Viikon mietelause

"Ihmiset pitävät sinua hulluna, jos puhut jostain, mitä he eivät ymmärrä." - Elvis Presley -

perjantai 30. syyskuuta 2016

Hyvää kääntäjien päivää

Tänään on kansainvälinen kääntäjien päivä. Olisi perusteltua viettää sitä vaikkapa kääntämällä runoa, kun kerran on (runon)kääntäjä. Ajattelin jatkaa keväällä aloittamaani suomenruotsalaisen runon käännöstä - olin nimittäin miettinyt kesän yli, jatkanko käännöstä ollenkaan, sillä (kaksikielinen) kirjailija oli kanssani hieman eri linjoilla. Päätin kuitenkin, että katson hänen kommenttinsa uudestaan. Joskus asioiden pitää vain hautua.

Arvatkaa onko minulla tallessa hänen lähettämiään sähköpostiviestejä!?! Osoite sentään on, joten kirjoitin hänelle uudestaan. Toivon, että hän ymmärtää epäröintini ja lähettää kommenttinsa uudestaan. Kiltti, kiltti kirjailija... Onhan tämä ensimmäinen tosi yritykseni kääntää ruotsista. Ja runo on kaunis. Vastausta odotellessa opiskelen lisää ruotsia, perjantai on muutenkin minun "ruotsipäiväni". Svenska dagen on muuten merkitty almanakkaan marraskuun kuudenneksi päiväksi. Ehkäpä saan käännökseni valmiiksi siihen mennessä.

sininensulka_RU
Lisää kuvateksti


Yksin


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

K-18

Päätin eilen illalla katsoa yhden K-18-elokuvan. Aiemmin olen tainnut katsoa sen ikäsarjan filmeistä vain yhden Hamiltonin, jossa oli kylläkin aika paljon verta ja väkivaltaa, muttei oikeastaan juuri sen enempää kuin uutisissakaan. Sellaista on terroristien jahtaaminen valkokankaalla. Eilisiltainen elokuva oli nimeltään Nymfomaniac, joten ajattelin, että väkivallan sijaan tarjolla saattaisi olla muutamia vähemmän kauniita seksikohtauksia. No problem, vai oliko?

Elokuvan ikäraja osoittautui varsin oikeaksi, itse asiassa se olisi voinut olla vaikka K-30. Lars von Trierin ohjaama filmi alkaa hyvin kauniisti: kamera kulkee taidokkaasti, sekä kuvia että ääniä zoomataan. Äkkiä rävähtää soimaan ruma, raskas rokki. Pikku hiljaa mukaan tulee dramaattisten käänteiden ja taitavan näyttelijäntyön lisäksi pornografisia yksityiskohtia, siksi siis ikäraja.

En minä sitä, etteikö aikuisille suunnatussa elokuvassa saisi näyttää, jos jotkut naivat. Ei kai nymfomaniaa voi oikein muuten kuvatakaan. Mutta minua alkoi etoa siinä vaiheessa, kun kuvaruutuun ilmestyi ihan vain sarja erilaisia kikkeleitä. Minusta tässä von Trier ja kumppanit veivät taide-viihteensä mauttomuuden puolelle. Jotkut asiat on oikeasti hauskempi tuntea kuin nähdä. Eikä niitä tarvita kahtakymmentä.

Nymfomaniassa kerrotaan seksiriippuvuudesta kärsivän naisen tarinaa. Hän kertoo sitä itse miehelle, joka on poiminut hänet turvaan kadulta. He filosofoivat, löytävät yhtäläisyyksiä kumppanin etsinnän ja perhokalastuksen väliltä ja vertaavat nymfomanian piirteitä polyfoniseen musiikkiin. Se toimii, pohdinnoissa tuntuu olevan joku järki. Mies, kuuntelija ja pohdiskelija, on Stellan Skarsgaardin esittämänä varsin sympaattinen hahmo. Myös nainen saa ymmärrystä katsojalta - eihän hän ole paha, vaan häntä vaivaa sairas riippuvuus, josta seuraa inhottavia asioita.

Elokuvan tarina jää kesken. Jos haluaa tietää, mitä naiselle tapahtui ennen kuin hän joutui makaamaan sateiselle kadulle, on katsottava Nymfomaniac 2. En halua katsoa sitä. Vaikka Lars von Trier olisi kuinka arvostettu ohjaaja, ihan kaikesta minunkaan ei tarvitse tykätä. Ilman kikkelilähikuvia olisin hyvinkin voinut antaa elokuvalle neljä tähteä, nyt annan vain kaksi. Sorry, Lars, mutta K-18-merkinnän ei tarvitsisi merkitä mauttomuutta.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Vastaus kaikkeen



Vastaus kaikkeen

– Milchstraße! hän hihkaisi
kasvatettuaan maitoviikset.

Miten olisin selittänyt linnunradan
ja kaiken mitä on,

että mekin olemme
samaa, samassa,

että linnut kuljettavat sanattomia viestejä
radalla jolla ei ole
sieltä-tänneä ja täältä-sinneä,

että kuolleet ovat meissä
niin kuin planeetatkin, ja muratti?

Hänen kasvoilleen syttyi syvä meri.

Otin serlaa ja pyyhin hänen suunsa
liioilta kysymyksiltä.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Rakkausrunoa etsimässä



Etsimässä

Miten minä sinun silmiisi
itseäni kirjoittaisin,
sinun metsäsi aukeille
syviä vesiäni?

Sinun kuustesi basaarikujilla
olen näkymätön, haihtunut
karhunsammalen syliin.

Mikset kurkista alas, mikset
raivaa tieltä kuivia oksiasi?

Siellä ne ovat, aukeamalla,
kirjoittamattomat lauseet
kuurupiiloa leikkimässä!


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

Vain tahallaan voi rakastaa

Aloitan aakkoslukuhaasteen A:sta. Risto Ahdin runokokoelmalla on loistava nimi: Vain tahallaan voi rakastaa. Runoja ja merkintöjä. Jo kansilehden lukeminen saa miettimään - onko tosiaan noin? Eikö voi rakastaa vahingossa, tahtomattaan? Tapahtuuko edes rakastuminen vahingossa, vai onko sitä jo mielessään antanut itselleen luvan rakastua?

Ahti on erittäin älyllinen runoilija. En tarkoita, että muut runoilijat olisivat älyttömiä, vaan sitä, että Ahti käyttää älyä ja viisautta voimakkaasti runoissaan. Ne ovat hyvin filosofisia, eivät niin paljoa impressiolle perustuvia. Olen tavannut kirjailijan kerran Orivedellä, hänhän opettaa runoilijoita, ainakin yrittää. Viisas mies, ja samalla ihmeen hauras.

Runokokoelmassaan Risto Ahti pohtii eritoten kahta asiaa: tunteiden (ja ihmisen) tekemistä näkyväksi sanojen avulla, kuvaa kuvaamalla, sekä sitä, että kun ihminen alkaa itse näkyä (sytyttää oman valonsa), muutkin alkavat näkyä. Pidän tästä ajatuksesta, siinä on hurjan paljon rohkeutta.

Näkemisen edellytyksenä on katsominen:

Näin hänet ensimmäisen kerran, 
vaikka olin nähnyt hänet tuhat kertaa.

Tulee mieleen kysyä, että oletteko muistaneet viime aikoina katsoa kumppanianne? Niin kuin sillä tavalla oikeasti, niin kuin katsoitte ensimmäisen kerran? Vaikka minä taisin kyllä enemmän haistaa - jotkut biologitkin väittävät, että ihminen valitsee itselleen luontaisesti sopivan kumppanin nimenomaan hajun perusteella. Katsominen kumminkin edellyttää tahallisuutta. Ajattelin katsoa tänään... Ahdin lyyrinen minä arvelee, että aurinko osui toisen ihmisen kasvoihin niin, että minä muisti omien kasvojensa valon. Ajatelkaapa sitä, että katsoo toisen silmiin niin intensiivisesti, että näkee niissä omat silmänsä. Se edellyttää takaisin katsomista.

Huomaan, etten pääse runosta pitkään. Jotakin vielä halusin kumminkin sanoa. Olen taittanut sivun kulman runon Hyvän käytöksen Tao kohdalta. Ahti pohtii ihmisen hyödyllisyyttä, sen tarpeellisuuttakin. Onko muiden hyödyttäminen elämisen oikeutus?

- -
Melkein kaikki kulkevat vieraissa töissä ja valtio 
kuvittelee, että kuka tahansa kelpaa sotilaaksi ja kirvesmieheksi. 

Minun luontumukseni on olla täysin hyödytön: 
Olen onnellinen, kun onnistun valehtelemaan kauniin
niin kauniiksi kuin se on - - 

No siltä minustakin tuntuu, omalla kohdallani. En vain ole osannut pukea sitä sanoiksi. Niin että makustelkaapa Risto Ahdin sanoja ja miettikää omaa kohtaanne. Hyvää uutta viikkoa!

kukko_RU

PS. Varinaiseen kysymykseenkin saadaan vastaus. Ahti kirjoittaa, että tahallinen rakastaminen on sitä, että sytyttää oman valonsa, // ja että karkottaa luotaan pois ne, // Yöperhoset, // // jotka eivät rakastajan valoon ihastuineina // sytytä omaansa. Hui kamalaa, koko rakkauden filosofia parissa lauseessa!

perjantai 23. syyskuuta 2016

Runometsän lukuhaaste

Näitähän on monenlaisia, näitä lukuhaasteita. Yhtään en ole saanut vedettyä läpi, enkä luultavasti tätäkään. Mutta haastan siitä huolimatta kaikki kirjan ystävät lukemaan jokaisella aakkosella alkavan kirjailijan (sukunimen mukaan, paitsi islantilaiset) teoksen. Genre on vapaa, aika rajaton. :-)

Ajattelin aloittaa Risto Ahdin runokokoelmalla Vain tahallaan voi rakastaa. Olen sitä aiemminkin selaillut, nyt aion paneutua tarkemmin. Kerron sitten teillekin jotakin. Voin suositella myös yhtä lempirunoilijoistani, Tuomas Anhavaa. Minulla on hyllyssäni Runot 1951 - 1966, siinä on monenkin mallista tarkasteltavaa. Yksi mieleen jäänyt runo on sellainen, jossa runoilija on käynyt hautausmaalla, bongannut hautakivestä nimen ja kirjoittanut henkilölle elämän. Lukekaapa!

Jos tämän haasteen myötä löydätte jotakin jännää, erityisen liikuttavaa tai mielenkiintoista uutta tietoa, niin kertokaa minulle ja muillekin!

Kierrätyskertomus: Alan vaihdos

Tässä on viime päivinä kiertänyt facebookissa epämääräinen haaste: poimia lähinnä oleva kirja, sivu 52 ja sieltä viides lause, jota on virkkeeksikin epäilty, mikä on herättänyt keskustelua kielten ammattilaisten keskuudessa. Aiheestakin.

Kokeilin yhdistellä lukemiani lauseita ja virkkeitä. Pienin muutoksin niistä syntyi seuraavanlainen tarina:

Alan vaihdos


Joku tuntematon koputti ikkunaan. Raastinmylly oli nopea työväline suurten raastemäärien valmistuksessa, ja onneksi tämän lisäksi sai vielä möyriä keväät ja syksyt maanviljelijänä pellolla. Tiesin, että kaikki oli hyvässä tallessa, ajatukset eivät karkaisi.
Mutta he vastasivat: "Olemme nähneet unta, eikä täällä ole ketään, joka selittäisi unemme." Sitten näkö palasi - tyhjiö, tauko, ällistyttävä ja kasteenraikas rauha ja äänettömyys samalla kun Ringo ja minä seisoimme ratsailla olevien ja ratsailta nousseiden miesten ja hevosten piirin keskellä. "Tai jos oli itse niin heikkona", Ringo sanoi, "niin kuin minä keväällä, talven ränsistämänä..."
Hän ei tullut. Kummankin mielestä kyse oli periaatteesta. Kelpoisuusehdoissa tarkoitettua pätevyyttä vailla olevan päätoimisen tuntiopettajan epäpätevyysalennus määräytyi II luvun 8. pykälän mukaisesti, joka tuhoutui. Sen usko maailman hyvyyteen oli vahvistunut.
Sanoin Ringolle, että mitähän jos otettaisiin noilta päällepäsmäreiltä pollet ja ratsastettaisiin tästä vaivihkaa kohti auringon laskua. :-)



keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Mielikirjani Top 10

Jokin aika sitten kaverit facebookissa vaativat kertomaan, mikä kirja on kaikkein eniten vaikuttanut elämääni. Taisin mainita kolme, eikä niitäkään ollut ihan helppo päättää.

Ajattelin tässä kirjahyllyjä järjestäessäni, että voisin miettiä, mitkä kirjat mahtuisivat Top 10 -listalle, jos kaikki tyylilajit eli genret otetaan huomioon. Kolme ensimmäistä olin jo valmiiksi valinnut, mutta loput seitsemän aiheuttivat hieman päänvaivaa. Tai eivät ne seitsemän, vaan kaikki mitä jäi niiden ulkopuolelle.

Kirjasuosikkini


1. Johan Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

2. William Shakespeare: Hamlet

3. Hermann Hesse: Siddharta


Siddharta sai minut vaihtamaan elämänkatsomusta, Hamlet avasi minulle oven teatterin jännittävään ja tunteita pursuvaan maailmaan. Ja Werther? No, se taisi saada minut rakastumaan rakkauteen.

4. Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu

5. Otto Manninen: Säkeitä I ja II

6. Kaarina Helakisa (toim.): Pikku Pegasos 

7. Louisa M. Montgomery: Runotyttö

8. Tomi Kontio: Taivaan latvassa

9. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira


Nämä kuusi löytyivät sittenkin varsin kivuttomasti. Tomi Kontio on ehdoton suosikkini elävistä runoilijoista, Taivaan latvassa on vielä täynnä nuoren aikuisen ahdistusta, upeita kuvia, kuin minulle kirjoitettuja ratkontatehtäviä. Jotain hurjaa, jotain lempeää.

Fedja-setä (lue arvostelu vaikka Hannun blogista) on seurannut mukanani kodista toiseen, sillä Uspenski onnistuu ulottamaan huumorinsa sille kapealle alalle, joka minun päässäni ja sydämessäni on tälle vaikealle ilmaisulajille varattuna. Siihen ei joka kirjailija pysty.

Elsa Beskow'm kirjassa ihastuin kahteen asiaan: täteihin ja jouluun. On pari muutakin taidokkaasti kuvitettua joulukirjaa, jotka voisin mainita, mutta niistä jäävät puuttumaan tädit Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen. En ole tähän päivään mennessä osannut päättää, kuka tädeistä haluaisin olla. Täti Sinipunaisella (joka taitaa uudemmissa suomennoksissa olla Täti Violetti) on kaunein puku, ja hänen edukseen on katsottava, että hän osaa soittaa pianoa. Täti Vihreän silmälaseista en erityisemmin pidä, mutta ihailen häntä ehkä eniten, sillä hän on taitava tekemään käsitöitä. Hänellä on kokonainen askarteluhuone käytössään! Taidan olla vähän kateellinenkin. Kuvissa Täti Ruskea kuitenkin näyttää eniten minulta. En pidä niin kauheasti leipomisesta, mutta hänen hymynsä on vastustamaton. Kaipa minä haluaisinkin olla kaikki nämä ihastuttavat tädit!

Muutamaan Otto Mannisen runoon olin tutustunut jo teini-iässä, sillä äidilläni oli paksu kirja nimeltä Runon vuosikymmenet. Se on edelleenkin erinomainen kirja ja monipuolinen katsaus ennen toista maailmansotaa eläineiden suomalaisten runoilijoiden tuotantoon. Otto Mannisen runoa Pellavankitkijä lainasin aiemmassa blogitekstissäni Pitkiä pellavia. Myös hänen runonsa Joutsenlaulua on hyvin vaikuttava:
- - Pois, pois, yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se ken vaipuu
se sävelet saa vain.

Sanotaan, että joutsen laulaa vasta tehdessään kuolemaa. Minusta on lohdullinen ajatus, että kuolemassa on jotain kaunista.

Kaarina Helakisan toimittama Pikku Pegasos on ensimmäinen oikea runokirjani (ellei Hanhiemon lipasta lasketa, luulen että se oli vain lainassa). Helakisa on koonnut kirjaan sivukaupalla lasten- ja kansanrunoja, jotkut tarhasta tai muskarista tuttuja, jotkut taas aivan outoja, niin kuin runo Vasakukko syö kelloa. Tosi avantgardea... Kirjan kannessa on runoratsuksi muuttunut tyttö yömekossaan. Haluan olla tuo, haluan olla tuo, haluan olla tuo... Ensimmäinen kirjoittamani runo muuten julkaistiin pikku hevostyttöjen Villivarsa-lehdessä. Hetken aikaa taisin laukata ympäri olohuonetta luulleen itseäni runoilevaksi hevoseksi.

Kun Kissa tanssii jäällä ja muut pienten runot eivät tunnu enää ajankohtaisilta, on luontevinta tarttua Montgomeryn Runotyttöön ja tunnustella maailmaa Uudenkuun Emilian näkökulmasta. Aloitin muuten lukemaan tätä suosittua tyttöromaania seitsenvuotiaana, viimeisen sivun käänsin 11-vuotiaana. Olen aina ollut hidas lukija! Kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Halusin kirjoittaa kynttilän valossa ja nukkua ikkuna auki - kesken öisen sessioni äiti tuli, sytytti valot ja sulki ikkunan. Päijänteen Lehtissaaressa vallitsi kuulemma kylmempi ilmasto kuin Prinssi Edwardin saarella Kanadassa. Mene ja tiedä. Iltarustailujen seurauksena voitin opettajani järjestämän Meidän luokan runokilpailun.

Minusta tuntuu siltä, että suosikkilistan kymmenennen pitäisi olla tietokirja, sillä luen niitäkin aika paljon. Kuitenkaan niissä ei taida olla yhtään niin rakasta, että nappaisin sen mukaani lähtiessäni autiolle saarelle tai millekään muullekaan saarelle. Kartastoni ovat vanhenneet, sanakirjat liian painavia ja yläkoulun kotitalouskirjojen tärkeimmät reseptit ja hellanhoito-ohjeet olen jo oppinut ulkoa. Niinpä varaan kymmenennen sijan Muistikirjalle, ihan näin muistikirjojen yleislaatuisena käsitteenä. Franz Kafka on kuulemma sanonut: "Parhaita kirjoja ovat ne, joita voimme tarpeen tullen kirjoittaa itse." Oletan hänen tarkoittaneen ilmaisunsa metaforiseksi, mutta yhden lahjaksi saamani muistikirjan alkulehdellä tuo teksti todellakin luki. En muista, että minulla olisi koskaan ollut minkäänlaista tyhjän muistikirjan ongelmaa - siihen minulla on aivan liian paljon ideoita. Joten:

10. Muistikirja


Mitkä ovat sinun lempikirjojasi? Voit kertoa täällä tai Runometsän facebook-sivulla - tai pitää salaisuuden omanasi, painaa kirjan nimen sydämeesi.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Niille jotka näkevät




















Vahva ja arvonsa tunteva Mies
väitti runoilevalle naiselle
ettei ole olemassa
arkkienkeliä nimeltä Ariel.

Hänen takanaan
Ariel pidätteli nauruaan, 
vilkautti minulle silmää
ja käänsi leijonansa
kaupunkia kohti.

Siivet kahahtivat, 
         harja liehahti
              kun he laukkasivat
            kadun pakopisteeseen.


(C) RU -16

maanantai 19. syyskuuta 2016

Vittula ilman jänkää

Pahoittelen otsikossa esiintyvää rumaa sanaa, mutta kyseessä on suora lainaus Adlershofin teatterin ohjelmalehtisestä. Siis Vittulan osalta. Sana "jänkä" on ilmeisesti saksalaisille hieman liian epämääräinen käsite - tai ainakin liian vaikea ääntää. Niinpä kirjan nimi on kääntynyt muotoon Populärmusik aus Vittula (anteeksi taas ruma sana, kyseessä on puhekielinen paikannimi, jonka arveltu merkitys selviää kirjasta). Mikael Niemen romaanista on moneksi, saksaksikin käännettynä. Piip-jänkää (tosin ilman jänkää, kuten sanottua) on tarjolla kirjana, äänikirjana, elokuvana ja nyt myös teatteriversiona.

Kävin toissa perjantaina Berliinin kaakkoisosassa sijaitsevassa Theater Adlershofissa katsomassa esityksen, joka oli eräänlainen dramatisoitu luentaesitys Niemen romaanista. Kaksi miesnäyttelijää luki persoonallisin äänenpainoin, ja rekvisiittaakin oli haalittu näyttämölle. Valot olivat hillityn minimalistiset, mutta nätit. Teatterissa tuoksui teatterilta. Juomaksi tarjottiin VitaColaa, joka on huonointa colajuomaa, jota olen koskaan maistanut. Mutta ei sitä nyt viitsinyt takaisin viedä, ei se NIIN pahaa ollut. Olisi siellä saanut oluttakin, mutta en minä nyt, kun ei ole kesäkään. Annetaan vatsan rauhoittua talven aikana.

Ai niin se esitys? Minulla taitaa olla vain yksi kommentti: olisi sitä voinut harjoitellakin.

Täysin draaman ulkopuolelta haluan vielä esittää valitukseni siitä, ettei nimeäni oli ripustettu Wall of Fame -tauluun, vaikka lahjoitin teatterin perustamiskeräykseen kymmenen euroa. Ei se minua tosin yllätä, olen muuttunut näkymättömäksi ennenkin, minut on unohdettu niin bussipysäkille, teatteriin kuin lääkärin odotushuoneeseenkin. Tällä kertaa minua ei kuitenkaan unohdettu minnekään, vaan puolisoni kuljetti minut turvallisesti autolla kotiin. Kaikesta huolimatta oli mukava käydä pitkästä aikaa teatterissa!

bob_foto_RU

perjantai 16. syyskuuta 2016

Melankolisen onnellista syysrunoa


Ylitys


Olet niin hiljaa, eiliset sanat
ilmaan jähmettynyttä verta.
Kahden sentin patjanrako
kasvaa kilometrien rotkoksi.

Jokainen yö,
jokainen yksittäinen kuorsauksesi
syö riippusiltaa
puolan kerrallaan.

Kun sarastus kutittaa varpaitasi,
purjehdit valkealla patjalla vapauteesi,
vesi korskahtaa
kuin hermostunut ratsu
lähtiessään.

Rupisin polvin kapuan
omaa rosoista rinnettäni:
nähdä korkeammalta,
kuulla tuuli.

Voida lentää. 

Lahot ajopuut 
rapisevat koskeen.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016


kukka_foto_RU