Viikon mietelause

"Timantti on hiilen pala, joka on kestänyt paineen."

perjantai 13. lokakuuta 2017

Märkä

Märkä

Märkä valuu katsettasi
yhä alemmas
niin kuin kultaisi meripihkaa
hohtavaan rintamukseesi

Älä pyyhi sitä pois!

Katso miten paidallasi
kimaltelevat
käyttämättä jääneet kyyneleet,

miten malmiin on kätkeytynyt jaloja metalleja,
meripihkaan viesti ikuisuudesta

Miten pisarasta huokuu
rakkauden kostea kosketus


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017

Surullinen paju

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kirjallisuus, mielenterveys ja päivä

Onnistuin missaamaan sekä suomalaisen kirjallisuuden päivän että maailman mielenterveyspäivän, vaikka minulla olisi sanottavaa kumpaankin teemaan. Sen sijaan päädyin kävelylle sateisella Tampereella lapsuudenystäväni puolison ja kahden koiran kanssa. Sitä ennen olin koettanut selvittää toiselle koirista, että olen niille allerginen enkä edes pidä koirista, minkä seurauksena se ja sen kaveri katsoivat minua anova ilme silmissään ja koettelivat tassulla, että eikö tuo edes vähän rapsuttaisi. Ja rapsuttihan se. Sitä paitsi koirat tuntuivat selvästi ymmärtävän puhetta.

Sateinen syksyinen Tampere näytti todella kauniilta ja ilma oli ihanan raikas. Kaverin puoliso osoittautui varsin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi tyypiksi. Kävimme tutustumassa Työväenmuseon näyttelyyn, jossa kerrottiin sikäläisen työväenliikkeen historiasta ja esiteltiin ihania vanhoja suomalaisia tavaroita ja sisustuksia. Kävimme katsomassa Suomen suurinta höyrykonetta. Ihmettelimme Miina Äkkijyrkän lehmää - en ollut koskaan nähnyt sellaista livenä. Varsin vaikuttava teos, joka kiteyttää sekä historiaa että maailman ongelmia kauniilla tavalla.

Lopun päivää matkustin junalla ja lentokoneella, lueskellen välillä uusinta Joona Linna -kirjaa Kaniininmetsästäjät. Välillä torkahtelin tai uppouduin ajatuksiini. En kirjoittanut mitään. En ehtinyt Suomen reissullani tapaamaan kaikkia kavereitani, en edes yrittänyt. En edes kertonut kaikille tulevani Suomeen, koska tiesin etten ehtisi. Ensin äiti, sitten lapsuuden ystävät (ne joille voi suuttuakin, eikä siitä seuraa yhtään mitään). Muiden vuoro on sitten myöhemmin.

Halusin muuten Työväenmuseoon (Werstas) muun muassa siksi, että sisäänpääsy on ilmainen. Tämänkin tunnustan. Ilmainen tarkoittaa, että näyttely on tarkoitettu kaikille, eikä ainoastaan hyvätuloisille. Sinne ovat tervetulleita sekä työttömät että eläkeläiset, kuten myös mitään tienaamattomat runoilijat. Vapaa pääsy koskee myös porvareita, pyrkyreitä ja ihan tavallisia ihmisiä, joilla sattuu olemaan hyvä työpaikka. Vaikka olisi kuningas, voi mennä sinne. Purkkiin voi pudottaa vitosen setelin, jos sattuu sellainen olemaan. Suomalaisten ruokakauppojen, kahviloiden ja kirjakauppojen jälkeen ei välttämättä satu. Tai siis nimenomaan sattuu. Mutta siis: kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Ja kannattaa varata enemmän aikaa kuin tunti, emme ollenkaan ehtineet nähdä kaikkea. Onneksi sinne voi mennä uudestaan niin usein kuin tahtoo, se hyöty on ilmaisesta sisäänpääsystä.

Itse asiassa osallistuin omalta osaltani sekä suomalaisen kirjallisuuden päivään että mielenterveyspäivään. Sekä maisemanvaihdos että keskustelu hyvien kavereiden kanssa todellakin tekivät hyvää mielenterveydelleni. Syyspuiden lehdet kellastuivat juuri Suomessa ollessani. En ollut edes ennen huomannut koko kellastumisen prosessia, olin vain huomannut keltaisuuden. En muistanut ottaa puista valokuvia, keskityin prosessin seuraamiseen. Suomalainen kirjallisuus jäi tällä kertaa sen varaan, että luin pari lukua Sinuhe egyptiläistä. Loput on storytelissä äänikirjana älypuhelimessa.

Ai niin, huomasin että Tomi Kontiolta on ilmestynyt uusi kirja Saattaa, olla. Nimi lupaa paljon, ehdottomasti toivelistalle!

Kahvimyllyhylly - Werstas

Vau! Pitäisikööhän se ottaa esiin kaapista vai toimiiko sieltä käsin!?!

Pyhä lehmä
Oi niitä aikoja

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Runoja syksyyn

Ajattelin kerätä muutamia syysaiheisia runoja, kuvia ja kirjaesittelyjä tähän jonkinmoiseksi listaksi ja inspiraation lähteeksi. Egoistisesti vinkkaan ensin omista teksteistäni.
Syysrunoja ja -kuvia Runometsässä:
Valo
Ruska
Marraskuu - vaikkei se ihan vielä olekaan
Keltaisia kukkia Itä-Berliinissä
 
Syysrunoja ja -kuvia muualla netissä:
Keltaista ja punaista valoa - Arin upea runo syksy-teeman ympärille
Ruska - melko synkkää syksyä
Syksy - Hanna-Maija pohtii vuodenaikaa ihmisen aikajanalla
Ensilumi - minä osaan sanoa vain "ensilumen tuoksu", Ville osaa sanoa paljon, paljon enemmän
Syksyrunojen klassikoita ja e-kortteja Birgit-mummun kokoamina

Positiivareilta löytyy kiva kokoelma sähköisiä postikortteja syksyn värimaailmasta.

Kirjoista:
Karl Ove Knausgårdin Syksyä ovat tarkastelleet minun lisäkseni mm. Ulla ja Lumiomena.

Vinkatkaa ihmeessä muistakin syksyn teemaan liittyvistä kirjoista ja runoista! Kuvia löytyy runsain mitoin pinterestistä, kun kirjoittaa hakusanaksi "autumn". Värikkäitä lehtiä, kurpitsoita ja hyggeä.




perjantai 6. lokakuuta 2017

Näkökulma

Tänään vuorossa yöllä kirjoitettua, impressionistislähtöistä lyriikkaa.

Näkökulma

Näkökulma kaartaa seinän koleaksi
laudan reen jalakseksi
valmistumatta jääneen

niin kuin elämä ei koskaan
tule valmiiksi

seinät palamattomia
elementtejä
jotka kameran läpi kaartuvat
valmiina ottamaan vastaan
lumen


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017

perjantai 29. syyskuuta 2017

Osta kirja

edullinen_runokirja
Tunteellisia runoja
Osta kirja ei ole lainkaan hyvän markkinointitavan mukainen aloitus. Tämä on kuitenkin runo- ja kulttuuriblogi eikä myyntisivusto.

Minulla on sängyn alla vielä muutama kappale runokokoelmaani Rakkauden satunnaisotanta. Myyn ne syksyn tarjoushintaan 18,00 euroa kappale, sisältäen pakkauskulut ja postikulut Suomeen (Saksassa asuville 16,00 euroa). OVH on 25 euroa, niin että tarjous on verraten edullinen. Jos haluat signeerauksen, kerro tilatessasi, mitä haluat siinä lukevan.

Voit tilata runokirjan kätevästi sähköpostilla kirjoittamalla osoitteeseen tativihreacrafts(kisun häntä)gmail.com. Kirjoita otsikkokenttään "kirjatilaus". Kerro tekstikentässä nimesi ja osoitteesi sekä haluatko maksaa kirjan laskulla, ennakkoon tilisiirrolla vai paypalillä. Tilauksen käsittelyssä kestää muutaman päivän, jalat kulkevat nopeasti lähimmälle postilaatikolle - ja loppu on kiinni siitä, kuinka nopeasti Kusti polkee. Lähetän kirjan kirjeenä, johon sisältyy postin tarjoama vakuutus.

Kiinnostuitko? Tilaa kirja Rakkauden satunnaisotanta.

Tarjous on voimassa niin kauan kuin tavaraa riittää.

Valoa näkyvissä

Seuraavan runon innoittajana toimi tanskalainen elokuva Blinkende Lygte (Vilkkuvat valot), jonka esittelin aiemmin. Minulla on työn alla runokokoelma, jossa on enemmänkin vaikutteita elokuvista.



Vilkkuvat valot

Kadonneet puhelimet, vajat
sortumaisillaan
tahallaan muttei ilkeyttään

Voiko menneisyyden tuskainen roihu
lapsuuden irvokas ilo
sammua
ampumalla?

Valot, jotka vilkkuvat
kirjainten välistä
Valot, jotka vilkkuvat
kellastuneiden lasien välistä

Lue, lue ne, sillä lehdet
ovat jo uupuneet
niin kuin vajat
sortumaisillaan

niin kuin miehet
yhteyksistään irti otetut
elämään vinosti juotetut  
niin kuin rikkoutunut luu
kasvaa väärään asentoon  

Lue, sillä vajat
ovat sortumaisillaan,
ota vastaan lautojen välistä
keltaisina vilkkuvat valot

Tyhjennä makasiini,
ota vastaan
yössäsi
vilkkuvat valot 


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017 



Still. RU-16

torstai 28. syyskuuta 2017

Runoja säästä

Koppasin bittiavaruudesta runotorstain haasteen: tällä viikolla tarkastelun kohteena on sää.

Suhteettoman
Ärhäkäksi
Äitynyt

Sää vai mää?
***

Mihin sää olet matkalla?
Miksi askeleissasi on
rapaista hiekkaa
kiihkeää arkea
yksinäistä mustetta?
Miksi sää palaat?
Minne?
Katso, joku on
asettanut
pöydällesi ruusun!

***


Ikuinen tuli
hänen hiuksissaan palaa
luokseni, syksy
hänen nimensä, kauan
kaipaamani värähdys


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017




torstai 21. syyskuuta 2017

perjantai 15. syyskuuta 2017

Aurinkotukka



Aurinkotukka

Auringonpunaisia hiuksia
havahduin: rakastin
hänen kiinteitä rintojaan
                      naista, naiselle
olin käsittämättömän maiseman keskellä
siinä ne nousivat
kuin pienet kumpareet
                      – olisin halunnut ojentaa
                      käteni hänen iholleen,
                      tuntea lihasten sykkeen
siinä punaisten auringonsäteiden alla
peräännyin; näpit voisivat palaa.
Enemmänkin
          voisi palaa.

Voi, palaa!
           Palaa!


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017

torstai 14. syyskuuta 2017

Syksy

Tutustuin Karl Ove Knausgårdin vuodenajoista ensimmäisenä talveen, enkä suinkaan ensimmäiseen osaan Syksyyn. Olen talven lapsi, ja toivoin Talvea synttärilahjaksi. Se oli todella lukemisen arvoinen kokemus. Pidän Knausgårdin verkkaisesta kerronnasta ja hänen yksinkertaisen filosofisesta tavastaan tarkastella maailmaa. Vaikka hän hahmottaakin ympäristöään usein fyysikon tarkkuudella, hän ei tyydy asioiden fyysis-biologisiin selityksiin, vaan etsii yhteyksiä asioiden ja ilmiöiden välillä. Hän hämmästelee, niin kuin pikku lapsi. Meidän kaikkien olisi hyvä suhtautua maailmaan hämmästellen, ainakin runoilijoiden. Silloin nimittäin näkee, kuulee ja ymmärtää enemmän.

Löysin Syksyn Storytellistä, jonka sain kinuttua mieheltäni nimpparilahjaksi. Nimpparini ovat heinäkuussa, joten Syksy saapui sopivasti juuri ennen syksyä. Rakastan syksyä, eikä Knausgårdin kerronta tuottanut tälläkään kertaa pettymystä. Jos antaisin kirjoille tähtiä, antaisin sille neljä, Talvelle ehkä viisi, ehkä siksi, että siinä kerrottiin lumesta.

Syksy saatavilla mm. Storytelistä
Karl Ove Knausgårdin vuodenaikasarja on (jostain syystä romaaneiksi luokiteltu) neliosainen esseekokoelma, jonka ideana on kertoa maailman ilmiöistä vielä syntymättömälle tyttärelle. Ehkä juuri asioiden selittäminen lapselle on se juttu, joka näissä kirjoissa kiehtoo. Miten selittää vielä syntymättömälle lapselle, mitä on lumi, mitä ovat silmät, mikä on piipaa-auto. Kirjailija onnistuu todellakin tarkastelemaan maailmaa lapsen silmin, tai ainakin niin lapsen silmin, kuin aikuinen vain voi. Tarkastelutapa tarttuu, tulee mieleen ajatus, että ehkä minustakin joskus vielä tulee runoilija. Tai kirjailija tai taiteilija tai esseisti tai ylipäätään jotakin. Haluaisin niin kovasti olla jotakin. Harmi vain, että olemisen haluamisessa saattaa ympäristön tarkkailu tyystin unohtua, ja sillon siitä juuri ei tule mitään. Tässä Knausgård on hyvä opettaja.

Kirjailija kirjoittaa muun muassa savupiipuista - ja tekee hämmentävän oivalluksen. Me, ihmiset, nimittäin yleensä ajattelemme savupiippuna vain katon päällä näkyvää osaa. You caught me, Karl Ove. Aivan, savupiippu todellakin ulottuu kellarista huoneiden kautta vintin läpi katolle ja ilmaan. Se on paljon isompi, vahvempi ja tärkeämpi, kuin olen aiemmin ajatellut. Ajattelen vaikkapa anoppilan savupiippua. Vastikään kuuntelin appiukon tarinointia talon rakentamisesta ja piipun teon vaiheista. Muurari oli muurannut pari kierrosta alkuun ja sitten antanut talon tuleville asukkaille lastan ja laastiämpärin käteen. Että jatkakaa itse tästä. Muurari palasi sitten vain tekemään katon päällisen osan. Ajatelkaa mikä työmäärä, muurata tiili tiileltä neliskulmainen pötkylä, joka alkaa kellarista, kulkee olohuoneen ja eteisen halki, lävistää nukkumahuoneet, jakaa vintiin osiin ja kurottautuu ulos katosta. Ja lisäksi sen pitäisi vielä olla suorasivuinen ja suorakulmainen. Tästä lähtien arvostan jokaista, joka on tehnyt piipun.

Knausgård pohtii myös pajua. Minusta se on mielenkiintoinen aihe siksi, että Saksassa ei juurikaan kasva sellaisia "tavallisia" pajuja kuin minun kotiseudullani Säynätsalossa. Täällä Berliinissä tunnetaan ennen kaikkea jokien varsilla kasvava Trauerweide, riippapaju tai itkupaju tai mikä ikinä sen nimi lieneekään suomeksi. Sellainen pitkälehtinen, joka näyttää harjaavan hiuksiaan veden yllä. Ja kun sitten metsäretkellä löytyy pikkuinen, muiden puiden miltei lytistämä "tavallinen" paju, niin saksalaiset eivät ollenkaan meinaa uskoa että se on paju, Weide. Knausgårdin asuinseudulla Ruotsissa on varmastikin enemmän pajuja kuin Saksassa. Onhan se pohjoisen villinäkin rehottava rikkapuu. Kirjailijan pihapuusta on jäänyt jäljelle vain kanto, josta on alkanut versoa uusia pajuja. Tarkkaillessaan pajua hän kertoo jotakin, mitä en ennestään tiennyt:

- - Varhaisessa kristinuskossa kuolleesta puusta kasvava verso oli tärkeä ylösnousemuksen symboli, mutta alun perin, jo paljon aikaisemmin, se tunnettiin elämän jatkuvuuden symbolina. Jälkimmäinen on paitsi nöyrempi vertauskuva, koska se ei korosta yksilöä niin kuin kristinusko, myös todenmukaisempi. Paju on elämän soihtu, ja niin olemme mekin: kun elämä hiipuu meistä, se jatkuu lapsissamme. - - (Karl Ove Knausgård: Syksy)

Saksalaisen sanonnan mukaan lehmuksen alle on turvallista mennä jopa ukkosella.
Olen tähän asti ajatellut lähinnä mäntyä elämän jatkuvuuden symbolina. Sellainen kasvoi lastenhuoneeni ikkunan edessä, ja nimenomaan mäntyä pidetään japanilaisessa mystiikassa ikuisen elämän symbolina. Suomalaisessa tarustossa mainitaan pihlaja puuna, jolla on erityisasema. Se on se puu, joka kasvoi neidon kyynelistä linnan muurin läpi. Minun lempipuuni on ilman muuta mänty. Mutta tässä meidän kylillä, Grünaussa, on pikkuinen koivu, joka on tunkenut runkonsa hylätyn talon seinän läpi. Ei mikään turha puu sekään.

Mitä jos mentäisiin koleasta syyssäästä huolimatta ulos ja katseltaisiin puita? Voi niitä halaillakin, siitä kuulemma saa energiaa. Hävettää vain, jos joku näkee. Että mitä tuokin, hullu akka, puita halailee. Mutta jos ei kukaan näe, niin kyllä niiden runkoja voi ainakin ihan pikkuisen hipaista. Mukaan metsään tai puistoon voi ottaa vaikkapa thermospullon, jonka olemusta sitäkin Knausgård ehtii pohtimaan.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Runo elämästä

Beusselstraße - Grünau

Kuumankosteannihkeä nahka
liian pitkissä vaatteissa
kaksi tuntia elämää eteenpäin
valveilla, hetkeksi
selkenevästä pillerisumusta.

Oliko matka matkan arvoinen?
Minne valoisa katosi?
Minne unohtui uupunut matkalaukku
kristallinkirkkaine ihmeineen
elämäksi kutsuttu?


(C) Riikka Johanna Uhlig 2017


lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuvaa, tosissaan

Olin ajatellut keskittyä Runometsässä vain kirjallisuuteen, mutta minkäs teet - elokuva vei taas mukanaan. Elokuva ei ollut uuden uutukainen, muttei klassikkokaan. Flickering Lights (Blinkende lygter) on vuonna 2000 ilmestynyt elokuva, joka Wikipedian tietojen mukaan on komedia. Kyllä siitä on nauru kaukana, sanon minä. Asialla ovat tietysti tanskalaiset, mukana monta suosikkiani, kuten Ulrich Thomsen (Ulrich, olet paras!), Mads Mikkelsen, Nikolai Lie Kaas ja Iben Hjejle.

Minusta Flickering Lights on pohjoismainen roadmovie, jossa tie vain katkeaa lyhyeen. Päähenkilö Torkild (Søren Pilmark - ei mikään turha näyttelijä muuten hänkään) on pikkurikollinen, jonka bisnekset menevät pieleen. Heidän rosvojoukolleen toimitetaan väärää tupakkia. He eivät ota sitä vastaan ja jäävät velkaa toisille rosvoille. Toisten rosvojen pomo pakottaa heidät velan maksun toivossa ryöväämään kreikkalaisen diplomaatin rahat. Torkild on kumminkin ovela ja päättää pitää rahat itsellään. Hänellä ei ole koskaan ennen ollut niin paljoa rahaa hallussaan. Miehet päättävät lähteä Barcelonaan. Autolla.

Auto on tärkeä, sillä pohjoismaisessa elokuvassa ajetaan yleensä paljon, oli kyseessä sitten roadmovie tai ei. Flickering Lightsin miehillä (jotka eivät ole pohjimmiltaan pahiksia) on kuitenkin ongelma: Peter (Ulrich Thomsen) sai ryöstöretkellä ampumahaavan. Matka katkeaa metsätiellä, kun auto syttyy palamaan. He lähtevät tarpomaan jalan toiveenaan päästä rajan yli ennen kuin poliisi tai pahisrosvot tavoittavat heidät. Pian he huomaavat ränsistyneen talon, jonne päättävät jäädä yöksi. Paikka on ollut joskus ravintola. Kun pihalle ilmestyy tyyppi kivääri kainalossa tonkimaan rojuja (ainoa kohta jonka ymmärsin tanskankielisestä versiosta: der kommer nogen), Torkild menee pistooleineen pihalle. Hän tulee valehdelleeksi tyypille, että he ovat ostaneet talon ja aikovat perustaa ravintolan.

Naapurista löytyy niin sanottu lääkäri, joka tulee "hoitamaan" Peteriä. Hän kaataa ampumahaavaan viinaa ja käskee Peterin maata kaksi viikkoa. Haha, pohjoismaista huumoria! Elokuva on sittenkin komedia. Kirvelee varmaan kamalasti. Koska Peterin pitää maata, he jäävät taloon. Torkild saa idean: perustetaanpa oikeasti ravintola. Sitäpä en kerrokaan, oppivatko rosvot kokkaamaan. Katsokaa itse, suomeksi elokuva näyttää löytyvän nimellä Vilkkuvat valot.

Vilkkuvat valot ei ole kuitenkaan vain pyssyllä ampumista ja autolla ajelua - elokuvalla on syvällisempääkin sanottavaa. Takaumien kautta tarkastellaan miesten lapsuutta ja nuoruutta, joiden tapahtumista moni asia heidän käytöksessään saa selityksen. Torkild, Peter, Arne (Mads Mikkelsen) ja Stefan (Nikolai Lie Kaas) ovat kaikki omalla tavallaan traumatisoituneita, usein vanhempiensa tekojen vuoksi. Heiltä puuttuu itseluottamusta, on helpompi ottaa ase käteen, jotta on vahvempi. Pikku hiljaa he saavat rakennuksen korjattua ja avaavat ravintolan. Siinä työskennellessä taitavat pahimmat haavat parantua, samaan tahtiin kuin Peterin ampumahaavakin. Barcelona jää haaveeksi, rötöstely jää taakse.

Flickering Lightsin hahmot ovat kaikessa karkeudessaan viehättäviä. Elokuva on ajalta, jolloin Mads Mikkelsen ei vielä ollut kovin kuuluisa, eikä hän tässä pysty ihan parhaimpaansa. Hän on kehittynyt näyttelijänä huimasti ja tehnyt sittemmin upeita rooleja niin Michael Kohlhaasina, Hannibalina kuin Igor Stravinskynakin. Søren Pilmark on minulle uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti seuraamisen arvoinen näyttelijä. Ei kaunis mutta ilmaisuvoimainen. Ulrich Thomsen on oivallinen näyttelemään sekä tyhmää että älykästä, tässä hän on enempi ensimmäistä lajia ja tekee sen uskottavasti. Suuri ja iloinen ylläytys on minulle Nikolai Lie Kaas, joka kerrankin saa näytellä hyvistä eikä pahista. Vau! Sopivasti maskeerattuna kaunis mies, ilmeikäs näyttelijä ja tässä rosvoporukan herkkis. Velipoika Jeppe Kaas on tehnyt elokuvan musiikin, taattua tanskalaista laatua sekin.

Mitähän vielä kehuisin? Omassa tyylilajissaan onnistunut elokuva, oli genre sitten mikä tahansa. Jouduin tosin katsomaan filmin uudelleen saksaksi dubattuna, koska puoliksi opiskellut tanskan alkeet eivät vielä riitä yksityiskohtien ymmärtämiseen. Kielitaito paranee kuitenkin elokuvia katsellessa, ja Flickering Lights on ehdottomasti katsomisen arvoinen seikkailu.