Siirry pääsisältöön

K-18

Päätin eilen illalla katsoa yhden K-18-elokuvan. Aiemmin olen tainnut katsoa sen ikäsarjan filmeistä vain yhden Hamiltonin, jossa oli kylläkin aika paljon verta ja väkivaltaa, muttei oikeastaan juuri sen enempää kuin uutisissakaan. Sellaista on terroristien jahtaaminen valkokankaalla. Eilisiltainen elokuva oli nimeltään Nymfomaniac, joten ajattelin, että väkivallan sijaan tarjolla saattaisi olla muutamia vähemmän kauniita seksikohtauksia. No problem, vai oliko?

Elokuvan ikäraja osoittautui varsin oikeaksi, itse asiassa se olisi voinut olla vaikka K-30. Lars von Trierin ohjaama filmi alkaa hyvin kauniisti: kamera kulkee taidokkaasti, sekä kuvia että ääniä zoomataan. Äkkiä rävähtää soimaan ruma, raskas rokki. Pikku hiljaa mukaan tulee dramaattisten käänteiden ja taitavan näyttelijäntyön lisäksi pornografisia yksityiskohtia, siksi siis ikäraja.

En minä sitä, etteikö aikuisille suunnatussa elokuvassa saisi näyttää, jos jotkut naivat. Ei kai nymfomaniaa voi oikein muuten kuvatakaan. Mutta minua alkoi etoa siinä vaiheessa, kun kuvaruutuun ilmestyi ihan vain sarja erilaisia kikkeleitä. Minusta tässä von Trier ja kumppanit veivät taide-viihteensä mauttomuuden puolelle. Jotkut asiat on oikeasti hauskempi tuntea kuin nähdä. Eikä niitä tarvita kahtakymmentä.

Nymfomaniassa kerrotaan seksiriippuvuudesta kärsivän naisen tarinaa. Hän kertoo sitä itse miehelle, joka on poiminut hänet turvaan kadulta. He filosofoivat, löytävät yhtäläisyyksiä kumppanin etsinnän ja perhokalastuksen väliltä ja vertaavat nymfomanian piirteitä polyfoniseen musiikkiin. Se toimii, pohdinnoissa tuntuu olevan joku järki. Mies, kuuntelija ja pohdiskelija, on Stellan Skarsgaardin esittämänä varsin sympaattinen hahmo. Myös nainen saa ymmärrystä katsojalta - eihän hän ole paha, vaan häntä vaivaa sairas riippuvuus, josta seuraa inhottavia asioita.

Elokuvan tarina jää kesken. Jos haluaa tietää, mitä naiselle tapahtui ennen kuin hän joutui makaamaan sateiselle kadulle, on katsottava Nymfomaniac 2. En halua katsoa sitä. Vaikka Lars von Trier olisi kuinka arvostettu ohjaaja, ihan kaikesta minunkaan ei tarvitse tykätä. Ilman kikkelilähikuvia olisin hyvinkin voinut antaa elokuvalle neljä tähteä, nyt annan vain kaksi. Sorry, Lars, mutta K-18-merkinnän ei tarvitsisi merkitä mauttomuutta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…