Siirry pääsisältöön

Carabinierit keittiössä - vai menivätkö sanat solmuun

Suosittelen kaikkia ulkomaille muuttaneita opettelemaan uuden kotimaansa kielen mahdollisimman hyvin ja lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä. Opiskeltuani germanistiikkaa ja asuttuani 14 vuotta Saksassa pystyn jo lukemaan saksaksi melkein yhtä hyvin kuin suomeksi. Toisinaan kuitenkin vieraista sanoista muodostuu sellainen vyyhti, jonka aukomiseen saa kulumaan yhden aamupäivän.

Lueskelin saksaksi käännettyä, amerikkalaista romaania, jossa kuvattiin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Tapahtumapaikkana on vanha linna Liettuassa. Vanhoja linnoja koskeva sanastoni on varsin vaillinainen, eikä sodankäyntisanasto ole minulle tuttua edes suomeksi.

murattia1_RU
Keskieurooppalaista metsää
Koska kirja osoittautui kiinnostavaksi, palasin takaisin niihin kohtiin, joissa minulla oli epäselvyyksiä. Pyysin poikaani avuksi, sillä hänellä saksa on vahvempi äidinkieli. Kävi kuitenkin ilmi, etteivät he olleet koulun historiantunneilla päässeet vielä 1900-luvulle asti. Siispä oletimme, arvailimme, tutkimme sanakirjoista (saksa-suomi, suomen sivistyssanakirjat). Stuka-lentokoneisiin olin tutustunut jo Judith Lennoxin kirjassa Yöntummat vuodet, poika taas tiesi tai päätteli, että MG on Maschinengewehr eli konekivääri. Tiedän, miltä sellainen näyttää. Konekivääreitä ja muitakin sotaväen juttuja on esitelty monipuolisesti elokuvassa Tuntematon sotilas.

Yksi kohta aiheutti huomattavia vaikeuksia: linnaan linnoittautunut ryöväri, joka ei ollut sen kummemmin puna-armeijan kuin natsienkaan palveluksessa, kuuli pihalta lähestyvän panssariajoneuvon ääntä. Hän otti selästään jotakin nimeltä Karabiner, ja astui ikkunan luo. Mutta mitä hän ottikaan?

Pojalleni tuli ensimmäisenä mieleen Karabinerhaken, joka ainakin hevosmiesten kielessä tarkoittaa riimunlukkoa. Samanlaisia lukkoja näkyy käytettävän myös retkeilyvarusteissa. Mutta mitä ryöväri teki lukolla? Ajatteliko hän kenties taistella sillä venäläistä panssaria vastaan, vähän niin kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan? Aavistuksenomaisen hetken ajan mielessäni käväisi sana carabiniere, joka tarkoittaa ranskalaista ratsuväen sotilasta (tein lukiossa tutkielman, joka käsitteli mm. ratsastuksen historiaa). Hylkäsin kuitenkin ajatuksen heti, sillä aiemmassa tektissä ei ollut kerrottu, että keittiöön olisi missään vaiheessa tuotu hevosta.

Muutaman mutkan jälkeen saimme selville, että saksan sana Karabiner tarkoittaa muinaista ratsuväessä käytettyä kivääriä. Sitä voi tietysti miettiä, mistä ryöväri oli saanut sellaisen käsiinsä, mutta hänhän oli ryöväri. Mainitun linnan varastossa kerrottiin olevan muun muassa vanhan katapultin, joten hylättyjä asumuksia ryöstelemällä oli varmastikin mahdollista löytää myös vanhanaikainen kivääri. Varmasti tehokkaampi ase puolustukseen kuin riimunlukko.

hevonen_RU

Aloin sitten miettiä sitäkin, että olisiko mahdollista, että keittiössä todella olisi ollut hevonen, siis teoriassa. Ehkei koko ratsuväkeä sentään. Samassa romaanissa kerrottiin ranskalaisesta linnasta, jonka eteisaulaan saksalaiset miehittäjät olivat peruuttaneet panssarivaunun. Kun asukkaat palasivat linnaan, heillä ei ollut varaa siirrättää vaunua pois. Niinpä he ripustivat siihen kukkalaatikoita. Myöhemmin, kun varat antoivat myöten, he vuokrasivat hevosia vetämään vaunun ulos.

Karbiini siis on kivääri, olisikohan karbiinilukko sekin lähtöisin Ranskan ratsuväestä? Ainakin minulle sana tuli tutuksi ratsastuspiireissä. Hevoset saavat kuitenkin mieluusti pysyä tallissa, ja panssarivaunut kiitos mielellään sotamuseossa. Luettuani toisen maailmansodan aikaisista kauheuksista en haluaisi tietää, että panssarivaunuja valmistetaan edelleen, ja että Saksassa noin 80 000 ihmistä työskentelee aseteollisuuden palveluksessa.

Ai niin, kirja, jossa hevonen oli vähällä olla keittiössä, on Thomas Harrisin Hannibal Rising. Siinä kerrotaan tuntemamme tohtori Lecterin lapsuudesta, tapahtumista, jotka traumatisoivat hänet. Kannattaa lukea, jos on tullut pohtineeksi Hannibalin luonnetta ja käyttäytymistä. Taidolla kirjoitettua proosaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…