Viikon mietelause

"Rakkaus ei ole koskaan estänyt ketään seuraamasta unelmiaan." - Paulo Coelho -

perjantai 27. tammikuuta 2017

Saana-tunturi

Katselin tuossa Terho Perkkiön Saana-tunturimaalausta, joka pääsi varastossa haparoitumaan, ennen kuin päätyi minun seinälleni. En tiedä, voiko sitä jotenkin entisöidä, mutta sen arvoinen se kyllä olisi. Pidän sen värikylläisyydestä, ruskan punertamista oksista ja sitten itse tunturista, joka sinertää horisontissa. Tulee tunne taiteilijan kaipuusta jonnekin, jota on vaikea saavuttaa.

Saana
Yksityiskohta Terho Perkkiön taulusta

Minulla sen sijaan ei ole sen suurempi ikävä Saana-tunturille. Olen kerran käynyt Kilpisjärvellä, ja siellä oli aivan pirusti hyttysiä. Sitä paitsi minulla oli nälkä. Ja minut pakotettiin kiipeämään tunturille, vaikka en ole ollenkaan urheilullinen. Varmaan minulla silloinkin jo oli astma, vaikka sitä ei tiedetty. Niin, ehkä siellä sittenkin voisi vielä kerran käydä, astmapiippu taskussa. Ja lakupiippu, nälkää varten - vaikka tämä lapsuuden onnellinen muistoesine onkin nyt tuomittu miltei huumausaineeksi. Voisin mennä Lappiin syksyllä, niin kuin taiteilija Perkkiö mitä ilmeisimmin teki. Hän maalasi pääasiassa maisemia, joten uskon, että hän on nähnyt ruskan ja juuri tuon maiseman.

Usein, kun katson taulua, sen kaukana häämöttävää tunturia, minulle tulee mieleen laulu Kilpisjärven mahtava Saana. Luultavasti se soi jossakin radion toivekonsertissa, kun olin pieni. Luulin pitkän aikaa, että kyseessä on harvinaisen isokokoinen ja roteva lappalaisnainen, sanotaanhan laulussa muun muassa, että Saanalla on hankea harteillaan. Lapsena en tiennyt, mikä on metafora. Lapset eivät yleensä tiedä sitä, vaan he ymmärtävät kaiken kirjaimellisesti. Saanan vieritse neljän tuulen tie vie maille etelän. Kyllä se on kärsivällinen ihminen, tämä Saana, kun se siinä seisoo risteyksessä ja valvoo kulkijoiden matkaa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ei sanan sanaa

Juuri nyt ei kirjoituta. Joulun jälkeen en ole kirjoittanut mitään, paitsi pari osoitetta muistiin ja yhden ostoslistan. Mitkään kirjoita-joka-päivä-yksi-sivu -vinkit eivät toimi - sillä juuri nyt ei ole kirjoittamisen aika. Ei ole sen vuoro. Se saa odottaa syksyyn, silloin tekstiä yleensä syntyy, jos nyt ei ihan itsestään, niin syntyy kumminkin.

Minulla on käännettävänä laajahko, varsin mielenkiintoinen artikkeli. Haluan nyt syventyä siihen, aihe kiinnostaa muutenkin. Sitä paitsi aloitin pari viikkoa sitten akryylimaalauskurssin. Maalauksen opettaja sanoikin jotain todella järkevää: hän oli jossain vaiheessa työn uuvuttamana päättänyt järjestää työaikataulunsa siten, että hän opettaa keväällä ja alkukesästä, mutta käyttää syksyt omien töidensä maalaamiseen. Kuulostaa sellaiselta työjärjestykseltä, että se voisi sopia minullekin. Kirjoittaisin syksyllä ja tekisin keväällä ja kesällä muita töitä. Tienaisin perunat, toisin sanoen.

vergissmeinnicht_RU

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille töidensä parissa uurastaville! Toivon, että tekin olette löytäneet työn, joka tuottaa teille iloa.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Lempitauluni

Minulla oli jo lapsena lempitaulu, pieni öljyvärimaalaus, jossa on portti mäntymetsään johtavalle polulle. Ainut vain, etten tiennyt, missä taulu oli. Muistin sen. Olin nähnyt valokuvan, jossa se on ripustettuna vaalealle seinälle, ja minä seison siinä edessä.

Kesti vuosia, ennen kuin oivalsin, ettei kuvaa ollut otettu meillä kotona, vaan mummolassa. Ei sitä kumminkaan seinällä ollut, ainakaan siellä, missä mummo viimeksi asui. Mutta kun hän kuoli, taulu putkahti esiin jostain varastosta. Luullakseni kukaan muu kuin minä ei halunnut sitä, sillä siihen oli jossain vaiheessa tullut reikä. Sitä paitsi kangas oli hieman lommolla.

Minulle kuvan sisältö on kuitenkin tärkeämpi kuin reikä tai lommo. Portti on avoinna, puiden välistä kajastaa valo. Se kutsuu minua astumaan juuri siihen metsään, juuri sille polulle. Mietin, onko taiteilija Terho Perkkiö talun maalattuaan astunut juuri sille polulle ja kulkenut juuri sen metsän läpi. Hän oli mummon ystävä. Minä en häntä muista, mutta taulu on jäänyt elämään, niin kuin moni muukin hänen maalauksensa.

perkkio
Yksityiskohta Terho Perkkiön maalauksesta

perjantai 13. tammikuuta 2017

Järkevää lukemista lapsille

Haluaisitko lukea kirjaa, joka alkaa: a aa aa a? Mikä on sellaisen kirjan sanoma? Sitä olen miettinyt siitä asti, kun aloitin koulun. Vieläkin se maailman tylsin kirja tuolla hyllyssä kummittelee, jonkinlaisena raadollisena muistomerkkinä äidinkielen tutkijoiden villistä päähänpistosta. Ai niin, sen nimi on Aapinen. Luultavasti kaikki 80-luvun alkupuolella koulunsa aloittaneet ovat joutuneet sen uhriksi.

Osasin kouluun mennessäni jo lukea, plus pari sanaa ruotsia. Kun noista järjettömistä, yksittäisistä tavuista päästiin joskus kevätlukukaudella oikeaan lukemiseen, jutut olivat lievästi sanottuna vähemmän kiinnostavia, kuin vaikkapa Ritari Ässän tekstitykset, joita piti opiskella jo tarhaiällä, kun muutkin pojat katsoivat sitä. Paras motivaatio lukutaidon harjoitteluun oli, kun ei ehtinyt lukea tekstityksestä aina kuin ensimmäisen rivin. Kun tarpeeksi pinnisteli ja luki muutakin, vaikkapa suomenruotsalaisia perunalaatikoita, oppi ennen pitkää niin hyvin, että nykyään voi katsoa ihan mitä tahansa ohjelmaa tekstityksillä, olettaen tietenkin, että teksti on kirjoitettu jollain sellaisella kielellä, jota osaa melko hyvin.

Minä muistan ulkoa sellaisen pätkän Aapisen kevätohjelmistosta, jossa piti lukea tavuviivojen kanssa ja isoin mustin kirjaimin: Oula pelaa palloa. Mummo seisoo maalissa. Kuvassa ne pelasivat jotakin, mistä kukaan ei oikein saanut selvää, että oliko se käsi- vai jalkapalloa vaiko sittenkin tennistä ilman mailoja. Sitä paitsi meidän kylillä ei asunut ketään Oula-nimistä. Paljon hauskempaa oli, kun opettaja alkoi lukea meille ääneen kirjaa nimeltä Teo ottaa pitkät. Niin harvinainen nimi kuin Teo onkin, meidän luokalla oli yksi. Hänelle kirjavalinta ei oikein ollut kiva, kun toiset alkoivat kiusata. Erona Aapiseen tässä lastenromaanissa kuitenkin tapahtui jotain.

Aamulehden mielipidepalstalla erityisopettaja Riitta Ollila kirjoittaa lasten ja nuorten lukutaidosta. Hän on huolissaan muun muassa siitä, että osa nuorista ei lue yhtään mitään, ei edes nettitekstejä. Hän muistuttaa lukemisen tärkeydestä niin koulussa, päiväkodissa kuin kotonakin. Ollila viittaa myös lastenkirjailijana tunnettuun Kirsi Kunnakseen, joka muistuttaa isien tärkeydestä poikien lukuharrastuksessa. Jostain syystä isä tuntuu usein olevan coolimpi esikuva kuin äiti. Tätä kirjoittaessani kuuntelen toisella korvalla, kuinka mieheni lukee seinän takana pojalle ääneen. Pojalla on ikää jo kaksitoista vuotta, iltasatu on vaihtunut Harry Pottereihin ja Jules Vernen seikkailukirjoihin - mutta lukuhetki pitää olla, joka ilta. Minä saan lukea vain, jos mieheni on työmatkalla. Paremman puutteessa äiti ja suomen kielikin kelpaavat iltahyssyyn. Sekä poika että minä olemme ihastuneita Timo Parvelan kirjoihin, Sammon vartijat -sarja pärjää jännitävyydessä niin Harrylle kuin Kapteeni Nemollekin.

Minulla ei ole ääneen lukemisen lisäksi kuin yksi neuvo vanhemmille, jotka ovat huolissaan lastensa lukutaidosta. Se kuuluu: Antakaa lasten ottaa käsiinsä kirjoja! Heti kun onnistuu konttaamaan kirjahyllylle asti, pitää saada tutkailla sen sisältöä. Jos kaikki kiinnostavimmat opukset on sijoitettu ylähyllyille, on vaarana, että lapsi kiipeää hyllyyn ja hylly kaatuu. Parhaat siis alas. Vanhoja tietosanakirjoja (esim. Spectrum) ei välttämättä kannata heittää roskiin siksi, että ne ovat vanhanaikaisia. Tai sitten tilalle pitää ostaa uusia yhtä isoja, värikkäitä ja vaikeaselkoisia. Ainakin minä olin lapsena sitä mieltä, että mitä isompi kirja, sen parempi. Siitä on valokuvakin todesteena, mutten tiedä, missä se on. Poikani on ollut samoilla linjoilla. Kumpikaan meistä ei repinyt kirjoja. Poika kerran kyllä haukkasi palan pahvisesta Muumi-kirjasta, jonka hän sai mummoltaan 1-vuotislahjaksi. Mummo sitten tiedusteli puhelimessa, että oliko se hyvä kirja. Sanoin että kai se oli, kun poika siitä kerran maistoi. Ainakaan siinä ei lukenut a aa aa a, vaan siinä oli kuvia ja kerrottiin, mitä muumeille tapahtui.

Riikka

PS. Maitoa ei sitten liritetä mihinkään muovikannuun, vaan purkki reilusti pöytään. Siitä voi oppia lukemaan varsin vaikeitakin sanoja, jopa useammalla kielellä. Pastöroitua meijerimaitoa. Sitä kun juo pari lasillista, niin jo jaksaa taas lukea.

Sanapurkki

Lueskelin ennen joulua kirjoitusope Melissan blogia. Hän on koonnut lahjaideoita kirjoittajille. Ajattelin, että ehkä niistä saa vinkkejä muihin lahjoihin kuin jouluksi, sitä paitsi tulee se joulu tänäkin vuonna.

Minun suosikkini on sanapurkki. Amerikasta voi ilmeisesti ostaa valmiiksi täytetyn purkin, mutta ajattelin, että voi sen tehdä itsekin, omalla kielellä. Etsii kaikenlaisia sanoja, varsinkin sellaisia, joita ei yleensä käytä, kirjoittaa ne lappusille ja pistää purkkiin. Sieltä voi sitten ottaa, kun ei tule mitään mieleen. Purkin voi koristella kauniiksi tai ostaa mieleisensä valmiin purkin, jonka täyttää omilla sanoilla. Sanoja löytyy lehdistä, kirjoista ja pinterestistä, niitä kuulee kadulla, junassa ja televisiossa. Silmät ja korvat auki ja kynä käden ulottuville! Siitä se lähtee, kirjoittaminen.

sanapurkki1_RU

sanapurkki2_RU

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Ai pitäisikö ehtiä lukeakin!?

Minä luen sillä tavalla, että luen vähän ja pysähdyn sitten ajattelemaan. Joskus teen muistiinpanojakin tai innostun kirjoittamaan omia runojani, useimmiten kuitenkin vain mietiskelen. Minut haastettiin tuttavapiirin kautta lukemaan Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi sata kirjaa tämän vuoden aikana. Montakohan olen lukenut koko elämäni aikana? Sata kirjaa tarkoittaisi suunnilleen kahta kirjaa viikossa. Tätä kirjoittaessa minulla on toinen kirja menossa, jotkut ryhmäläisistä ovat lukeneet jo viisi kirjaa. Aloitin Anna Janssonin dekkarilla Alla kan se dig. Haluan huomauttaa, että luin sen ruotsiksi, mikä varmastikin käy hitaammin kuin omalla äidinkielellä.

Nyt luettavana on Karl Ove Knausgårdin Talvi, jonka sain Joulupukilta - olenhan talven ystävä. Alkuun pääseminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta kun pääsin mukaan kerronnan rytmiin, alkoi lukeminen sujua ja aloin viihtyä. Uskallan jo sanoa, että olen ystävystynyt Knausgårdin kielen ja ajatusten kanssa. Hän pohtii arkielämän ilmiöitä niin tarkkaan ja syvällisesti, että melkein tulee tippa silmään - miksi minä en osaa noin?

Minä haluan lainata Knausgårdin Talvesta muutaman sanan, luvusta Talven äänet:
Valkoisuus on värin puuttumista, joten valkoisen vastine akustisessa maailmassa lienee hiljaisuus. Kun luminen metsä lepää liikkumattomana alkavassa iltahämärässä, on aivan hiljaista. Kun rupeaa satamaan lunta ja ilma täyttyy hiutaleista, on edelleen aivan hiljaista, mutta eri tavalla, hiljaisuus on ikään kuin tiheämpää ja tiiviimpää, ja juuri se ääni, joka ei itse asiassa ole ääni lainkaan vaan hiljaisuuden sävy, intensiivinen ja syvä, on talven akustinen ilmentymä. 

Foto: Tino Uhlig

Minä ajattelen sanan talvi kohdalla ensiksi sitä, miltä tuoksuu juuri hieman ennen kuin alkaa sataa lunta. En oikein osaa määritellä, mitä tarkoitan. Tuoksussa on jonkinlaista paikalleen jämähtänyttä raikkautta, melkein jopa mätää. Jännite, paisumus. Ja sitten hiutaleita alkaa tulla. Mikä helpotus, mikä raikkaus! Myös valkoisuus on kaunista: lumi onnistuu piilottamaan rumankin ympäristön, ainakin hetkeksi. Sitä paitsi lumen vuoksi meikäläisen kaltaisen sohvaperunankin on ulkoiltava. Lumilapioon tarttuminen tuntuu minusta paljon luontevammalta liikunnalta kuin vaikkapa kuntosalilla ähkiminen.

Talvi ei välttämättä ole nopean lukijan suosikki. Siinä ei kiiruhdeta tapahtumasta toiseen, vaan pysähdytään miettimään. Ai että minun tekeekin mieleni pysähtyä Knausgårdin kanssa, yhä uudelleen, joka päivä, pikku hetkeksi. Luulen, että lukijat, jotka tykkäävät Bo Carpelanin proosasta, voisivat tykätä tästäkin. Tällaisia teoksia lukemalla ei tosin taida onnistua lukemaan sataa kirjaa vuodessa, mutta tärkeintä kai on tutustua uusiin kirjoihin ja löytää niistä itselle tärkeitä.

Kielimatkalla Berliinissä

taide_fhain_RU
Ei se olekaan pelkkää betonia!
Aloitin vihdoinkin kuvataidekurssin. Vihdoinkin, sillä edellisestä kurssista on tullut kuluneeksi 31 vuotta. Schönebergin työväenopistolla meitä kurssilaisia ohjaa ihanan pirskahteleva Ayda, joka opiskeli Istanbulin taidekorkeakoulussa ja tuli sitten vuodeksi Berliiniin opiskelemaan kakkoskieltään ja kiertelemään museoissa. Ayda kertoi, että hänen Berliiniin saapumisestaan oli tullut kuluneeksi jo kymmenen vuotta.

Ayda ei suinkaan ole ainoa ulkomaalainen, joka on tullut Berliiniin "vuodeksi". Minun tulostani on kulunut pian viisitoista vuotta. Tulin opiskelemaan saksaa käytännössä ja harjoittelemaan kirjastonhoitoa ja asiakaspalvelua. Vuoden pestin jälkeen olin kovasti hakemassa töitä Suomesta, kun puolisoni löysikin Berliinin kupeesta koulutustaan vastaavan työpaikan. Siinä paikassa hän on edelleen, vaikka yritys on kasvanut ja työtehtävät muuttuneet.



Minun oli aluksi vaikeaa löytää töitä ja kavereita, ylipäätään sopeutua ajatukseen, että tänne jäädään ja pitemmäksi aikaa. Mutta sitten joku puolituttu kysyi, että tulisitko opettamaan suomea. Ja toinen, että kääntäisitkö yhden käyttöohjeen. Korjaisitko Suomea koskevan esitteen vaihto-oppilaille. Niin että tässä olen. Opetustyö on jäänyt vähemmälle, kääntänyt olen kaikenlaista, muutaman runonkin. Muutama vuosi sitten mainosten kirjoittaminen tuli mukaan kuvioihin. Aluksi työ tuntui takkuiselta, mutta kun pääsin siihen sisälle, innostuin.

lichtenberg15
Näkymä Lichtenbergistä keskustaan päin

Olen käynyt paljon kielikursseilla, saksan lisäksi on tullut opiskeltua unkaria, englantia ja tanskaa. Helmikuun puolivälissä alkaa ruotsin kurssi, sillä tavalla saan taas ripauksen pohjoismaista flairia elämääni. Sitä ennen nautin kuitenkin kansainvälisestä ilmapiiristä ja ihanista väreistä Aydan ohjauksessa. Grünaussa, laitakaupungilla, jossa asun, kuulee harvoin muita kieliä kuin saksaa. Maalauskurssilla taas kuulen myös turkkia, espanjaa ja farsia. Miten veikeää! Nuoruuden epäluulot ja vieraiden kielten pelko ovat haihtuneet, minusta on hauska kuunnella sellaisiakin kieliä, joista en ymmärrä sanaakaan. Ne soivat korvissani kuin musiikki.

plaenterwald_RU
Unohdettu maailmanpyörä
Niin, saksaa olen oppinut varsin hyvin, elokuvissakin pystyn jo rentoutumaan, enkä enää keskity kieleen. Kuvataide on kumminkin uusi ala, jonka sanastoa en tunne hyvin - siksi halusin kurssille, jota erityisesti mainostettiin "kaiken maan kansalaisille". Haluan oppia muitakin sanoja kuin pensseli ja värit. Niin ja tietysti maalaamaan!

Parasta tässä kielimatkassa on, että Berliinistä on tullut minulle koti. Viihdyn täällä, kaupungissa, jossa vanha kohtaa uuden, rapistunut siloitellun. Jossa kaupungin melua ja hyörinää reunustavat puut ja joet. Jossa yli puolet asukkaista, sikäli kun tilastoihin on luottaminen, on vähintään kaksikielisiä. Jossa on normaalia sanoa, että tulin tänne vuodeksi.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Kosketus

Runo kokoelmasta, josta ehkä vielä tulee jotain. Rakkauden teemasta ei pääse yli eikä ympäri, se tulee aina vastaan, se tulee Nyt.

Kosketus


Kosketa huuliani niin kuin koskettaisit
varoen
särkymästä

niin kuin koskettaisit vanamon kelloa
ettei se soi

kosketa huuliani varoen
taittamasta
avautuvan kukan terälehteä

sinun sormenpääsi ovat kuin
kuin söisin niitä
kuulaita mustikoita

kuin vanamon kelloa koskisit
hipaisisit ajan soimaan


sormesi viivähtävät kasvojeni laaksoissa,
tuntuvat

ne tuntuvat! kuin
hipaisisit ajan soimaan

uteliailta
kuin sinun
sinun sormiltasi

kosketa minua,
huuliani,
kasvojeni painaumia
kesätuulen lailla
varoen,
särkymästä


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

maanantai 2. tammikuuta 2017

Jarkko Ahola iski

Minuun iski laulunsa kultaisen tikarin Jarkko Ahola. Kävi samalla tavalla kuin kerran lapsuudessani, jolloin sain Joulupukilta kasetin, jonka kannessa oli niin pelottavan näköisiä laulajia, etten uskaltanut kuunnella kasettia moneen vuoteen. Sääli, sillä myöhemmin tykästyin Yön, Dingon ja Juice Leskisen musiikkiin. Opin kuitenkin yhden asian: laulajan hiustyylillä ei välttämättä ole suoraa yhteyttä lauluääneen.

Laitoin Jarkko Aholan levyn Romanssi cd-soittimeen (jollainen minunkaltaisellani tekniikkakonservatiivilla vielä onneksi on), kun rupesin ripustamaan matkapyykkejä. Jo toisen kappaleen kohdalla olin varma, että tämä laulaja uhkaa Tomi Metsäkedon paikkaa minun suomalaisten laulajien Top 5- listallani. Siis ykköspaikkaa. Ikänä en ole kuullut Jarkko Aholan laulavan, artistin nimikin oli minulle outo. Sellaista ulkosuomalaisuus joskus aiheuttaa. Nyt voin vain todeta, että kiitos Joulupukki, kiitos Äiti (joka epäilemättä antoi Joulupukille vinkin). Rokkarin näköisellä miehellä on pehmeä, heleä ääni ja laulun perusteet hallussa. Makeasti oravaisen kohdalla olen jo varma: Jarkko on Suomen paras kevyen musiikin laulaja. Minun mielestäni, tietenkin. Mutta olen musiikin suhteen todella kriittinen. Romanssin kohdalla alan jo haaveilla. Äh, minullahan on jo mies. Ei muusikko, mutta lauloi minulle silti eräällä tärkeällä hetkellä. Kauniisti.

Aholacd
Jarkko Ahola: Romanssi