Siirry pääsisältöön

Ai pitäisikö ehtiä lukeakin!?

Minä luen sillä tavalla, että luen vähän ja pysähdyn sitten ajattelemaan. Joskus teen muistiinpanojakin tai innostun kirjoittamaan omia runojani, useimmiten kuitenkin vain mietiskelen. Minut haastettiin tuttavapiirin kautta lukemaan Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi sata kirjaa tämän vuoden aikana. Montakohan olen lukenut koko elämäni aikana? Sata kirjaa tarkoittaisi suunnilleen kahta kirjaa viikossa. Tätä kirjoittaessa minulla on toinen kirja menossa, jotkut ryhmäläisistä ovat lukeneet jo viisi kirjaa. Aloitin Anna Janssonin dekkarilla Alla kan se dig. Haluan huomauttaa, että luin sen ruotsiksi, mikä varmastikin käy hitaammin kuin omalla äidinkielellä.

Nyt luettavana on Karl Ove Knausgårdin Talvi, jonka sain Joulupukilta - olenhan talven ystävä. Alkuun pääseminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta kun pääsin mukaan kerronnan rytmiin, alkoi lukeminen sujua ja aloin viihtyä. Uskallan jo sanoa, että olen ystävystynyt Knausgårdin kielen ja ajatusten kanssa. Hän pohtii arkielämän ilmiöitä niin tarkkaan ja syvällisesti, että melkein tulee tippa silmään - miksi minä en osaa noin?

Minä haluan lainata Knausgårdin Talvesta muutaman sanan, luvusta Talven äänet:
Valkoisuus on värin puuttumista, joten valkoisen vastine akustisessa maailmassa lienee hiljaisuus. Kun luminen metsä lepää liikkumattomana alkavassa iltahämärässä, on aivan hiljaista. Kun rupeaa satamaan lunta ja ilma täyttyy hiutaleista, on edelleen aivan hiljaista, mutta eri tavalla, hiljaisuus on ikään kuin tiheämpää ja tiiviimpää, ja juuri se ääni, joka ei itse asiassa ole ääni lainkaan vaan hiljaisuuden sävy, intensiivinen ja syvä, on talven akustinen ilmentymä. 

Foto: Tino Uhlig

Minä ajattelen sanan talvi kohdalla ensiksi sitä, miltä tuoksuu juuri hieman ennen kuin alkaa sataa lunta. En oikein osaa määritellä, mitä tarkoitan. Tuoksussa on jonkinlaista paikalleen jämähtänyttä raikkautta, melkein jopa mätää. Jännite, paisumus. Ja sitten hiutaleita alkaa tulla. Mikä helpotus, mikä raikkaus! Myös valkoisuus on kaunista: lumi onnistuu piilottamaan rumankin ympäristön, ainakin hetkeksi. Sitä paitsi lumen vuoksi meikäläisen kaltaisen sohvaperunankin on ulkoiltava. Lumilapioon tarttuminen tuntuu minusta paljon luontevammalta liikunnalta kuin vaikkapa kuntosalilla ähkiminen.

Talvi ei välttämättä ole nopean lukijan suosikki. Siinä ei kiiruhdeta tapahtumasta toiseen, vaan pysähdytään miettimään. Ai että minun tekeekin mieleni pysähtyä Knausgårdin kanssa, yhä uudelleen, joka päivä, pikku hetkeksi. Luulen, että lukijat, jotka tykkäävät Bo Carpelanin proosasta, voisivat tykätä tästäkin. Tällaisia teoksia lukemalla ei tosin taida onnistua lukemaan sataa kirjaa vuodessa, mutta tärkeintä kai on tutustua uusiin kirjoihin ja löytää niistä itselle tärkeitä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…