Siirry pääsisältöön

Että hän muistaisi saman

Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun silloinen proosakirjoittamisen etäopettajani Heli Hulmi suositteli minulle Elina Hirvosen romaania että hän muistaisi saman. Keskeneräisessä romaanikäsikirjoituksessani, joka muuten on edelleen kesken, oli jossain määrin kyse muistamisesta. Elina Hirvonen sukeltaa romaanissaan paljon syvemmälle muistamiseen kuin minä olen tähän asti uskaltanut. Ehkäpä nyt, hänen kanssaan.

Ensi lukemalta että hän muistaisi saman oli minusta varsin hidassoutuinen, jopa tylsä. Toiselta lukemalta, muutamaa vuotta vanhempana lukijana, se oli minusta kaikkea muuta kuin tylsä. Elina Hirvonen kirjoittaa, paitsi selkeää, kaunista ja vaiherikasta kieltä, myös ihmisen syvimmistä ajatuksista, ihmisenä olemisen valoisista ja varjoisista puolista, ymmärtäen, syyttämättä - ja silti syyllisyyttäkin pohtien.

Että hän muistaisi saman on niin sanottu yhden päivän romaani, jossa kuitenkin siirrytään lukuisien kuvien kautta päähenkilöiden, Annan, Joonan ja Ianin, menneisyyteen. Menneisyyteen, josta löytyy luottamusta ja sen puutetta, valoisia päiviä ja iloisia muistoja, mutta myös niin vaikeita asioita, että niiden muisteleminen ja niistä puhuminen ottaa koville. Voiko omalle turvalliselle vanhemmalleen antaa anteeksi väkivaltaisuuden puuskan? Miltä tuntuu, kun isä tai veli siirtyy psyykkisen trauman tai sairauden seurauksena toisiin ulottuvuuksiin, tavoittamattomiin? Saattaa olla liian vaikeaa vierailla rakkaan ihmisen luona, joka kysyy tutulta tulijalta "kuka sinä olet".

Elina Hirvonen on kirjailija, joka saa henkilöidensä ja heidän tarinoidensa kautta minut pohtimaan syvemmin ihmisenä olemista, syventymään sen äärelle, hiljentymään, haluamaan olla lukematta muita kirjoja ihan heti. Miten rajaton rakkaus voi olla? Miltä tuntuu syyllisyys ja onko sille perusteita? Jos joku kirja liikuttaa minua syvästi, niin että hän muistaisi saman. Ei liikuttanut kolmikymppisenä, mutta nyt, lähellä neljääkymppiä, se osui kuin nappi otsaan.

En halua selostaa juonta tarkemmin, sillä se ei ole tässä kirjassa keskeisessä osassa. Keskeistä on, miten henkilöt suhtautuvat tapahtumiin. Keskeistä on sekin, miten lukija suhtautuu. En voi kertoa teille myöskään, oliko romaanin loppu onnellinen vai onneton. En nimittäin muista. Toisella lukukerralla kirja jäi hieman kesken, sillä halusin antaa sen kaverille, jota tapaan melko harvoin, jotta hän voisi antaa sen toiselle kaverilleen, jota hän tapaa vielä harvemmin ja joka on kääntäjäkollegani, joka ei kotimaassaan saa helposti käsiinsä suomenkielistä kirjallisuutta. Toivon että hän lukee sen ja pitää siitä, ja että kaverini lukee sen matkalla lentokoneessa ja pitää siitä. Ja jos Sinä pidät Elina Hirvosen kirjoista, kannattaa lukea tämä!

Pehmo-Bob_Foto_RU
Pehmolelu, sängyssä lukijan turva

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…