Siirry pääsisältöön

Tonio Krögerin jalanjäljillä

Haastoin itseni lukemaan joka kirjaimella alkavan kirjailijan kirjoittaman kirjan (mikä lause!). Aloitin A:sta, siirryin sitten luovasti I:hin, ja nyt on vuorossa M. Iso M, nimittäin Thomas Mann.

Luin joskus opiskeluaikoinani Buddenbrookit. Fuskasin sen verran, että luin kirjan suomeksi käännettynä - ja silti siihen meni viisi kuukautta. Uudempi suomennos ja alkuteos odottavat minua hyllyssä. Käyn aina välillä pyyhkimässä niistä pölyjä. Älkää nyt käsittäkö väärin, se on erinomainen teos! Mutta sen lukeminen vaatii aikaa, pitkäjänteisyyttä ja tarkkuutta, sen kielestä on voitava pysähtyä nauttimaan.

Minulla on ollut tänä syksynä aika paljon puuhaa, sanoisin, että jopa tavallista enemmän. Siksi en valinnut luettavakseni tiiliskiven paksuista sukuromaania, vaan päätin nautiskella Thomas Mannin ihanasta kielestä ja viisaista ajatuksista pitkän novellin muodossa. Kaikista lukemistani Mannin novelleista valitsin Tonio Krögerin, sillä se - tai pikemminkin hän - on suuri suosikkini ja ihailuni kohde.



Laaja novelli (tai pienoisromaani) Tonio Kröger on ilmestynyt vuonna 1922, minun antikvariaatista ostamani tai muutoin käsiini haalimani pehmeäkantinen laitos on 60-luvulta. Vaikka Mannin kieli on hyvin kuvailevaa ja intellektuellia, rohkenin lukea tekstin alkukielellä. Edellisestä lukukerrasta oli aikaa, ja huomasin, että kielitaitoni oli kehittynyt tällä välin huimasti.

Tonio Kröger on monta, paljon, ei kaikkea, mutta kaikista tärkeintä. Se on ihmisen sisäistä kamppailua porvarillisuuden ja taiteilijuuden välillä. Kumpikin puoli on Tonion persoonassa vahva, vaikka taiteilijuus näyttääkin voittavan 6:1. Henkilönä hän on hyvin samantapainen kuin Buddenbrookien Hanno, johon varmastikin vielä palaan. Hannon elämän tärkein sisältö on musiikki, Tonion runo.

Tärkeintä Tonio Krögerissä ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, mitä hän ajattelee ääneen. Pitkässä keskustelussaan taiteilija Lizawetan kanssa hän pohdiskelee taiteilijuuden olemusta. - - Keväällä työskentely ei ota sujuakseen, miksiköhän? Koska ihminen tuntee. Se on torvelo, joka luulee, että luova ihminen saisi tuntea. Jokaista aitoa ja vilpitöntä taiteilijaa hymyilyttää tämä asiaatuntematon erhe - kenties hän hymyilee melankolisesti, mutta hymyilee kumminkin. Sillä se, mitä sanotaan, ei saa koskaan olla pääasia, vaan ainoastaan yhdentekevää materiaalia, josta leikkisästi ja huolettomasti harkiten muodostetaan esteettinen luomus. - - Tunne, lämmin, sydämellinen tunne on aina banaali ja käyttökelvoton, ja taiteellista ovat vain pilaantuneen taiteellisen hermojärjestelmämme ärtymykset ja kylmät ekstaasit. Taitelilijan on oltava jotakin ihmisen ulkopuolista ja epäinhimillistä, jotta hän voi muodostaa ihmisyyteen oudon etäisen ja osattoman suhteen. Jotta hän kykenee esittämään ja ylipäätään haluaa esittää sitä [ihmisyyttä], leikkiä sillä, tuoda sen esiin tehokkaasti ja hyvällä maulla. Tyylin, muodon ja ilmaisun lahjojen edellytyksenä on tämä viileä ja valikoiva suhde ihmisyyteen, jopa tietty inhimillinen köyhtyminen ja autioituminen. Sillä asia on niin, että terveellä ja vahvalla tunteella ei ole lainkaan makua. Taitelijan käy kaltoin, kun hän muuttuu ihmiseksi ja alkaa tuntea. - - (emt. s. 31 - 32, vapaasti ja ilman lupaa suomentanut RU)
Thomas Mann puhuu Tonio Krögerin suulla etäännyttämisestä. Hän on viitannut siihen toisaallakin, siihen, että jos tapahtumat ja tunteet ovat osa taiteen tekijää itseään, hyvää taidetta on mahdotonta tehdä. Tarvitaan etäisyyttä, näkökulman vaihtoa. Kykyä tarkastella inspiraation herättänyttä tilannetta neutraalisti.

Kun tarkastelen aiempia tekstejäni, jotka ovat osoittautuneet jotenkin ongelmallisiksi, huomaan, että kyse on varsin usein juuri tästä: etäännyttämisen puutteesta. En esimerkiksi voi kirjoittaa tarinaa, jos kuvittelen päähenkilöksi itseni tai minulle läheisen ihmisen, sillä en halua minulle sattuvan mitään ikävää tai pelottavaa. En niin ikään voi olla lyyrinen minä runossa. Voin tietenkin ammentaa kokemuksistani ja tunteistani, mutta runosta voi tulla hyvä (tai edes keskinkertainen) vasta sitten, kun minä olen poistunut runosta, tarkastelemaan sen sanomaa kauempaa.

Jos haluat osallistua halvalle mutta pitkäkestoiselle luovan kirjoittamisen kurssille, mene kirjastoon ja lainaa Mannin tuotantoa. Lue kärsivällisesti, lue uudestaan, mieti, lue uudestaan - ja kun olet lukenut kylliksesi, ala tarkastella omia teoksiasi kirjailijamestarin (tai Tonio Krögerin, hänen alter-egonsa) pohdintojen ja huomioiden valossa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…