Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2017.

Saana-tunturi

Katselin tuossa Terho Perkkiön Saana-tunturimaalausta, joka pääsi varastossa haparoitumaan, ennen kuin päätyi minun seinälleni. En tiedä, voiko sitä jotenkin entisöidä, mutta sen arvoinen se kyllä olisi. Pidän sen värikylläisyydestä, ruskan punertamista oksista ja sitten itse tunturista, joka sinertää horisontissa. Tulee tunne taiteilijan kaipuusta jonnekin, jota on vaikea saavuttaa.


Minulla sen sijaan ei ole sen suurempi ikävä Saana-tunturille. Olen kerran käynyt Kilpisjärvellä, ja siellä oli aivan pirusti hyttysiä. Sitä paitsi minulla oli nälkä. Ja minut pakotettiin kiipeämään tunturille, vaikka en ole ollenkaan urheilullinen. Varmaan minulla silloinkin jo oli astma, vaikka sitä ei tiedetty. Niin, ehkä siellä sittenkin voisi vielä kerran käydä, astmapiippu taskussa. Ja lakupiippu, nälkää varten - vaikka tämä lapsuuden onnellinen muistoesine onkin nyt tuomittu miltei huumausaineeksi. Voisin mennä Lappiin syksyllä, niin kuin taiteilija Perkkiö mitä ilmeisimmin teki. Hän maalasi pääas…

Ei sanan sanaa

Juuri nyt ei kirjoituta. Joulun jälkeen en ole kirjoittanut mitään, paitsi pari osoitetta muistiin ja yhden ostoslistan. Mitkään kirjoita-joka-päivä-yksi-sivu -vinkit eivät toimi - sillä juuri nyt ei ole kirjoittamisen aika. Ei ole sen vuoro. Se saa odottaa syksyyn, silloin tekstiä yleensä syntyy, jos nyt ei ihan itsestään, niin syntyy kumminkin.

Minulla on käännettävänä laajahko, varsin mielenkiintoinen artikkeli. Haluan nyt syventyä siihen, aihe kiinnostaa muutenkin. Sitä paitsi aloitin pari viikkoa sitten akryylimaalauskurssin. Maalauksen opettaja sanoikin jotain todella järkevää: hän oli jossain vaiheessa työn uuvuttamana päättänyt järjestää työaikataulunsa siten, että hän opettaa keväällä ja alkukesästä, mutta käyttää syksyt omien töidensä maalaamiseen. Kuulostaa sellaiselta työjärjestykseltä, että se voisi sopia minullekin. Kirjoittaisin syksyllä ja tekisin keväällä ja kesällä muita töitä. Tienaisin perunat, toisin sanoen.


Hyvää alkavaa viikkoa kaikille töidensä parissa uurastav…

Lempitauluni

Minulla oli jo lapsena lempitaulu, pieni öljyvärimaalaus, jossa on portti mäntymetsään johtavalle polulle. Ainut vain, etten tiennyt, missä taulu oli. Muistin sen. Olin nähnyt valokuvan, jossa se on ripustettuna vaalealle seinälle, ja minä seison siinä edessä.

Kesti vuosia, ennen kuin oivalsin, ettei kuvaa ollut otettu meillä kotona, vaan mummolassa. Ei sitä kumminkaan seinällä ollut, ainakaan siellä, missä mummo viimeksi asui. Mutta kun hän kuoli, taulu putkahti esiin jostain varastosta. Luullakseni kukaan muu kuin minä ei halunnut sitä, sillä siihen oli jossain vaiheessa tullut reikä. Sitä paitsi kangas oli hieman lommolla.

Minulle kuvan sisältö on kuitenkin tärkeämpi kuin reikä tai lommo. Portti on avoinna, puiden välistä kajastaa valo. Se kutsuu minua astumaan juuri siihen metsään, juuri sille polulle. Mietin, onko taiteilija Terho Perkkiö talun maalattuaan astunut juuri sille polulle ja kulkenut juuri sen metsän läpi. Hän oli mummon ystävä. Minä en häntä muista, mutta taulu on jä…

Järkevää lukemista lapsille

Haluaisitko lukea kirjaa, joka alkaa: a aa aa a? Mikä on sellaisen kirjan sanoma? Sitä olen miettinyt siitä asti, kun aloitin koulun. Vieläkin se maailman tylsin kirja tuolla hyllyssä kummittelee, jonkinlaisena raadollisena muistomerkkinä äidinkielen tutkijoiden villistä päähänpistosta. Ai niin, sen nimi on Aapinen. Luultavasti kaikki 80-luvun alkupuolella koulunsa aloittaneet ovat joutuneet sen uhriksi.

Osasin kouluun mennessäni jo lukea, plus pari sanaa ruotsia. Kun noista järjettömistä, yksittäisistä tavuista päästiin joskus kevätlukukaudella oikeaan lukemiseen, jutut olivat lievästi sanottuna vähemmän kiinnostavia, kuin vaikkapa Ritari Ässän tekstitykset, joita piti opiskella jo tarhaiällä, kun muutkin pojat katsoivat sitä. Paras motivaatio lukutaidon harjoitteluun oli, kun ei ehtinyt lukea tekstityksestä aina kuin ensimmäisen rivin. Kun tarpeeksi pinnisteli ja luki muutakin, vaikkapa suomenruotsalaisia perunalaatikoita, oppi ennen pitkää niin hyvin, että nykyään voi katsoa ihan m…

Sanapurkki

Lueskelin ennen joulua kirjoitusope Melissan blogia. Hän on koonnut lahjaideoita kirjoittajille. Ajattelin, että ehkä niistä saa vinkkejä muihin lahjoihin kuin jouluksi, sitä paitsi tulee se joulu tänäkin vuonna.

Minun suosikkini on sanapurkki. Amerikasta voi ilmeisesti ostaa valmiiksi täytetyn purkin, mutta ajattelin, että voi sen tehdä itsekin, omalla kielellä. Etsii kaikenlaisia sanoja, varsinkin sellaisia, joita ei yleensä käytä, kirjoittaa ne lappusille ja pistää purkkiin. Sieltä voi sitten ottaa, kun ei tule mitään mieleen. Purkin voi koristella kauniiksi tai ostaa mieleisensä valmiin purkin, jonka täyttää omilla sanoilla. Sanoja löytyy lehdistä, kirjoista ja pinterestistä, niitä kuulee kadulla, junassa ja televisiossa. Silmät ja korvat auki ja kynä käden ulottuville! Siitä se lähtee, kirjoittaminen.



Ai pitäisikö ehtiä lukeakin!?

Minä luen sillä tavalla, että luen vähän ja pysähdyn sitten ajattelemaan. Joskus teen muistiinpanojakin tai innostun kirjoittamaan omia runojani, useimmiten kuitenkin vain mietiskelen. Minut haastettiin tuttavapiirin kautta lukemaan Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi sata kirjaa tämän vuoden aikana. Montakohan olen lukenut koko elämäni aikana? Sata kirjaa tarkoittaisi suunnilleen kahta kirjaa viikossa. Tätä kirjoittaessa minulla on toinen kirja menossa, jotkut ryhmäläisistä ovat lukeneet jo viisi kirjaa. Aloitin Anna Janssonin dekkarilla Alla kan se dig. Haluan huomauttaa, että luin sen ruotsiksi, mikä varmastikin käy hitaammin kuin omalla äidinkielellä.

Nyt luettavana on Karl Ove Knausgårdin Talvi, jonka sain Joulupukilta - olenhan talven ystävä. Alkuun pääseminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta kun pääsin mukaan kerronnan rytmiin, alkoi lukeminen sujua ja aloin viihtyä. Uskallan jo sanoa, että olen ystävystynyt Knausgårdin kielen ja ajatusten kanssa. Hän pohtii arkielämän ilmiöitä ni…

Kielimatkalla Berliinissä

Aloitin vihdoinkin kuvataidekurssin. Vihdoinkin, sillä edellisestä kurssista on tullut kuluneeksi 31 vuotta. Schönebergin työväenopistolla meitä kurssilaisia ohjaa ihanan pirskahteleva Ayda, joka opiskeli Istanbulin taidekorkeakoulussa ja tuli sitten vuodeksi Berliiniin opiskelemaan kakkoskieltään ja kiertelemään museoissa. Ayda kertoi, että hänen Berliiniin saapumisestaan oli tullut kuluneeksi jo kymmenen vuotta.

Ayda ei suinkaan ole ainoa ulkomaalainen, joka on tullut Berliiniin "vuodeksi". Minun tulostani on kulunut pian viisitoista vuotta. Tulin opiskelemaan saksaa käytännössä ja harjoittelemaan kirjastonhoitoa ja asiakaspalvelua. Vuoden pestin jälkeen olin kovasti hakemassa töitä Suomesta, kun puolisoni löysikin Berliinin kupeesta koulutustaan vastaavan työpaikan. Siinä paikassa hän on edelleen, vaikka yritys on kasvanut ja työtehtävät muuttuneet.



Minun oli aluksi vaikeaa löytää töitä ja kavereita, ylipäätään sopeutua ajatukseen, että tänne jäädään ja pitemmäksi aikaa.…

Kosketus

Runo kokoelmasta, josta ehkä vielä tulee jotain. Rakkauden teemasta ei pääse yli eikä ympäri, se tulee aina vastaan, se tulee Nyt.

Kosketus
Kosketa huuliani niin kuin koskettaisit
varoen
särkymästä

niin kuin koskettaisit vanamon kelloa
ettei se soi

kosketa huuliani varoen
taittamasta
avautuvan kukan terälehteä

sinun sormenpääsi ovat kuin
kuin söisin niitä
kuulaita mustikoita

kuin vanamon kelloa koskisit
hipaisisit ajan soimaan


sormesi viivähtävät kasvojeni laaksoissa,
tuntuvat

ne tuntuvat! kuin
hipaisisit ajan soimaan

uteliailta
kuin sinun
sinun sormiltasi

kosketa minua,
huuliani,
kasvojeni painaumia
kesätuulen lailla
varoen,
särkymästä


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

Jarkko Ahola iski

Minuun iski laulunsa kultaisen tikarin Jarkko Ahola. Kävi samalla tavalla kuin kerran lapsuudessani, jolloin sain Joulupukilta kasetin, jonka kannessa oli niin pelottavan näköisiä laulajia, etten uskaltanut kuunnella kasettia moneen vuoteen. Sääli, sillä myöhemmin tykästyin Yön, Dingon ja Juice Leskisen musiikkiin. Opin kuitenkin yhden asian: laulajan hiustyylillä ei välttämättä ole suoraa yhteyttä lauluääneen.

Laitoin Jarkko Aholan levyn Romanssi cd-soittimeen (jollainen minunkaltaisellani tekniikkakonservatiivilla vielä onneksi on), kun rupesin ripustamaan matkapyykkejä. Jo toisen kappaleen kohdalla olin varma, että tämä laulaja uhkaa Tomi Metsäkedon paikkaa minun suomalaisten laulajien Top 5- listallani. Siis ykköspaikkaa. Ikänä en ole kuullut Jarkko Aholan laulavan, artistin nimikin oli minulle outo. Sellaista ulkosuomalaisuus joskus aiheuttaa. Nyt voin vain todeta, että kiitos Joulupukki, kiitos Äiti (joka epäilemättä antoi Joulupukille vinkin). Rokkarin näköisellä miehellä on pe…