Viikon mietelause

"Metsässä olisi hyvin hiljaista, jos vain ne linnut laulaisivat, jotka parhaiten osaavat." - Henry van Dyke -

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Vihreä odottaa minua metsässä

Löysin pinterestistä jännän kirjoitusharjoituksen: "Kirjoita 25 lausetta, jotka alkavat sanalla vihreä, ja katso mitä tapahtuu. Voit tietysti kokeilla muitakin värejä." Vihreän ystävänä kokeilin tietysti vihreää. Kahdentoista lauseen jälkeen sain idean tähän blogitekstiin ja aloin kirjoittaa. Mietin, jaksanko keksiä vielä kolmetoista vihreää lausetta. Uunissa kalapuikot ja omenalohkot rätisivät lupaavasti. Ehtisinkö ennen ruokaa?

Ikivihreän 
männyn sankka vihreys
on kevään tullen 
hivenen entistäänkin 
vihreämmän vihreää. 

Muneyuki, suom. Tuomas Anhava 

Keksinhän minä ja ehdin, mutta ei minun lauseissani paljoa järkeä ole. Ehkä jotain niistä voi käyttää myöhemmin. Vaikkapa vihreä levä on uuvuttanut laiturin tai vihreä odottaa minua metsässä tai ehkä vihreä ylitti kasvosi. Ehkä harjoituksen tarkoitus olikin saada minut kirjoittamaan, siinä se onnistui. 

Vihreää pidetään elämän värinä, ellei sitten ajatella sappea tai myrkynvihreää - tai vihreäsilmäistä hirviötä, joka on kateuden metafora Shakespearen Othellossa. Vihreä liitetään myös nuoruuteen, hedelmällisyyteen ja rakkauteen. Keväällä luonto pukeutuu vihreään, kuten oheisessa Muneyukin runossa. Anhavan käännös sankka vihreys on minusta valtavan hyvä kuva, en olisi osannut kuvata väriä sankaksi. Mutta kyllä, keväällä se on vielä enemmän enemmän. 

Lähteet: 
  • Riikka Forsström 2016: Värit kertovat vallasta, rakkaudesta ja kuolemasta. Kotiliesi 13/2016. 
 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Älä hymyile ääneen

Älä hymyile ääneen
etteivät hyttyset kuule
unikonpunaista surua
silmiesi takana
etteivät tuulet huokaa
liian voimakkaina
etteivät vedet
lakkaa virtaamasta

Älä hymyile ääneen
etteivät kyyneleet
kuivu otsallesi
kun aurinko laskee
puita
          ja mäntyjä

Odota lounaasta saapuvaa
sadealuetta
sillä sateessa
ei huomaa kyyneleitä
         sanoo Chaplin
ja hänenkin silmissään
mustavalkoisissa
kuultaa sama tumma palo


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Muutamien sananparsien syvällistä pohdiskelua, osa III, aika

En ole koskaan oikein käsittänyt sananlaskun "Time is money" merkitystä. Miten niin aika on rahaa? Minun kokemukseni mukaan ihmisellä on yleensä joko aikaa tai rahaa. Jos tekee kovasti työtä, silloin pääsee yleensä käsiksi rahaan, mutta aikaa ei riitä juuri muuhun. Perhe, ystävät, kotitalous ja oma luovuus kärsivät, jos keskittyy vain rahan tekoon. Jos taas on aikaa sille kaikelle, siitä ei yleensä makseta mitään. Hyvä jos saa muutaman pennosen siitä että hoitaa puoli vuotta vauvaa kotona. Vauvalle se kyllä on hyvä ratkaisu. Taiteen tekemisestä taas ei oikein mielellään tahdota maksaa mitään, varsinkaan jos ei tee kovin hyvää taidetta. Opettelee vaikkapa pianolla vuodesta toiseen Für Eliseä saamatta a-mollijuoksutusta koskaan sujumaan. Silti ajalla voi olla rahaakin suurempi merkitys, ainakin ihmiselle itselleen. Ehkäpä sanonta "Time is money" tarkoittaakin juuri sitä: aika on jotain ihmiselle hyvin tärkeää ja kallisarvoista. Aika on korvaamatonta. Siksi on oikeastaan väärin sanoa, että aika on rahaa. Pitäisi mieluummin sanoa: Aika on enemmän kuin rahaa.

aika_RU

Suoraan sanottuna minulla ei ole harmainta haisua, mitä taloustietelijät ovat tällä sananparrella halunneet sanoa. Jääköön se arvoitukseksi, otan mieluummin pelkän ajan.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Sinisen äärellä

Sininen väri liitetään usein alakuloisuuteen ja surumielisyyteen. Goethe kirjoittaa teoksessaan Zur Farbenlehre: "Niin kuin keltaisessa on aina mukana valoa, samoin voidaan sanoa, että sinisessä on aina mukana pimeyttä." Ihmisen varjopuoli, se piilotettu, mitä ei niin helposti haluta nähdä eikä näyttää. Englantilainen runo, jonka kirjoittaja ei ole tiedossani, pohtii piilottelun ongelmaa.

She had blue skin, 
And so did he. 
He kept it hid, 
And so did she.
They searched for blue
Their whole life trough
Then passed right by - 
And never knew. 

Niin, harmi. Missähän minun siniseni on, sielunkumppani tai veli, jota olen etsinyt? Ehkä se tulisi, jos sen maalaisi tai kirjoittaisi.

Tuomas Anhava miettii eräässä runossaan sateista kesää:

Vai olivatko kesät ennen 
                                        olivatko 
helteen sineä, poutapilven kumpulentoa 
selällään maaten katseltavaa - - 

Hassua, sillä minä ajattelen juuri toisinpäin, sadetta sinisenä, hellettä kellertävänä. Ehkä silläkin on väliä, missä maassa asuu: Berliinin kesät ovat nihkeän kostean kuumia, paljon keltaisempia kuin Suomen. Anhavan lyyrinen minä näkyy katselevan taivaalle, siellä sitä toki sineä riittää.

Useimpien runoilijoiden teksteissä sininen onkin nimenomaan taivaan attribuutti. Minusta on jännittävämpää löytää sinistä muualta, vaikkapa Lauri Otonkosken runosta Tutor:

Rakenna ensin paikka
     - jos ulkona sataa, älä sommittele kantaattia kuolleille lehdille,
       vaan kastu rohkeasti ja vilustu pelotta

     - jos pöytäsi alla asuu sininen skorpioni,
       älä väitä omistavasi puhuvaa käärmettä


Otonkosken ohjeiden pohjalta (lue tai kuuntele koko runo) voisi vaikka ruveta luonnostelemaan omaa runoa, tai taulua, tai elämää. En tiedä, miksi skorpioni on sininen - se on epätavallista, anomaliaa. Tosikko voisi selittää sen valoilla ja varjoillakin, mutta miksi sen vastaparina sitten olisi puhuva käärme? Käsitän runon neuvon niin, että pitäisi kirjoittaa tosia sanoja. Mutta miten tosi on sininen skorpioni? Sinisen olemassaolo sinänsä nyt ainakin on tosi, voimmehan me nähdä sen. Tämä väri, jonka nimi esiintyy historiankirjoissa verraten myöhään, on runoilijoiden väri, varjon ja melankolian väri, eikä välttämättä taivaan turvallinen sini ollenkaan. Siksi ehkä skorpioni.

bluehorse
Franz Marcin tauluissa hevosetkin ovat sinisiä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Muta

Kirjoitan ex tempore -runoutta keskellä yötä, onneksi ihana torstaihaasteen laatija on jo paljastanut päivän aiheen: muta.

metsässä
uskomaton
tarpomisen
aavistus


menin
uppoutumaan
tiedon
alkulähteisiin


mietiskelin
unettomana
tietokirjani
aihetta


mutta muta
uupui unettomuudesta
tarvoin talolle
ajauduin ajatuksistani allikkoon


(C) RU-17

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Vivaldin kanssa kevääseen?

Olen aina inhonnut kevättä, mutta pidän Vivaldista. Ajattelin, että voisin ehkä Vivaldin Kevät-konserttoa kuuntelemalla suggeroida itseni pitämään keväästä edes ihan vähän tai ainakin hyväksymään sen olemassaolon.

Niin paljon kuin Vivaldista pidänkin ja barokkimusiikista ylipäätään, Kevään ensimmäinen osa on kerrassaan viheliäinen. Saan siitä stressin. Siitä tulee vain mieleen, kuinka kirkkaasti aurinko nyt paistaa ja kuinka ihmisten pitäisi olla iloisella mielellä. Pitäisi hypähdellä onnesta kuin pikkuinen karitsa päästyään ensimmäistä kertaa kevätlaitumelle. Vai pitäisikö?

Konserton toinen osa, largo, on enemmän minun mieleeni. Siinä on jotain surumielistä. Uuden alku on aina myös vanhasta luopumista. Lumet sulavat, jos niitä on ollut, routa laskee ja nostaa tien kupruille. Ensimmäiset villihanhet lipuvat kirkuen kaupungin yli. Berliiniin talvehtimaan jäänyt joutsen kumppaneineen kurottelee kaulaansa vedestä rantavallille: olisiko jollakulla tarjota sille syötävää? Mitenhän se on talven yli selvinnytkään? Ei sille pidä antaa leivänkannikkaa, ei se saa sitä syötyä: joutsenella on pehmeä nokka.

joutsen

Kevään voisi tulkita niinkin, että talvi on kuollut. Siksi kevät on surumielinen. Antonio Vivaldi antautuu kuitenkin pian iloitsemaan uudesta, siirtää huomion kuolemasta syntymään. Konserton kolmannessa osassa Pastoral dance: Allegro viulut ja alttoviulut kuulostavat siltä kuin lehtipuiden silmut puhkeaisivat, arkoina ja sitten riemuiten. Välissä kantautuu myös haikeita säveliä. Sellot vastaavat mollissa korkeampien jousien iloiseen duuriin, hetkeksi viulutkin unohtuvat suremaan, haikeus on jollakin tapaa viulun tyypillinen ominaisuus.

Vivaldi osasi rakentaa kontrasteja ja muusikot osaavat niitä tulkita. Elämä on täynnä vastapooleja: iloista voi olla vain jos on olemassa myös surullista. Ehkäpä minun on vain hyväksyttävä vuoden kierto kokonaisuudessaan. Kirkkaalla ja pölyisellä, joskus jäätävänkin kylmällä, yllättävällä keväällä on oma tehtävänsä kaiken syntymän tyyssijana. Kun selviän kuumannihkeästä kesästä, jonka yöt ovat kieltämättä usein kauniita, saan palkkioksi kaipaamani syksyn. Sen tummat sävyt ja kostea maa saavat minut iloiseksi. Ja kaiken päätteeksi minä, talven lapsi, saan levollisen lumen ja kylmyyden. Talvi saa minut rauhoittumaan. Luontokin lepää silloin.

joutsenMiten vuodenajat vaikuttavat teidän mielialoihinne? Milloin luovat ideat parhaimmin syntyvät? Milloin haluatte vain levätä?

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Minna Canthin ja tasa-arvon päivän merkeissä esittelen hieman naisten kirjoittamaa lyriikkaa, monelle varmasti tuttuja runoja, mutta niitä on kiva lukea aina uudestaan.

Rannalla (Saima Harmaja)

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt –

***

Vedessä palaa (Mirkka Rekola)

Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.

Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.

***


Ja vielä yksi lempirunoistani:



perjantai 17. maaliskuuta 2017

Edith Södergran - värien runoilija

Etsiessäni purppuraa (magentaa, pinkkiä, vaaleanpunaista) tuntuu luontevalta aloittaa Edith Södergranista. Tarkastelen hieman hänen runokokoelmaansa Levottomia unia, jonka on menestyksekkäästi suomentanut Uuno Kailas, joka runoilijana lienee tunnetumpi tummista sävyistään. Nyt siis kuitenkin haluan etsiä purppuranpunaisia jälkiä.

Kuten tapoihini kuuluu, aloitan lukemisen kirjan takaosasta, ja törmään miltei heti siihen yhteen ja ainoaan, nimeltä mainittuun purppuraan. Muita punaisia kyllä vilisee Södergranin runoissa, enimmäkseen verenpunaista tai ruusuja. Kerran hän kuitenkin mainitsee suoraan purppuran, mitä olen toivonutkin:


Minusta on erikoista ja merkillepantavaa löytää ensimmäisenä ruusut. Kun minä ajattelen ruusuja, ajattelen joko hailakan vaaleanpunaisia tai isoja, syvää tummanpunaista hehkuvia rakkauden ruusuja. Mehiläiset kuitenkin halajavat purppuraa, mistä päättelen, että kyseessä on enemmänkin violetinsävyinen purppura kuin magenta/aniliini, sillä mehiläiset pitävät sinertävästä. Laitapa parvekelaatikkoon sininen tai liila kukkanen, niin kohta siihen lentää mehiläinen!

Purppurasta minulle tulee ensimmäisenä mieleen aamurusko. Mielestäni Edith Södergran viittaa purppuraan sanomatta sitä sanalla: Minä sytytän valon koko Atlantin ylle; // tuntemattomat maailmat, yölliset maat, // herätkää minun puoleeni! // Avatkaa kylmälle sarastukselle, // tässä tulee päivän armoton jumalatar, // utuharmain harsoin // ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä. - - (runosta Sarastus) Näen runoilijan luomassa kuvassa vasemmalla purppuraa, keskemmällä ja oikealla hailakkaa sinistä ja kalpeaa keltaista. Siltä aamu näyttää asuntoni ikkunasta, se nousee vastapäisen talon kulman takaa ja hipuu pikku metsän ja parkkipaikan ylle.

Eräs saksalainen väripsykologi väittää vaaleanpunaisen sävyjen yhdistyvän naiseuteen, hempeyteen ja hellyyteen - ja heikkouteen. Onko tosiaan näin? Donald Trumpin vastainen pipoliike kyllä todistaa vaaleanpunaisen ja purppuran sävyjen viittauksesta naiseen, mutta miten mahtaa olla heikkouden laita? Juuri tänä keväänä kaikenlaiset pinkin ja sorbetin sävyt näyttävät olevan muotia, myös miesten vaatetuksessa. Siksikö osa miehistä vastustaa näitä sävyjä? Turhaan, sillä minusta aamuruskon väreissä ei ole mitään heikkoa. Siitähän päivä vasta alkaa, purppura on täynnä voimaa ja toimintaa.

Tummemmat ja vahvemmat punaisen sävyt voivat olla intohimoisia tai sotaisan raivokkaita. Ajattelen edelleen purppuraa tai magentaa, kun luen Edith Södergranin runoa Grimace D'artiste. Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani,// punainen pelottomuuteni. // Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle / kurjassa maassa. - - Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran // ja kumartaa hyvästit.
soedergran

Coloria.net -sivustolta selviää mielenkiintoisia, kulttuurisia seikkoja vaaleanpunaisesta. Kiinalaisessa kulttuurissa väri liitetään tulevaan menestykseen, Japanissa vaaleanpunaiseen liitetään myös säädyttömyyden aspekti. Persialaisissa matoissa taas vaaleanpunaisen sanotaan merkitsevän hurskautta.

Purppuran tekee mielenkiintoiseksi myös se, että se saatetaan luokitella joko vaaleanpunaisen tai violetin alalajiksi. Jos tutkimme violetin symbolisia merkityksiä, onkin vaikutelma varsin toinen. Siteeraan Päivin Hintsasta edellä mainitulta sivustolta. "Violetti yhdistetään viisauteen, mystiseen ja maagiseen. Salaperäisyyttä liittyy myös historialliseen Tyroksen purppuraväriin, joka saattoi olla kultaa kalliimpaa. Antiikin aikana purppura oli haluttu ja kallis väri ja sitä saivat pitää vaatteissaan ainoastaan korkea-arvoiset henkilöt, värikoteleiden huvetessa vain keisarillinen perhe." Purppuralla on viitattu kuninkaallisiin, arvokkuuteen ja lakiin, ja on sitä nähty taisteluissakin: "Erityisen kirkas sinipunainen nimettiin magentaksi pienen italialaisen kylän mukaan. Sen vieressä oli sodittu Ranskan ja Itävallan välinen hyvin verinen Sardinian vapaustaistelu juuri ennen värin keksimistä.", kertoo Päivi Hintsanen.

Vincent van Goghin kerrotaan pohjustaneensa maalauskankaat violetilla värillä. Leonardo da Vinci taas halusi maalata violetissa valossa, koska se hänen mielestään lisäsi luovuutta. Värin on myös todettu parantavan mielikuvitusta, joten jos haluaa olla luova, kannattaisi työhuoneessa olla jotakin violettia. Kovin sininen violetti on minusta kuitenkin raskas väri. Voin kuvitella, että tulevaisuuden työhuoneessani olisi jotakin pinkkiä, (magentaa tai purppuraa) mutta kuitenkin vain ripaus - eihän tässä sentään taisteluun olla lähdössä, paitsi ehkä sanatasolla.

Runossaan Animaalinen hymni Edith Södergran kirjoittaa: Punainen aurinko nousee // vailla ajatuksia // ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan. // Me iloitsemme auringosta niinkuin laptset. Eikö tässä juuri leijaillakin purppuransäyvisissä tunnelmissa? Saksalainen väriasiantuntija Margarita Atzl (teoksessa Farben und ihre Wirkung) kirjoittaa, että väri magenta tukee kiitollisuutta ja myötätuntoa, mutta voi viitata myös ylimieliseen käytökseen. Hänen mukaansa väri tasapainottaa sydämen ja verisuoniston toimintaa sekä harmonisoi psyykeä. Siksiköhän aamuinen kävelylenkki tekeekin niin hyvää? Minusta kaunein purppura on juuri auringonnousussa, eikä siinä ole mitään ylimielistä eikä heikkoa.

pinkflowers



Hyvää viikonloppua, rakkaat, rohkeat ihmiset!



torstai 16. maaliskuuta 2017

Käsittämätön

Aamu on kamala. Olo on hirveä. Tohtori ei määrää enempää pillereitä, jotta Kirja ei jäisi tekemättä. En kertonut, että niitä on kolme, ainakin. Unohdin yhden. Löysin sen tänään. Minä löysin!

Kun kahvikaan ei auta, ja aamiainen koetaan kello 13:30 iltapäivällä, on jäljellä enää yksi oljenkorsi: Sweet Thursday, kaikuu kalenteristani.

Runotorstai heitää kirjoittajien aallonpituuksille leijailemaan sanan käsittämätön. Olen aivan varma, että olen joskus kirjoittanut käsittämättömän äärellä. Tai sitten se oli joku muu. Luin tai uneksin tai jotain. Mutta löydän vanhan runokoelman, joka on kovin lyhyt ja haluaa tulla jatketuksi. Joten, pari kahvikupillista ja yhtä torstaihaastetta myöhemmin, spontaanisti seuraavaa:


En enää itsekään ymmärrä


Rakastun miehiin joita ei ole
rakastun naisiin jotka eivät tule

rakastun öihin jotka eivät valo
rakastun kesiin jotka eivät talvi

Vietin lapsuuteni häkkisängyssä
nuoruuteni
perässä hiihtäen

Aikuisuuteni vietän
arvoituksia ratkoen
rakkauksien
käsittämättömän äärellä


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017

 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Facing the face


One day, they suppose, he followed his nose 
and nobody knows where he went.

Punaista tapetilla

Innoitusta etsiessäni tartuin hieman vanhempaan Runotorstain haasteeseen ja kirjoitin sanasta aura. Aika pian tuli mieleen punaisia ajatuksia.

Aura

Sinun aurasi ajoi päin,
syöksi minut
läpi tummanpunaisen penkin,
naulasi takaseinään
kuuden tuuman hehkunauloilla.

Märkä muotokuvani
tapetissa
veren vernissaus.

Keväällä huoneessasi
kypsyy rautainen home.


(C) RU-17



sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kukka

Ostin esikon
että voisin valehdella keväälle
pitäväni siitä.

Lohduttomin silmin
kukka katsoo minua:
ei luonto usko valheita.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Rakkaani Sherlock Holmes

Wanted: Real Sherlock


Sir Arthur Conan Doyle tarkoittaa minulle rattaiden natinaa, hevosenkenkien kalahtelua sateen kastelemia mukulakiviä vasten. Ajatusten kiertoa hulluuden ja nerouden rajamailla. Nerokkaita suunnitelmia, äkkinäisiä käännöksiä. Kiehtovia käänteitä, salaperäistä, älykästä huumoria. Nojatuoli, viulu ja takkatuli.

Pitkään olin epäileväinen sen suhteen, osaisiko Benedict Cumberbatch näytellä Sherlock Holmesia. Brittinäyttelijä, jonka fanit olivat valmiita maksamaan tuhat puntaa päästäkseen katsomaan hänen Hamletiaan? Maksoin itse Persbrandtin MacBethin lipusta noin 60 euroa, kaikkine matkakuluineen teatterireissuni maksoi noin 600 euroa. Tuhannen punnan näyttelijän täytyy olla todella erityinen.


Olin yllättynyt Robert Downey Juniorin ja Jude Law'n versioista. Heidän tulkitsemansa Action-Sherlock ei minun mielessäni päihittänyt vanhoja mustavalkofilmejä, mutta omassa tyylilajissaan elokuvat onnistuivat. Luulen, että Robert Downey Jr:n Sherlock on juuri se, jonka poikani tuntee - vaikka kuinka olen koettanut kertoa, että on ollut olemassa toisenkinlainen Sherlock. Mutta onko sittenkään? Sankarimme elää ja sopeutuu aikaamme.

Annoin lopulta periksi saamilleni suosituksille ja tilasein Amazonilta kolme jaksoa uusinta Sherlockia. Samalla käytin loppuun synttärilahjaksi saamani lahjakortin. Aluksi olin ihmeissäni, jo siitä, että Benedict Cumberbatchilla oli tumma tukka. Ja siitä, että hän puhui saksaa moderaatilla äänenkorkeudella. Saksalaiset elokuvantekijät ovat kyllä dubbauksen mestareita, mutta...

Ensimmäisen kauden kolmannen jakson kohdalla vaihdoin videon alkukielelle, kiitokset Amazonille, että tällainenkin vaihtoehto oli tarjolla, mikä ei ole Saksan myyntialueella itsestäänselvyys. Kun kuulin Benedict Cumberbatchin äänen (en siis ole nähnyt häntä aiemmin muissa rooleissa, enkä kuullut) olin yhtäkkiä vakuuttunut: kyllä, tuossa on minun rakas Sherlockini, siitäkin huolimatta, että minun Sherlockillani on aina ollut suora, sileä tukka. Kikkarapää-Benedict on sittenkin loistava näyttelijä. Kaikki kunnioitus hänen faneilleen.

Mutta tuhat puntaa yhdestä teaetteriesityksestä? Plus matkakulut? Enpä tiedä. Riippuu varmaan siitä, kuinka pitkä matka on. Vaikkapa Australiasta asti tulisi aika kalliiksi. Minulle riittää toistaiseksi nähdä Cumberbatch tv-ruudussa, hänellä on hyvät mahdollisuudet päästä suosikkinäyttelijöideni Top 10 -listalle. Vapise, Clint Eastwood, paikkasi on uhattuna! Mutta jotta Cumberbatch voi olla aito Sherlock Holmes, hänen tumma äänensä ja kumea brittiaksenttinsa on ehdottomasti kuultava. Ehdottomasti.

Sateenkaaren värit

Olen sekä kirjaprojektin että mainostekstien puitteissa (enkä vähiten akryylimaalauskurssilla) päätynyt pohdiskelemaan värejä. Miten ne vaikuttavat ihmiseen? Miten niitä yhdistellään?

Nuorena pukeuduin enimmäkseen harmaaseen ja siniseen, toisinaan harmaa ja musta veivät voiton, kunnes tilalle tulivat beige ja suklaanruskea. Aika tylsää pitemmän päälle. Kaipa minun piti sairastua ja joutua terapiaan, ennen kuin aloin ymmärtää, että väreillä on merkitystä. Että ne saavat näkyäkin, jos siltä tuntuu.

Kerran työkaveri kertoi nähneensä unta, jossa minulla oli liehuva, turkoosi mekko. Sellaista sitten lähdettiin heti tilaisuuden tullen metsästämään. Ihan unen mekkoa vastaavaa vaatetta emme löytäneet, mutta turkoosin ja sinisen sävyisen hameen kuitenkin. Käytin sitä paljon, kunnes onnistuin kutistamaan sen pesukoneessa. Hameen pituus muuttui epäedulliseksi, joten maritin sen vaatekeräykseen. Sinivihreät sävyt tulivat kuitenkin elämääni jäädäkseen.

Olen ajatellut etsiä runoudesta värejä. Mitä värejä runoilijat mainitsevat teksteissään? En minä tiedä, en ole ajatellut siltä kannalta. Mieleen on painunut vain Montgomeryn Runotytöstä repliikki, jossa opettaja Herra Carpenter moitti Emilyä siitä, että hän on käyttänyt sanaa purppura kaksi kertaa samassa runossa. Ettäs kehtasikin.

Aion tässä kevään mittaan kirjoitella teille väreistä. Väri kerrallaan. Aloitan sitten vaikka siitä purppurasta, ensi viikolla.

Onko sinulla yhtä mieliväriä, joka on aina seurannut mukanasi, vai haluatko olla sateenkaaren kirjava? Miltä kotisi näyttää? Oletko järjestänyt kirjasti aakkosjärjestykseen vai värien mukaan? Tällaisista jutuista olisi hauska kuulla!


metsanhaltija_RU-17
Kirjoittajan alterego valmiina pyörähdykseen

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Piirustuskaa?

Piirustus alkoi kiinnostaa, vaikka aiemmin inhosin sitä. Tässä naamaharjoitelma. Tällä hetkellä kaikki pöydällä lojuvat paperit kelpaavat. Pitäisiköhän ostaa useampi kynä?


maanantai 6. maaliskuuta 2017

FAUN - Federkleid

Vihdoinkin pääsin näkemään ja kuulemaan iki-ihanaa Faun-yhtyettä livenä! Eilinen konsertti Berliinin Friedrichsstadt Palastissa oli hieno kokemus - vaikka bändin kuvitteleekin mieluummin ulos, niin kuin tuossa videolla.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Rakkausruno

Torstai meni jo, mutta haaste jäi pyörimään mielessä. Aiheena rakkaus. Runo tuli kirjoitettua piirustuspaperille, johon harjoittelin maljakkoa. Huomaan, ettei piirtustuskurssi olisi pahitteeksi. Mutta kun häpeän kynnys on kerran ylitetty, se on ylitetty, tässä siis teille luonnostelmani aiheesta Rakkaus:



Kolmas kerta kun örkit saavat turpiin

Mitä tehdä, kun televisiosta ei tule mitään kiinnostavaa ja jälkikasvu kyllästyy katsomaan tietovisailua? Koko perhe potee flunssaa, joten sohvaosastolla mennään. Ehdotin scifistä ja fantasiasta innostuneelle pojalleni, että katsotaanpa vanha kunnon Independence Day. Hän tiedusteli, onko se tarpeeksi jännittävä. Vastasin, että kun viimeksi olin katsonut sen, näin painajaisia. Ilmeisesti selitykseni täytti jännittävyyden kriteerit.

Independence Day on yksi niitä elokuvia, joita olen katsonut vain seuran vuoksi. Nyt jo kolmannen kerran. Flunssan takia voi päätyä katsomaan filmejä, joita ei ole aikonut katsoa koskaan uudestaan. Huokaus. Joskus toivon, että minulla olisi herkkä tyttölapsi, jonka kanssa voisin katsoa prinsessavideoita tai edes hyvin tehtyä draamaa. Ei auta, katsotaan sitten hyvin tehtyä science fictionia.

- Tuossa on se näyttelijä jonka minä tiedän, poika huudahtaa. Juttelimme jo aikaisemmin siitä, että kukas se näyttelijä olikaan. Hän tarkoitti Will Smithiä. Okei, myönnetään: ei mikään turha kaveri. Independence Dayssä hän vetää örvelöä turpiin ja sanoo: "Tervetuloa maapallolle!" Minusta se on hyvä kohtaus. Me tarvitsemme sankareita, jotka pelastavat meidät örkeiltä. Ja on elokuvassa muitakin hyviä ideoita. Parasta siinä on se, että kun koko maailmaa uhkaa Uhka, kaikki ihmiset, kansallisuudesta ja tukan väristä riippumatta, alkavat toimia yhdessä. Siitä me voisimme jotakin oppia. Mutta ensi kerralla kiitos sama idea ilman örkkejä.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Muutamien sananparsien syvällistä pohdiskelua, osa II, Sipuli-itkut

"Elämä on kuin sipuli; kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä itket", sanoo Carl Sandburg, kuka lieneekään. Tähän ei kai voi todeta muuta kuin että hitto vie, niinhän se on. Kun on aikansa itkenyt, sipuli loppuu, samoin kuin elämä - niin ainakin täällä iltaruskon maissa on tapana ajatella. Minä en kumminkaan usko, että elämä loppuu. Ainakaan sitä ei voi tietää. Luettuani, tai pikemminkin kuunneltuani, Hermann Hessen Siddhartan elämänkatsomukseni on muuttunut aika tavalla. Luulen, että sielu voi jatkaa elämäänsä toisessa hahmossa, ei välttämättä ihmisessä, mutta toisessa oliossa.

pfau_RUVanhan suomalaisen uskomuksen mukaan kuolleen ihmisen sielu siirtyy lintuun. Olen alkanut uskoa, että näin on, sillä minulla on pari sellaista kokemusta. Mielikuvitusta, sanot ehkä, mutta en olisi siitä niin varma. Entä jos ei olekaan? Entä jos sielu todellakin jatkaa matkaansa, toisessa hahmossa, toisissa elämissä tai maailmoissa? Silloin sipulivertaus ei toimikaan loppupeleissä. Tai ainakaan ei pidä käyttää koko sipulia, vaan jättää jotakin jäljelle. Niin kuin valkosipulissa, kun sen saa lisääntymään kaivamalla kynnen maahan. Sekin jatkaa elämää, vaikka sipuli loppuu.


Mutta jos ei ajatella kuolemaa vaan pelkästään elämää, tätä tässä ja nyt, sipuli-itkut ovat kyllä mainio vertaus. Kun ihminen syntyy, hänen ensimmäiset sanansa ovat "Ää ää", kielestä riippumatta. Siitä se alkaa. Sitten itketään maitoa, äitiä, siskoa joka vetää tukasta. Sitten tullaan kiusatuksi koulussa, sandaalista irtoaa solki eikä luokan kivoin poika millään suostu ihastumaan Juuri Minuun. Kun koulut on käyty eikä työura urkene, pudotaan vankiluolaan, sellaiseen onkaloon, jonne vanhoissa linnoissa pantiin rikollisiksi määritellyt ihmiset ja muut joukkoon kuulumattomat... jatka itse listaa, minä en jaksa. Isoimmat itkut ovat niitä, joista on vaikeinta kertoa.

Mielenkiintoista on muuten, että ihmisen kyynelissä on todettu olevan entsyymiä, joka edistää paranemista. Eikö kunnon itkujen jälkeen tulekin ihan hyvä olo, sellainen raukea? Ainakin jos joku kuuntelee ja ottaa syliin tai on läsnä edes puhelimessa tai kirjallisissa viesteissä. Mielenkiintoista on sekin, että sipuli-itku ei sisällä tuota samaa entsyymiä - se on pelkästään fyysinen reaktio. Tätä voit pohtia seuraavan kerran sipulia pilkkoessasi.

Sellainen idea minulla vielä olisi jaettavana, että mitä jos sipulia pilkkoessa alkaisikin ajatella kurjia asioita? Muistella onnettomia rakkaussuhteita ja menetettyjä läheisiä? Kun sipulin takia kerran on joka tapauksessa itkettävä, eikö elimistöä voisi saman tien huijata tuottamaan niitä tervehdyttäviä entsyymejä?

Seuraavaa sipuliruokaa odotellessa,

halauksia ja läsnäoloa, edes virtuaalisesti.

RU