistavasi puhuvaa käärmettä


Otonkosken ohjeiden pohjalta (lue tai kuuntele koko runo) voisi vaikka ruveta luonnostelemaan omaa runoa, tai taulua, tai elämää. En tiedä, miksi skorpioni on sininen - se on epätavallista, anomaliaa. Tosikko voisi selittää sen valoilla ja varjoillakin, mutta miksi sen vastaparina sitten olisi puhuva käärme? Käsitän runon neuvon niin, että pitäisi kirjoittaa tosia sanoja. Mutta miten tosi on sininen skorpioni? Sinisen olemassaolo sinänsä nyt ainakin on tosi, voimmehan me nähdä sen. Tämä väri, jonka nimi esiintyy historiankirjoissa verraten myöhään, on runoilijoiden väri, varjon ja melankolian väri, eikä välttämättä taivaan turvallinen sini ollenkaan. Siksi ehkä skorpioni.

bluehorse
Franz Marcin tauluissa hevosetkin ovat sinisiä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…