Viikon mietelause

"Ihmiset pitävät sinua hulluna, jos puhut jostain, mitä he eivät ymmärrä." - Elvis Presley -

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Vain tuoksua mintun ja ruusun

... jota tuuli kantaa tullessaan. Yksi maailman kauneimpia, suomalaisia lauluja on P. Mustapään sanoittama Kansansävelmä. Kuulen sen sisäisellä korvallani Vesa-Matti Loirin laulamana, mutta on sitä laulanut moni moni muukin.

Kirjoitin pari säettä maalipensselillä huussin seinään, mutta sekin huussi on nyt vieraan omistuksessa. Toivon, että uudet mökinomistajat ovat jättäneet seinille sanat ja muumikuvat, jotka maalasimme pojan kanssa. Katri Helena lauloi joskus, että vaikka lähteekin laulaja niin laulu jää. Tuli mieleen, että vaikka lähteekin mökki, niin laulu jää - vaikka ei mökki mihinkään lähtenyt, päin vastoin se sai uudet asukkaat, jotka ehtivät ja jaksavat huolehtia siitä. Uskon, että niin mökki, puutarha kuin huussikin on hyvissä käsissä.
Minttu_Foto_RU
Minttu tuoksuu kukkalaatikossa

Laulu kumminkin jäi, se vanha ja kaunis, jossa ei ole sanoja ollenkaan. Ja miten sitä muuten kuvaisi, kuin sanoin? P. Mustapää on liittänyt runon alkuun parenteesin: kun läkkiseppä Lindblad soitti hanurilla tupansa portailla. Mietin, kuka Lindblad oli, nimi kyllä kuulostaa tutulta. Palaan häneen myöhemmin. Nyt minua kiinnostaa runon kolmas säkeistö, jota en muista kuulleeni laulettuna.

vain yksinäinen lintu, 
joka synkeällä kedolla valittaa, 
vain yksinäinen lintu, 
joka kedolla valittaa, 

Kyllähän se on perisuomalainen kansanlaulaja, joka siellä kedolla istuu ja valittelee yksinäisyyttään. Voi se istua metsässäkin kannon päässä, tai veneessä. Nykyään kai varsin usein laiturillakin. Tai mökkisaunan terassilla... äh, taas tulee mökki mieleen. Vaikka saahan se tulla. Vaikka en koskaan olekaan kokenut olevani varsinainen mökki-ihminen, jotenkin sitä on sitten kumminkin ikävä. Marjapensaita ja ihmisiä siellä, pajulintua, joka pesi kukkaruukkuun, kirkuvia tikanpoikia, vedenhakua kaivolta, melkein itse tekemääni löylykauhaa.

Luulen, että kiinnostuin kasveista ja parvekeviljelystä alunperin ihan vain laulun takia. Minusta P. Mustapään runon Kansansävelmä kauneimmat säkeet ovat: - - vain tuoksua mintun ja ruusun, jota tuuli kantaa tullessaan, vain tuoksua mintun ja ruusun tuo tuuli tullessaan. - - Tunnen ne sieraimissani. Jos minulla joskus on oma ryytimaa, haluan ehdottomasti perustaa yrttitarhan, jossa kasvavat minttu ja ruusu. Olen jo aloittanut harjoittelun parvekkeella (siis viljelyn - laulua harrastan mieluummin sisätiloissa). Niin ja minun yrttitarhani on oltava pyöreä, ja osien välissä kivipolkuja, ettei joudu tallomaan kasveja. Niin ja sitten siellä kasvaa parsley, sage, rosemary and thyme. Persilja, salvia, rosmariini ja timjami. Olen jo aloittanut timjamista, ehkä laulu seuraa perässä!


Timjami_Foto_RU
Timjami (thyme) - neljännes laulua

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Vesillä

Runoilija-minä on mielestään ansaitsemallaan tauolla, mutta onneksi sain kerran Martta-mummolta ison paksun kirjan kauniita vanhoja runoja. Niin että voin lainata parempia oppi-isiä ja -äitejä.

Olen monesti lueskellut Unto Kupiaisen Lyhyttä runousoppia, sillä se on yksi maailman parhaita oppikirjoja silloin, kun ei vielä tiedä runoudesta paljon mitään. Kannattaa kysyä kirjastosta tai antikvariaatista, se on todellinen aarre! Minulta on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että Kupiainen kirjoitti myös itse runoja. Etsiessäni kohtuullisen lyhyttä runoa tälle päivälle löysin Suuresta runokirjasta hänen runonsa soutaja.

Se sopii näin kesään muutenkin, mikäpä olisi hauskempaa kuin soudella omassa rauhassa ja kuunnella, kuinka pisarat tipahtelevat airoista veden pintaan. En tosin ole vielä ehtinyt soutelemaan, pitäisi ajaa naapurikaupunginosaan ja vuokrata vene. Mutta vielä tässä ehtii, lomani alkaa vasta ensi viikolla.

Unto Kupiainen kirjoittaa soutamisesta kuitenkin elämän allegoriana. Ihminen soutaa venettään unelmiaan tavoitellen, mutta mahtaako saavuttaa?

Vieras on virta, ja vieras on vene,
eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto. 

Yöllä soudellaan. Yö on tosi erilainen täällä Saksassa ja vanhassa Koto-Suomessa. Yöllä soutelun ero on siinä, että Suomessa näkee jotain, Saksassa ei. Yö tulee täällä melko tarkalleen kello kymmenen, pimeys humahtaa ylle kuin tumma esirippu. Tai mastosta irronnut purje, miten vaan. Runoa lukee väistämättä eri tavalla, kun istuu Berliinissä kirjoituspöytänsä ääressä tai Suomessa äidin kodin terassilla. Usein runoissa kuvataan elämää matkana aamusta iltaan, niin kuin aamu olisi syntymä ja ilta kuolema, mutta Unto Kupiaisen runossa Soutaja asiat ovatkin toisinpäin, varmaankin siksi, että pimeässähän tässä soudellaan, kukapa tietäisi, mitä huominen tuo tullessaan. Runoilija Kupiainen kannustaa soutajaa jatkamaan:

Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen. 

Minusta tuo on lohdullista. Koitetaan sitten jaksaa, uskoa ja jatkaa. Juuri tänä aamuna tuntui siltä, että mahtaakohan. Mutta tässä sitä istutaan, kahvikuppi pöydän kulmalla. Aion opetella runon ulkoa, se on niin kaunis ja hyvässä mielessä yksinkertainen.

Illasta_aamuun_Foto_Tino_Uhlig
Illasta aamuun on yöllistä matkaa

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Liekit vailla rakkautta

Luin pari vuotta sitten Anna Janssonin dekkarin Tuhopolttaja. En muista suomentajan nimeä, mutta käännöksen on täytynyt olla hyvä, koska siitä ei jäänyt mieleen mitään erityistä, toisin sanoen mikään tekstissä ei muistuttanut siitä, että se on käännös. Hiljattain ostin kirjan fb-kirpparilta alkukielellä, ruotsiksi. Sain luettua sen yllättävänkin nopeasti.

Dans på glödande kol koukutti toisellakin lukukerralla. Kuvittelin, että muistaisin pääkohdat, mutta itse asiassa en juurikaan muistanut niitä. Sen sijaan jotkut yksityiskohdat, yksittäiset kohtaukset, olivat jääneet mieleen. Niin kuin vaikka se kun Leo ja hänen isänsä istuvat sohvalla edessään avoimet pitsalaatikot ja valikoima alkoholijuomia, joilla poika on halunnut miellyttää isäänsä. Poika siis ei juo niitä, vaan limsaa, mutta voin kuvitella, miltä scene on näyttänyt sisään astuvasta sosiaalitädistä.

Anna Janssonin kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mikä ei tarkoita, että se olisi yksitoikkoista. Päin vastoin, hän hallitsee hyvin sekä kuvaukset että juonen käänteet. Minä pidän hänen henkilöistään ja siitä, että rikostutkijat perheineen ja tuttavineen kehittyvät teoksesta toiseen (toisin kuin ikävä kyllä esim. Camilla Läckbergin kirjoissa). Ainoa, joka usein mainitaan vain nimeltä, on Haraldsson - poliisi, jota kaiketi tarvitaan vain täytteeksi. Minä en kyllä haluaisi olla poliisi, jota tarvitaan vain täytteeksi, ajatelkaa nyt, miltä se Haraldssonista tuntuu! Toivon, että kirjailija jossain myöhemmässä teoksessaan nostaa Haraldssoninkin esiin, antaa hänelle äänen ja muodot.

Mietin dekkarin nimeä: Dans på glödande kol tarkoittaa tanssia tulisilla hiilillä. Että joku tekee jotain, jossa voi pian tulla tiukat paikat. Yksi ja toinenhan tässä kirjassa on pahassa paikassa, enempi ja vähempi tahtomattaan. Leosta ei huoledi kukaan, hänen hampuusi-isänsä yrittää parhaansa mukaan elättää perheen. Ole-pappa jakaa nuorisolle kyseenalaisia neuvoja. Menestyvälle kunnallispoliitikolle ollaan kateellisia ja vihaisia, hänen poliittiset ratkaisunsa ja perintö-Porschensa ärsyttävät monia. Hillevillä on ahdistusta ja pakkomielteitä, hän on rakkautta kaipaava kamala kiusaaja. Ja Maria ei tiedä, mikä Björn on miehiään, menevätkö asiat vain enemmän sekaisin ja selviääkö hän itsekään hengissä. Per Arvidssonilla (minun suosikkihenkilöni Janssonin dekkareissa) on sydämentuskia. Liv auttaa heikompia mutta ahdistelee vahvempia. Minusta nimi Tuhopolttaja jättää kaikki nämä aspektit huomiotta ja kääntää huomion henkilöön, joka on pyromaani, vaikkei koko teoksessa ole yhtään pyromaania. Selvästi markkinointiosaston idea koko nimi, kauheaa, kuohuttavaa, osta tämä...

Anna Janssonin kirjassa on kaksi keskeistä teemaa: sosiaaliset ongelmat, ennen kaikkea lasten jääminen liian vähälle huolenpidolle, pienten sielut vailla rakkautta, jota ne kipeästi kaipaisivat. Ja toisaalta kauneus ja sen puute. Miten paljon naisen pitää olla valmis uhraamaan voidakseen olla kaunis, voidakseen taistella miesten huomiosta? Ai niin, on kolmaskin teema: lääketeollisuuden kieroilut. Mutta siitä en kerro enempää, muutenhan teiltä menisi lukuinto.

Anna Janssonin Tuhopolttaja on nimestään huolimatta erinomainen dekkari, yksi parhaita, joita olen koskaan lukenut. Suosittelen! Näissä kirjoissa rikokset ja niiden ratkonta ovat kulissi, joihin ihmisenä olemisen draama sijoittuu.


torstai 21. heinäkuuta 2016

Tähtiä kämmenellä

Ostin kerran rakkaalleni lahjaksi Tommy Tabermannin runokirjan Tähtiä kämmenellä. Kauniiden, suorastaan rakkauden paloa ja salaperäistä valoa huokuvien kansien välissä, on herkän aistillisia runoja, joissa myös voima ja rujous ovat läsnä. Minä olen tainnut lueskella kirjaa kumppaniani enemmän (mistä tulee väistämättä mieleen, että Tabermann varmastikin kehottaisi lueskelemaan kirjan sijasta kumppania).
Rakkautta joka kotiin

Kyvykäs runoilija kirjoitti runoja, jotka tulivat lähelle, iholle. Sanotaan, että runo on hyvä - tai ylipäätään runo - vasta sitten, kun kauneuden seasta pistää esiin jokin särmä. Tabermann on hyvä tökkimään. Kun runon minä herää vieraassa vuoteessa, kangastus seireeneistä häviää varsin nopeasti: eivät ne laulakaan, minä toteaa. Nehän kuorsaavat kuin kermassa uitettu kissa. Ainakaan runoilija ei sorru epärealistisen romanttisten kuvien maalailuun.

Toisaalta joissan kohdin (ehkä siksi että olen nainen?) pidän Tabermannin ilmauksia vähän liiankin naturalistisina, jätkämäisinä. - - herään vielä vähän humalassa // kivekset sinun käsissäsi - - Jotenkin minua hivenen ällöttää. Tekee mieli sanoa runoilijalle, että kiitos kun kerroit. Ja sitten irvistää.

Menköön kivekset miehisyyden piikkiin, en ryhdy väittelemään Tommyn kanssa niiden välttämättömyydestä. Kirjassa on hyvää ja kaunista kieltä, rikkinäistä oloa siellä välissä. Tabermann osaa ilmaista rakastelun myös kauniisti ja herkästi: Olen sinussa nyt // kuin vesi vedessä, // jo puhkeavat meissä lumpeet. Tällaiset sanat viettelevät minun kaltaistani herkkää lukijaa.

Hyvä runokirja ei ole pelkkää iholla tai ihon alla nautiskelua, vaan myös surua ja tuskaa. Pidän erityisesti Kuka rikkoi minun viuluni alkavan runon kuvastosta:

- -
Tämä tunne, kuin joku olisi pallotellut pienellä
lasisella maapallolla ja pudottanut. - - 
- - Olen vihaa ja murhetta, 
piano 
jolla soitetaan 
Tsaikovskin b-mollikonserttoa voimalla väärin.
- -

Pudonnut, särkynyt maapallo - kipu, joka voi olla vielä suurempi ja raaempi kuin lapsen synnyttämisen aiheuttama kipu. Se raastaa. Piano-metafora tuo runon särkyneestä maailmasta lähemmäksi, minun maailmaani, siihen maailmaan, jonka tärkeimpiin elementteihin piano joskus kuului. Minulle, henkilökohtaisesti, sekin on jotakin, mikä putosi ja särkyi. Tällä tavalla lukijan oma kokemusmaailma sekoittuu runoon. En haluakaan tulkita tekstiä millään muulla tavalla.

Lopuksi vielä usein lainattu runo, joka putkahtelee aina silloin tällöin esiin verkossa kauniiseen kuvaan kiinnitettynä:

Olisipa kaipaus viiniä, 
ympäripäissäni 
minä odottaisin sinua.

Meikäläisellä olisi taatusti kokonainen viinikellari luolastoineen.  

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Satunnaista



Satunnaisuuden pohdintani päätyi lopulta tiivistymään runoon. Aika vähän, kun runoja tai vastaavia oli alunperin miltei kokoelmallinen. Ja sanonko tässä ylipäätään kaikkein olennaisinta? Luultavasti en, sanon vain... satunnaisinta. 

Random

Panet sanoja järjestykseen, huomaat:
eivät ne järjesty, kunhan
liitelevät viivalta viivalle,
vihkosta toiseen,
rakkaudesta toiseen.
Tai samaan.
Paluu.
Airojen nosto ja lipumisen salliminen.

Yhdistä kaikki mielenkiintoiset sanat:
vene, helle, pakkanen ja syksy.
Ota väkevä pilleri tai viini, istuta kasvi.
Tuliko suudelma? Keneltä?
Miten reagoit, miltä se tuntui?

Ennen kuin haalistut, humallut.
Annat sanojen virrata uomaa,
minne ne tahtovat, juomaa
kaatavat huuliltasi,
vihdoinkin: huomaa
missä
on satunnaisuuden ongelma. 


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016


PS. Random-menetelmillä sanat saattavat joskus vahingossa asettua oikeaan järjestykseen ja johtaa uuteen ideaan tai näkökulman vaihdokseen. Kokeile vaikkapa Runorobottia tai Runokonetta. Koneeton versio on kirjoittaa lappusille mielenkiintoisia sanoja, heittää ne ilmaan ja katsoa, missä järjestyksessä ne laskeutuvat. Se on hauskaa, ja joskus, joskus voi tulla jopa idea, kuten violetti.

Kentällä



Saattaa olla, että olen postannut tämän runon ennenkin, mutta jotenkin se tulee mieleen nyt kesällä. Viime vuoden tuotantoa. Kommenteista kiitos Vinskille, Eetulle ja Riikka K:lle.

Kentällä

Jäin makaamaan kentälle,
missä sanahaulit
halkoivat ilmaa

Raajarikkona
odotin yötä
                      ja lepakoita – 

ne eivät tulleet, sinä
tulit, laskit silmilleni
kaleidoskoopin
kuvioissa sinun kasvosi
veren tahraamat

kuvitelmat.
Tartuin haulikkoon.
Särkyivät. 

(C) Riikka Johanna Uhlig 2015

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Kuuden sanan tarinoita

Ernest Hemingway istui baarissa ja päätti lyödä kavereidensa kanssa vetoa, että hän onnistuisi kirjoittamaan kokonaisen tarinan kuudella sanalla. Kaikki panivat pottiin kymmenen dollaria. Ernest kirjoitti: For sale: baby shoes, never worn. Hän voitti vedon ja tuli keksineeksi uuden tekstilajin, six word stories. Ei mikään helppo laji muuten, mutta kannattaa kokeilla. (Skriva 1/2016)

Ruotsalainen Skriva-lehti järjesti Göteborgin kirjamessuilla kilpailun kuuden sanan tarinoista. Parhaat julkaistiin lehdessä. Minun suosikkini on, jos nyt saan sitä tässä ilman lupaa lainata, ja pyydän anteeksi jos en saa (kuuden sanan tarinasta on vaikea lainata vain osaa), Eva-Tea Lundbergin tarina: Tre dagars tystnad. Telefonen: "Från polisen". Dekkari, trilleri, rakkauskertomus? (emt.)

Minulla ei tahdo runosuoni sykkiä kesäaikaan, mutta kuuden sanan tarinoita voisi koettaa kirjoittaa, ihan vain harjoituksen vuoksi sekä uteliaisuudesta. Olisi kiva kuulla, jos teillä muillakin on kuuden sanan tarinoita tai muita juttuja, joissa vähin sanoin ilmaistaan paljon. Samalla ihmettelen ja valittelen, miksei Suomessa tai suomeksi ilmesty Skrivan kaltaista lehteä, joka on tarkoitettu luovan kirjoittamisen harrastajille.

Tässä muutamia yritelmiäni:

Pyykkipäivä. 
Valkoisessa t-paidassa 
oli musta hius.

Valtakuntien rajalla 
rakastuneet agentit
vakoilivat toisiaan.

Itkin niin että orkideaan kypsyi kukka. 

Hevonen karkasi tielle
joka johti alkuun.

Tiskit kaatuivat, 
viimeisen kerran 
surisi kärpänen. 


Jos sinullakin on kuuden sanan tarinoita ja haluaisit jakaa ne muillekin, voit lähettää niitä Runometsään osoitteella riikka-uhlig(kissanhäntä)t-online.de. Lupaan lukea ne ja julkaista kiinnostavimmat blogissa!

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Lady Chatterleyn takapuoli

Seuraavaa tekstiä ei suositella alle 16-vuotialle, sillä se sisältää niin sanottua aikuismateriaalia. 16 - 17 -vuotiaat lukekoot omalla vastuulla.


sulka_foto_by_RUOpiskelin aikoinani kotimaista kirjallisuutta. Oikeastaan minua kiinnosti Hemingway, mutta tutkintovaatimuksissa sanottiin, että kirjat kuuluu lukea alkukielellä. Jo pelkkä ajatus paksuista, englanninkielisistä kirjoista sai ihokarvani nousemaan pystyyn. En muuten edelleenkään lue mielelläni englanniksi, saksa sen sijaan sujuu varsin hyvin ja ruotsikin kohtalaisesti. Joka tapauksessa englanninkielisten järkäleitten kammoni aiheutti sen, etten ole juurikaan lukenut maailmankirjallisuuden klassikoita.

Viimeksi kirjastossa käydessäni tutkailin äänikirjalaatikoita - äänikirjat ja kuunnelmat ovat Saksassa suosittuja, joten niitä on hyvin tarjolla. Käteeni sattui D.H. Lawrencen Lady Chatterley, ja kun vielä kävi ilmi, että kyseessä oli rakkauskertomus (olen suorastaan hulluna niihin!), päätin lainata ja kuunnella sen.

Teos ilmestyi 1928. Se piti julkaista Italiassa, koska se oli englantilaisten kustannustoimittajien mielestä niin julkea ja hävytön, ettei lukukansan sovi sellaista lukea. Luin erään bloggaajan kommentit kirjasta, lähinnä siksi, etten ollut varma, olinko ymmärtänyt saksaksi käännetyn kertomuksen lopun oikein. Bloggaaja, jonka nimen olen ikävä kyllä unohtanut, ihmetteli, miksi kirja kuului klassikoihin, että oliko se päässyt kaanoniin vain siksi, että se oli aikoinaan joutunut sensuurin uhriksi. Mene ja tiedä.

kirja_ja_kukka_Foto_by_RUOliko Lady Chatterleyssa sitten jotain kuohuttavaa? Niin kuin Schnitzlerin Traumnovellessa, erotiikkaan liittyvä sisältö on varmaankin omana aikanaan kuohuttanut hyvin paljon. Schnitzlerin kirjassa, johon muuten elokuva Eyes Wide Shut väljästi perustuu, ei kylläkään kukaan rakastellut kenenkään kanssa. Siinä vain meinattiin. Lady Chatterley oli rohkea ja meni meinaamista pitemmälle. Oli tietysti moraalitonta aloittaa suhde metsänvartijan kanssa, Conniehan oli naimisissa. Joskus asiat vain menevät sillä tavalla. Olennaista teoksen eroottisen sisällön kannalta on, että Connie tutkaili naisen seksuaalisuutta - siitähän ei melkein vieläkään saisi puhua. Pssst.

Eräs asia minua hämmensi. En ole edelleenkään lukenut englanninkielistä alkutekstiä, mutta kunhan saan sen käsiini, täytyy tarkistaa yksi kohta. Saksankielisessä versiossa nimittäin metsänvartija ihaili Lady Chatterleyn takapuolta, missä minun mielestäni ei ole mitään kovin ihmeellistä, kun on kyse kahdesta vastarakastuneesta ihmisestä. Hän kuvaili sitä varsin kauniisti, siltä minusta ainakin kuulosti, mutta voi olla, etten ymmärtänyt ihan kaikkea. Suomenkielinen bloggaaja oli lukenut uudemman suomennoksen, jonka mukaan mies kuvaili yksityiskohtaisesti naisen peräaukkoa. On siinä nyt kyllä jonkinmoinen ero. Minusta takapuoli on vielä jotenkin romanttis-eroottinen ilmestys, kun taas kyseinen reikä menee niin paljon naturalismin puolelle, että en enää niin kovasti pidäkään kirjasta. Ja nyt en siis olleenkaan tiedä, pidänkö Lawrencen Lady Chatterleysta vaiko en. Joku juju kai siinä sitten on, kun kehotetaan opiskelijoita lukemaan kirjat alkukielellä...

kiinantossut_Foto_by_RU


Sen pituinen se. 
Hyvää yötä 
ja kauniita unia!