Siirry pääsisältöön

Linssin läpi

Kirja ja elokuva innostivat minua kokeilemaan valokuvausta. Pauliina Vanhatalon romaani Pitkä valotusaika kosketti minua syvästi, eikä elokuva Maria Larssons eviga ögonblick jättänyt kylmäksi sekään. Maria Heiskanen teki siinä todella hienon roolin Larssonin rouvana, joka löysi elämälleen merkityksen kameran linssin läpi. Pitkän valotusajan päähenkilö Aarni tuntuu kovasti muistuttavan minua itseäni; luonteeltaan, ajatuksiltaan. Herkkyys ja melankolia ovat häntä kuljettavia piirteitä. Linssin läpi hän löytää yllättävää kauneutta.


liike_foto_RU
Liike
En vielä tiedä paljoakaan valokuvauksen tekniikassta, kuvista tahtoo tulla vinoja tai epätarkkoja, rajaaminen on vaikeaa. Valotusta en ole vielä edes yrittänyt säätää. Kunhan muistan, mikä nappuloista on laukaisin. Asia kerrallaan. Hauskaa se silti on, jännitävää, välillä turhauttavaa niin kuin kirjoittaminenkin. Kävin yhtenä aamuna harjoittelemassa kuvausta Köpenickin vanhassa kaupungissa, sieltä nämä kuvat.

unohdettu_foto_RU
Unohdettu
Kuvaamisessa minua kiehtoo se, että maailma näyttää linssin läpi toisenlaiselta kuin paljain silmin katsottuna. Se rajautuu. Valot ja varjot tulevat paremmin esiin. Saatan huomata asioita, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt ennen kuin otin kameran käteeni.

odottajat_foto_RU
Odottajat

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…