Siirry pääsisältöön

Liekit vailla rakkautta

Luin pari vuotta sitten Anna Janssonin dekkarin Tuhopolttaja. En muista suomentajan nimeä, mutta käännöksen on täytynyt olla hyvä, koska siitä ei jäänyt mieleen mitään erityistä, toisin sanoen mikään tekstissä ei muistuttanut siitä, että se on käännös. Hiljattain ostin kirjan fb-kirpparilta alkukielellä, ruotsiksi. Sain luettua sen yllättävänkin nopeasti.

Dans på glödande kol koukutti toisellakin lukukerralla. Kuvittelin, että muistaisin pääkohdat, mutta itse asiassa en juurikaan muistanut niitä. Sen sijaan jotkut yksityiskohdat, yksittäiset kohtaukset, olivat jääneet mieleen. Niin kuin vaikka se kun Leo ja hänen isänsä istuvat sohvalla edessään avoimet pitsalaatikot ja valikoima alkoholijuomia, joilla poika on halunnut miellyttää isäänsä. Poika siis ei juo niitä, vaan limsaa, mutta voin kuvitella, miltä scene on näyttänyt sisään astuvasta sosiaalitädistä.

Anna Janssonin kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mikä ei tarkoita, että se olisi yksitoikkoista. Päin vastoin, hän hallitsee hyvin sekä kuvaukset että juonen käänteet. Minä pidän hänen henkilöistään ja siitä, että rikostutkijat perheineen ja tuttavineen kehittyvät teoksesta toiseen (toisin kuin ikävä kyllä esim. Camilla Läckbergin kirjoissa). Ainoa, joka usein mainitaan vain nimeltä, on Haraldsson - poliisi, jota kaiketi tarvitaan vain täytteeksi. Minä en kyllä haluaisi olla poliisi, jota tarvitaan vain täytteeksi, ajatelkaa nyt, miltä se Haraldssonista tuntuu! Toivon, että kirjailija jossain myöhemmässä teoksessaan nostaa Haraldssoninkin esiin, antaa hänelle äänen ja muodot.

Mietin dekkarin nimeä: Dans på glödande kol tarkoittaa tanssia tulisilla hiilillä. Että joku tekee jotain, jossa voi pian tulla tiukat paikat. Yksi ja toinenhan tässä kirjassa on pahassa paikassa, enempi ja vähempi tahtomattaan. Leosta ei huoledi kukaan, hänen hampuusi-isänsä yrittää parhaansa mukaan elättää perheen. Ole-pappa jakaa nuorisolle kyseenalaisia neuvoja. Menestyvälle kunnallispoliitikolle ollaan kateellisia ja vihaisia, hänen poliittiset ratkaisunsa ja perintö-Porschensa ärsyttävät monia. Hillevillä on ahdistusta ja pakkomielteitä, hän on rakkautta kaipaava kamala kiusaaja. Ja Maria ei tiedä, mikä Björn on miehiään, menevätkö asiat vain enemmän sekaisin ja selviääkö hän itsekään hengissä. Per Arvidssonilla (minun suosikkihenkilöni Janssonin dekkareissa) on sydämentuskia. Liv auttaa heikompia mutta ahdistelee vahvempia. Minusta nimi Tuhopolttaja jättää kaikki nämä aspektit huomiotta ja kääntää huomion henkilöön, joka on pyromaani, vaikkei koko teoksessa ole yhtään pyromaania. Selvästi markkinointiosaston idea koko nimi, kauheaa, kuohuttavaa, osta tämä...

Anna Janssonin kirjassa on kaksi keskeistä teemaa: sosiaaliset ongelmat, ennen kaikkea lasten jääminen liian vähälle huolenpidolle, pienten sielut vailla rakkautta, jota ne kipeästi kaipaisivat. Ja toisaalta kauneus ja sen puute. Miten paljon naisen pitää olla valmis uhraamaan voidakseen olla kaunis, voidakseen taistella miesten huomiosta? Ai niin, on kolmaskin teema: lääketeollisuuden kieroilut. Mutta siitä en kerro enempää, muutenhan teiltä menisi lukuinto.

Anna Janssonin Tuhopolttaja on nimestään huolimatta erinomainen dekkari, yksi parhaita, joita olen koskaan lukenut. Suosittelen! Näissä kirjoissa rikokset ja niiden ratkonta ovat kulissi, joihin ihmisenä olemisen draama sijoittuu.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…