Siirry pääsisältöön

Valkeat koirat

Nappasin Seutulan Book Swapista mukaani Tapio Koivukarin novellikokoelman Mansikkapellot, iankaikkisesti. Opus seikkailee ympäri maata ja maailmaa bookcrossing-kirjana. Muistan lukeneeni aiemminkin jotain Koivukarin kirjoittamaa, mutta en muista mitä, en edes, oliko kyse fiktiivisestä vai asiatekstistä. Jostain syystä kirjailijan nimi jäi kuitenkin mieleen.

Mansikkapellot, iankaikkisesti, sisältää seitsemän modernia novellia. Kertojien äänistä ja näkökulmista minulle tulee mieleen jotkut Tuuve Aron novellit, jotka on kylläkin kirjoitettu myöhemmin. Sekä Aro että Koivukari osaavat oivallisesti asettua erilaisten, eri tilanteissa elävien ihmisten nahkoihin. Kaikki ei ole vain sileää ja kaunista, henkilöiden ratkaisut saattavat tulla lukijalle yllätyksenä. Tapio Koivukarin novellit sisältävät lisäksi maagisen realismin elementtejä. Se tarkoittaa, että tavallisen arjen keskellä tapahtuu jotakin erikoista, jotain, mikä ei tunnu olevan tästä maailmasta.

Kaikki Mansikkapeltojen tekstit tempaisivat minut mukaansa, saivat pohtimaan henkilöiden ratkaisuja, pähkäilemään osin avoimiksi jääviä loppuja. Suurimman vaikutuksen minuun teki novelli Valkoinen samojedinpystykorva. Siinä tyttö lähtee kesätöiksi Lappiin valvomaan palovaaraa. Asuu yksikseen mökissä, noutaa vettä kaivosta ja kiipeä välillä torniin tarkkaamaan, palaako missään. Ennen lähtöään hän on pohtinut kaverinsa kanssa, voiko jotain tulla todeksi, kun sitä vain tarpeeksi sitkeästi ajattelee. Voi: tyttö haluaisi samojedinkoiran, ja pian hänelle ilmestyy sellainen. Heidän suhteensa tiivistyy, eikä koira haluaisi päästää häntä lähtemään, kun kesä ja työ päättyvät. Tytön onnistuu lukita koira majan ulkopuolelle, mutta kun hän avaa oven uudestaan lähteäkseen, maasta nousee lauma murisevia, valkoisia samojedinkoiria. Lukijan mietittäväksi jää, mistä on kysymys ja mitä sitten tapahtuu.

Onko novellin tytölle puhjennut pohjoisen yksinäisyydessä psykoosisairaus vai onko koira todella olemassa? Myös kauppa-auton kuljettaja, joka esiintyy kertomuksessa vain ohimennen, näkee koiran. Olisiko koira Lapin taikaa? Tai ehkä yksi koira todellakin on olemassa, mutta maasta nousevat valkeat koirat ovat näky, kangastus - tai shamaanien tepposia.

Olen silti taipuvainen ajattelemaan, että koirilla on tässä jokin suurempi merkitys. Ikäänkuin tuonpuoleiset voimat haluaisivat antaa tytölle opetuksen, ettei maagisia voimia pidä käyttää väärin. Opetuksen antaja voi tietysti olla myös tytön sisäinen ääni, joka kehottaa häntä jäämään tuntureille, jättämään kaupunkien oravanpyörät muille. Ehkäpä valkoinen pystykorva on tytön voimaeläin, sellainen, joka ilmestyy näyissä ja kulkee hänen rinnallaan, haluaa suojella häntä joltain, mistä me lukijat emme tiedä.

Novellin lopun pelko ja ahdistus, epävarmuus tulevaisuudesta ja omasta itsestäkin, ovat kouriintuntuvia. Vaikka lukija on jo päiviä sitten laskenut käsistään Tapio Koivukarin kirjan Mansikkapellot, iankaikkisesti, valkoiset samojedinpystykorvat eivät jätä rauhaan, putkahtavat mieleen milloin minkäkin nurkan takaa, kysyvät olemustaan. Sitäkin ne kysyvät, mikä merkitys valkoisuudella on. Eivätkö samojedinkoirat ole aina valkoisia?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…