Viikon mietelause

"Ei tule elo etsimättä, kala jalan kastamatta." - Suomalainen sananlasku -

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Ai pitäisikö ehtiä lukeakin!?

Minä luen sillä tavalla, että luen vähän ja pysähdyn sitten ajattelemaan. Joskus teen muistiinpanojakin tai innostun kirjoittamaan omia runojani, useimmiten kuitenkin vain mietiskelen. Minut haastettiin tuttavapiirin kautta lukemaan Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi sata kirjaa tämän vuoden aikana. Montakohan olen lukenut koko elämäni aikana? Sata kirjaa tarkoittaisi suunnilleen kahta kirjaa viikossa. Tätä kirjoittaessa minulla on toinen kirja menossa, jotkut ryhmäläisistä ovat lukeneet jo viisi kirjaa. Aloitin Anna Janssonin dekkarilla Alla kan se dig. Haluan huomauttaa, että luin sen ruotsiksi, mikä varmastikin käy hitaammin kuin omalla äidinkielellä.

Nyt luettavana on Karl Ove Knausgårdin Talvi, jonka sain Joulupukilta - olenhan talven ystävä. Alkuun pääseminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta kun pääsin mukaan kerronnan rytmiin, alkoi lukeminen sujua ja aloin viihtyä. Uskallan jo sanoa, että olen ystävystynyt Knausgårdin kielen ja ajatusten kanssa. Hän pohtii arkielämän ilmiöitä niin tarkkaan ja syvällisesti, että melkein tulee tippa silmään - miksi minä en osaa noin?

Minä haluan lainata Knausgårdin Talvesta muutaman sanan, luvusta Talven äänet:
Valkoisuus on värin puuttumista, joten valkoisen vastine akustisessa maailmassa lienee hiljaisuus. Kun luminen metsä lepää liikkumattomana alkavassa iltahämärässä, on aivan hiljaista. Kun rupeaa satamaan lunta ja ilma täyttyy hiutaleista, on edelleen aivan hiljaista, mutta eri tavalla, hiljaisuus on ikään kuin tiheämpää ja tiiviimpää, ja juuri se ääni, joka ei itse asiassa ole ääni lainkaan vaan hiljaisuuden sävy, intensiivinen ja syvä, on talven akustinen ilmentymä. 

Foto: Tino Uhlig

Minä ajattelen sanan talvi kohdalla ensiksi sitä, miltä tuoksuu juuri hieman ennen kuin alkaa sataa lunta. En oikein osaa määritellä, mitä tarkoitan. Tuoksussa on jonkinlaista paikalleen jämähtänyttä raikkautta, melkein jopa mätää. Jännite, paisumus. Ja sitten hiutaleita alkaa tulla. Mikä helpotus, mikä raikkaus! Myös valkoisuus on kaunista: lumi onnistuu piilottamaan rumankin ympäristön, ainakin hetkeksi. Sitä paitsi lumen vuoksi meikäläisen kaltaisen sohvaperunankin on ulkoiltava. Lumilapioon tarttuminen tuntuu minusta paljon luontevammalta liikunnalta kuin vaikkapa kuntosalilla ähkiminen.

Talvi ei välttämättä ole nopean lukijan suosikki. Siinä ei kiiruhdeta tapahtumasta toiseen, vaan pysähdytään miettimään. Ai että minun tekeekin mieleni pysähtyä Knausgårdin kanssa, yhä uudelleen, joka päivä, pikku hetkeksi. Luulen, että lukijat, jotka tykkäävät Bo Carpelanin proosasta, voisivat tykätä tästäkin. Tällaisia teoksia lukemalla ei tosin taida onnistua lukemaan sataa kirjaa vuodessa, mutta tärkeintä kai on tutustua uusiin kirjoihin ja löytää niistä itselle tärkeitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti