Siirry pääsisältöön

Veit sydämeni, Hannibal

Minäkin jäin koukkuun. Vaikken aikonut edes katsoa. Kuin yhden jakson kokeeksi, tai kaksi. Hirveää, brutaalia, ällöä - kukapa haluaisi nähdä ihmisen elimiä sisältäpäin, roikkumassa puussa, kattoparrussa, peuran sarvien lävistäminä... paitsi runoilijat ja taiteilijat, ja mitä ilmeisimmin elokuvamaskeeraajat.

Katsoin viikon aikana kaikki Hannibalit, muka flunssalääkkeeksi. Kaikessa hirveydessään sarja on älyttömän kaunis. Se ravisuttelee meitä, niin kuin olisimme kaleidoskooppeja, joiden värikkäät sirpaleet ovat aluksi juuttuneet samaan asentoon, mutta kun tarpeeksi ravistetaan, alkavat kuviot asettua uuteen järjestykseen.

Kauhudraamasarja, jossa Mads Mikkelsen ja Hugh Dancy briljeeraavat pääosissa, esittää meille joukon kysymyksiä: Onko hyvää ja pahaa olemassa? Mitä on oikein ja väärin, ja kuka sen määrittelee? Millä perusteella on vähemmän tuomittavaa tappaa sika ja syödä se kuin tappaa ihminen ja syödä se? Kuka on tekijä ja kuka on uhri? Veri roiskuu, ja juuri kun olemme vähällä oksentaa, näemme (tai pikemminkin aistimme) jotakin äärimmäisen kaunista. Tuo kaunis roikkuu ilmassa, monissa kohtauksissa se on aivan vähällä saada ilmaisunsa, mutta ei sitten kuitenkaan saa. Me vain aavistamme kauneuden olemassaolon.

Kaunis ei näkyisi, jos ei olisi olemassa rumaa. Tätä aksioomaa käsittelee nykypäivän runous, kuvataide, teatteri... Kaikki muu on puiden maalaamista, mimesistä, ja silläkin on oma paikkansa. Runoilijasielulla on kuitenkin välttämätön tarve viiltää vatsa auki skalpellilla, nostaa sisukset pöydälle ja katsella niitä, tunnustella ja haistaa. Paljonko rasvaa on rasvamaksassa, mitä saasteita on tarttunut suoliston seinämiin. Vaivaako kihti, onko kasvaimia tai vatsahaava. Tarkastelun päätteeksi elimet tungetaan takaisin vatsaonteloon tai mikä kellarivarasto se lieneekään. Haava ommellaan kiinni, kirjoitetaan runo. Arpi jää, ja se kirvelee. Se on kylmänarka, saunanarka, kosketusarka. Se on, ja se saa olla.

Kun runoilijasielut ryhtyvät tekemään kauhudraamasarjaa televisioon tai vastaaviin medioihin, tapahtuu juuri tämä: kauhea määrä rumuutta ja inhottavuutta paljastaa meille kauneuden olemassaolon. Kaunotar ja hirviö rakastuvat, vaikka prinssin ja hirviön roolit ovatkin vaihtaneet paikkaa. Sitäpaitsi jokaisessa kaunottaressa asuu piilevä hirviö. Asuu se, uskokaa pois. Tämän ajatuksen pohjalta ei enää tunnu kovinkaan suurelta rikokselta julkaista yhtä valokuvaa ilman lupaa.


Toivon todella, että upeiden näyttelijöiden esittämät Will ja Hannibal tekevät Sherlock Holmesit ja selviävät hengissä kymmenien metrien pudotuksesta. Onhan se teoriassa mahdollista, kun pohjalla on syvä vesi. Eräänä päivänä, kauan sen jälkeen kun kaikki luulevat heidän kuolleen, joku onkin käynyt kirjoittamassa paperiarkille kysymysmerkin. Kirjoittelin aiemmin Thomas Harrisin Hannibal-kirjasta, johon tv-sarjankin päähenkilön hahmo sekä osa tapahtumista perustuu, sekä suhteestani Tohtori Lecteriin. Mitä Hannibal sinulle merkitsee? Jäitkö vellomaan ällötyksissä vai veikö tohtorimme sydämesi?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…