Siirry pääsisältöön

Mielikirjani Top 10

Jokin aika sitten kaverit facebookissa vaativat kertomaan, mikä kirja on kaikkein eniten vaikuttanut elämääni. Taisin mainita kolme, eikä niitäkään ollut ihan helppo päättää.

Ajattelin tässä kirjahyllyjä järjestäessäni, että voisin miettiä, mitkä kirjat mahtuisivat Top 10 -listalle, jos kaikki tyylilajit eli genret otetaan huomioon. Kolme ensimmäistä olin jo valmiiksi valinnut, mutta loput seitsemän aiheuttivat hieman päänvaivaa. Tai eivät ne seitsemän, vaan kaikki mitä jäi niiden ulkopuolelle.

Kirjasuosikkini


1. Johan Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

2. William Shakespeare: Hamlet

3. Hermann Hesse: Siddharta


Siddharta sai minut vaihtamaan elämänkatsomusta, Hamlet avasi minulle oven teatterin jännittävään ja tunteita pursuvaan maailmaan. Ja Werther? No, se taisi saada minut rakastumaan rakkauteen.

4. Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu

5. Otto Manninen: Säkeitä I ja II

6. Kaarina Helakisa (toim.): Pikku Pegasos 

7. Louisa M. Montgomery: Runotyttö

8. Tomi Kontio: Taivaan latvassa

9. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira


Nämä kuusi löytyivät sittenkin varsin kivuttomasti. Tomi Kontio on ehdoton suosikkini elävistä runoilijoista, Taivaan latvassa on vielä täynnä nuoren aikuisen ahdistusta, upeita kuvia, kuin minulle kirjoitettuja ratkontatehtäviä. Jotain hurjaa, jotain lempeää.

Fedja-setä (lue arvostelu vaikka Hannun blogista) on seurannut mukanani kodista toiseen, sillä Uspenski onnistuu ulottamaan huumorinsa sille kapealle alalle, joka minun päässäni ja sydämessäni on tälle vaikealle ilmaisulajille varattuna. Siihen ei joka kirjailija pysty.

Elsa Beskow'm kirjassa ihastuin kahteen asiaan: täteihin ja jouluun. On pari muutakin taidokkaasti kuvitettua joulukirjaa, jotka voisin mainita, mutta niistä jäävät puuttumaan tädit Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen. En ole tähän päivään mennessä osannut päättää, kuka tädeistä haluaisin olla. Täti Sinipunaisella (joka taitaa uudemmissa suomennoksissa olla Täti Violetti) on kaunein puku, ja hänen edukseen on katsottava, että hän osaa soittaa pianoa. Täti Vihreän silmälaseista en erityisemmin pidä, mutta ihailen häntä ehkä eniten, sillä hän on taitava tekemään käsitöitä. Hänellä on kokonainen askarteluhuone käytössään! Taidan olla vähän kateellinenkin. Kuvissa Täti Ruskea kuitenkin näyttää eniten minulta. En pidä niin kauheasti leipomisesta, mutta hänen hymynsä on vastustamaton. Kaipa minä haluaisinkin olla kaikki nämä ihastuttavat tädit!

Muutamaan Otto Mannisen runoon olin tutustunut jo teini-iässä, sillä äidilläni oli paksu kirja nimeltä Runon vuosikymmenet. Se on edelleenkin erinomainen kirja ja monipuolinen katsaus ennen toista maailmansotaa eläineiden suomalaisten runoilijoiden tuotantoon. Otto Mannisen runoa Pellavankitkijä lainasin aiemmassa blogitekstissäni Pitkiä pellavia. Myös hänen runonsa Joutsenlaulua on hyvin vaikuttava:
- - Pois, pois, yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se ken vaipuu
se sävelet saa vain.

Sanotaan, että joutsen laulaa vasta tehdessään kuolemaa. Minusta on lohdullinen ajatus, että kuolemassa on jotain kaunista.

Kaarina Helakisan toimittama Pikku Pegasos on ensimmäinen oikea runokirjani (ellei Hanhiemon lipasta lasketa, luulen että se oli vain lainassa). Helakisa on koonnut kirjaan sivukaupalla lasten- ja kansanrunoja, jotkut tarhasta tai muskarista tuttuja, jotkut taas aivan outoja, niin kuin runo Vasakukko syö kelloa. Tosi avantgardea... Kirjan kannessa on runoratsuksi muuttunut tyttö yömekossaan. Haluan olla tuo, haluan olla tuo, haluan olla tuo... Ensimmäinen kirjoittamani runo muuten julkaistiin pikku hevostyttöjen Villivarsa-lehdessä. Hetken aikaa taisin laukata ympäri olohuonetta luulleen itseäni runoilevaksi hevoseksi.

Kun Kissa tanssii jäällä ja muut pienten runot eivät tunnu enää ajankohtaisilta, on luontevinta tarttua Montgomeryn Runotyttöön ja tunnustella maailmaa Uudenkuun Emilian näkökulmasta. Aloitin muuten lukemaan tätä suosittua tyttöromaania seitsenvuotiaana, viimeisen sivun käänsin 11-vuotiaana. Olen aina ollut hidas lukija! Kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Halusin kirjoittaa kynttilän valossa ja nukkua ikkuna auki - kesken öisen sessioni äiti tuli, sytytti valot ja sulki ikkunan. Päijänteen Lehtissaaressa vallitsi kuulemma kylmempi ilmasto kuin Prinssi Edwardin saarella Kanadassa. Mene ja tiedä. Iltarustailujen seurauksena voitin opettajani järjestämän Meidän luokan runokilpailun.

Minusta tuntuu siltä, että suosikkilistan kymmenennen pitäisi olla tietokirja, sillä luen niitäkin aika paljon. Kuitenkaan niissä ei taida olla yhtään niin rakasta, että nappaisin sen mukaani lähtiessäni autiolle saarelle tai millekään muullekaan saarelle. Kartastoni ovat vanhenneet, sanakirjat liian painavia ja yläkoulun kotitalouskirjojen tärkeimmät reseptit ja hellanhoito-ohjeet olen jo oppinut ulkoa. Niinpä varaan kymmenennen sijan Muistikirjalle, ihan näin muistikirjojen yleislaatuisena käsitteenä. Franz Kafka on kuulemma sanonut: "Parhaita kirjoja ovat ne, joita voimme tarpeen tullen kirjoittaa itse." Oletan hänen tarkoittaneen ilmaisunsa metaforiseksi, mutta yhden lahjaksi saamani muistikirjan alkulehdellä tuo teksti todellakin luki. En muista, että minulla olisi koskaan ollut minkäänlaista tyhjän muistikirjan ongelmaa - siihen minulla on aivan liian paljon ideoita. Joten:

10. Muistikirja


Mitkä ovat sinun lempikirjojasi? Voit kertoa täällä tai Runometsän facebook-sivulla - tai pitää salaisuuden omanasi, painaa kirjan nimen sydämeesi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…