Viikon mietelause

"Ihmiset pitävät sinua hulluna, jos puhut jostain, mitä he eivät ymmärrä." - Elvis Presley -

lauantai 31. joulukuuta 2016

Hyvää uutta vuotta

Hyvää uutta vuotta, hyvät lukijat, ja terveisiä Keski-Suomesta! Oletteko jo tehneet uuden vuoden lupauksia? Minä olen luvannut pedata sängyn joka aamu. Lisäksi otin vastaan kirjahaasteen. Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2017 tulee lukea 100 kirjaa. Huh huijakkaa, yleensä luen ehkä kymmenen vuodessa. Saattaa olla, että ensi joulun ja uuden vuoden välillä on kova kiire lukea lasten kuvakirjoja...

Aloitan ruotsalaisella dekkarilla, Anna Janssonin kirjalla Alla kan se dig. Sain sen joulupukilta. Haluan opiskella ruotsia. Ja kuulla uutisia Maria Wernin rakkauselämästä. Olen myös vallan ihastunut Sjöwallin & Wahlöön vanhoihin Komisario Beck -romaaneihin. Niiden tapahtumat ovat aika kaukana samannimisen tv-sarjan maailmasta, mutta henkilöt ovat hauskoja. Pidän myös kirjojen yhteiskuntakritiikistä. Ja kun dekkareista puhutaan, ei pidä unohtaa vanhaa kunnon Sherlock Holmesia. Dekkarihyllyssäni on varsin kuluneen näköinen, pehmeäkantinen laitos novellikokoelmasta Punatukkaisten säätiö ja muita kertomuksia.

Kotona minua odottaa pari psykologiaa käsittelevää teosta sekä saksankielinen filosofian historia. Runoja varmasti luen myös, ainakin Karin Boyea ja Edith Södergrania - heidän runoistaan ajattelin kirjoitella teillekin. Joulupukki toi minulle myös yhden romaanin paljon kehutulta Knausgårdilta, joka on minulle uusi tuttavuus.

Haasteessa ei kielletä lukemasta uudestaan jo aiemmin lukemiaan kirjoja. Niitä kirjoja, jotka haluaa lukea uudestaan ja joista pitää aina vain. Lasten kirjoista aion lukea ainakin Elsa Beskowin Petterin ja Lotan joulun, joka on tallella äitini hyllyssä. Myös Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira on upeaa luettavaa, ainakin jos pitää piilosarkastisesta neuvostohuumorista. Lukisinkohan sen neljännen kerran? Samalla tulee mieleen Montgomeryn Runotyttö - miltähän se vaikuttaisi nyt aikuisena?

Sitten on niitä innolla aloitettuja ja kirjastoon palautettuja kirjoja, jotka jäivät sekä mieleen että kesken. Julia Franckin romaani Ruecken an Ruecken on yksi sellainen, samoin James Joycen Taitelijan omakuva nuoruudenvuosilta. Ja sitten se Lasijalkatyttö, olikohan kirjoittajan nimi Ali Shaw. Se oli hiukan omituinen ja jäi kai siksi kesken, mutta saatan siihen vielä palata.

Ehkäpä näillä pääsee alkuun, satahan alkaa ykkösestä. Mitä sinä aiot lukea uutena vuotena?




maanantai 26. joulukuuta 2016

I'm a barbie girl

Kevennystä pulleaan päiväänne, tuli kirjoitettua pari vuotta sitten.



Barbie-leikki

Tän nimi olis Johanna. Tää olis kaunis ja kirjailija. Tää osais kirjoittaa kaupungin valot asfalttiin, märästi ja sameasti, niin kuin Timo Jakola. Tän sormesta jäis skanneriin puhdas ja kuulas jälki, jossa on särö, ja lähetystövirkailija näkis heti, että tän täytyy olla joku taiteilija tai runoilija tai muu. Salaa se katsois allekirjoitusta ja toteais että on se.
Kun tää näkis metron, tää keksis että se on keltainen käärme ja ihmistungos sen uumenissa kuristusote. Tää olis niin rohkea, että alkais kesyttää sitä käärmettä.
Tää jäis kyydistä vieraalla asemalla ja kirjais ikkunakantiseen muistikirjaansa kaiken mitä näkee, koska tää kokis olevansa lasin takana, tarkkailija. Suihkulähdettä tää sanois kylmäsuiseks lohikäärmeeks ja bussi yössä olis monisilmäinen kiiltomato. Sitten tää muistais ne Jakolan maalaukset, häpeäis ja lähtis kotiin.
Matkalla tää miettis että onks tää oikeasti runoilija vai luuleeks vaan olevansa. Ja oliks tän nimi Johanna vai joku muu. 

(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

lauantai 24. joulukuuta 2016

Mehuisaa joulua

"Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä, potkaa,
läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa.
Kun loppuu aatto, ja alkaa yö,
ihminen on sitä mitä hän syö."
Suklaakohvehti.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Veit sydämeni, Hannibal

Minäkin jäin koukkuun. Vaikken aikonut edes katsoa. Kuin yhden jakson kokeeksi, tai kaksi. Hirveää, brutaalia, ällöä - kukapa haluaisi nähdä ihmisen elimiä sisältäpäin, roikkumassa puussa, kattoparrussa, peuran sarvien lävistäminä... paitsi runoilijat ja taiteilijat, ja mitä ilmeisimmin elokuvamaskeeraajat.

Katsoin viikon aikana kaikki Hannibalit, muka flunssalääkkeeksi. Kaikessa hirveydessään sarja on älyttömän kaunis. Se ravisuttelee meitä, niin kuin olisimme kaleidoskooppeja, joiden värikkäät sirpaleet ovat aluksi juuttuneet samaan asentoon, mutta kun tarpeeksi ravistetaan, alkavat kuviot asettua uuteen järjestykseen.

Kauhudraamasarja, jossa Mads Mikkelsen ja Hugh Dancy briljeeraavat pääosissa, esittää meille joukon kysymyksiä: Onko hyvää ja pahaa olemassa? Mitä on oikein ja väärin, ja kuka sen määrittelee? Millä perusteella on vähemmän tuomittavaa tappaa sika ja syödä se kuin tappaa ihminen ja syödä se? Kuka on tekijä ja kuka on uhri? Veri roiskuu, ja juuri kun olemme vähällä oksentaa, näemme (tai pikemminkin aistimme) jotakin äärimmäisen kaunista. Tuo kaunis roikkuu ilmassa, monissa kohtauksissa se on aivan vähällä saada ilmaisunsa, mutta ei sitten kuitenkaan saa. Me vain aavistamme kauneuden olemassaolon.

Kaunis ei näkyisi, jos ei olisi olemassa rumaa. Tätä aksioomaa käsittelee nykypäivän runous, kuvataide, teatteri... Kaikki muu on puiden maalaamista, mimesistä, ja silläkin on oma paikkansa. Runoilijasielulla on kuitenkin välttämätön tarve viiltää vatsa auki skalpellilla, nostaa sisukset pöydälle ja katsella niitä, tunnustella ja haistaa. Paljonko rasvaa on rasvamaksassa, mitä saasteita on tarttunut suoliston seinämiin. Vaivaako kihti, onko kasvaimia tai vatsahaava. Tarkastelun päätteeksi elimet tungetaan takaisin vatsaonteloon tai mikä kellarivarasto se lieneekään. Haava ommellaan kiinni, kirjoitetaan runo. Arpi jää, ja se kirvelee. Se on kylmänarka, saunanarka, kosketusarka. Se on, ja se saa olla.

Kun runoilijasielut ryhtyvät tekemään kauhudraamasarjaa televisioon tai vastaaviin medioihin, tapahtuu juuri tämä: kauhea määrä rumuutta ja inhottavuutta paljastaa meille kauneuden olemassaolon. Kaunotar ja hirviö rakastuvat, vaikka prinssin ja hirviön roolit ovatkin vaihtaneet paikkaa. Sitäpaitsi jokaisessa kaunottaressa asuu piilevä hirviö. Asuu se, uskokaa pois. Tämän ajatuksen pohjalta ei enää tunnu kovinkaan suurelta rikokselta julkaista yhtä valokuvaa ilman lupaa.


Toivon todella, että upeiden näyttelijöiden esittämät Will ja Hannibal tekevät Sherlock Holmesit ja selviävät hengissä kymmenien metrien pudotuksesta. Onhan se teoriassa mahdollista, kun pohjalla on syvä vesi. Eräänä päivänä, kauan sen jälkeen kun kaikki luulevat heidän kuolleen, joku onkin käynyt kirjoittamassa paperiarkille kysymysmerkin. Kirjoittelin aiemmin Thomas Harrisin Hannibal-kirjasta, johon tv-sarjankin päähenkilön hahmo sekä osa tapahtumista perustuu, sekä suhteestani Tohtori Lecteriin. Mitä Hannibal sinulle merkitsee? Jäitkö vellomaan ällötyksissä vai veikö tohtorimme sydämesi?

perjantai 16. joulukuuta 2016

Isoisän runo



Mennyt ennen kuin ehdin

Isoisä, sinun tarinasi
tässä, elämien varjossa
kirjoittamatta jäänyt
sinun valosi, jonka repaleiset lehdet
nyt maassa maatuvat –
ei, kauan sitten
maatuneet
kaatuneet.

Sinun junasi hiilesi
ratakiskosi äänitorvesi
sota ja uhka ja
tuli ja tuhka ja
tuli ja tuhka ja…

Sinun valosi, isoisä,
sinun varjosi
näin: tuossa
lumen peittämillä
ratakiskoilla, poissa
uhka, jäljellä vain tuli
ja tuhka.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Xaver, myrsky



Joulukuu 2013

Xaver toi meille lumihiutaleiden joukko-osaston,
joka kiirehtii
oikealta vasemmalle, alhaalta ylös.

Se kohotti aallot hyökkäykseen
talojen seiniin ja patoihin,
sai männyt liikekannalle, otti
oksasta miekan, katosta kilven,

puuskui lumitykeillään, talon
koetti kaataa, heitti vesikranaatin
parvekkeenovesta.

Ylpeänä talo nosti päänsä, kohottautui
puolustukseen:
– Kestin kerran kylmän sodan,
kestän kyllä toisenkin. 


(C) Riikka Johanna Uhlig 2013