Viikon mietelause

"Mikä ei tapa, siitä kirjoitetaan runo." - RU -

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Karmeaa ja kaunista, osa III

Thomas Harrisin romaani Hannibal avasi sepposen selälleen ovet jännityskirjallisuuden palatsiin, jonka kynnyksellä olin seisonut jo pitemmän aikaa aikeenani poistua sieltä lopullisesti. Jo pari sivua luettuani palasin eteiseen, oven jätin vain hiukkasen raolleen. Kirjoitin teoksesta jo osassa II, viihdekirjallisuudesta yleisemmin osassa I. Nyt on Hannibalin ja minun vuoroni.

On kamala ajatella, että maailmaa kiertelee psykopaatti murhaaja, joka syö ihmisiä ja on valmis kaikenmoisiin raakuuksiin. Vielä kamalampaa on, ettei Hannibal Lecter suinkaan ole ainoa, joka on valmis kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä. Romaanin sanoma on, että pahuus asuu meissä kaikissa. Se kiehtoo meitä, vetää puoleensa. Siksi kai me haluamme lukea tällaisia kirjoja. Niiden kautta voimme ulkoistaa oman pahuutemme, eikä meidän tarvitse syödä kiusaajia, raiskaajia eikä omaa etuaan ajavia poliitikkoja, koska tohtori Lecter tekee sen puolestamme. Lainaan kohtaa, jossa ihmiset kiertelevät muinaisten kidutusvälineiden näyttelyä:

Historian julmimpien kidutusvälineiden esittely ei voinut olla vetoamatta ihmiskunnan kauheuksien asiantuntijoihin. Mutta näiden kauheuksien ydin, ihmismielen todellinen pirunpihka, ei ilmene rautaneitsyessä eikä hiotussa kirveenterässä; aidoimmillaan raakuus ilmenee näyttelyvieraiden kasvoilla.

Hieman helpotusta kauheuksiin tuo toteamus, että tohtori Lecter on kertonut syövänsä vain moukkia. Tämä näkökulma vahvistuu, kun kertomus etenee. Alan pikku hiljaa pitää Lecteristä. Hän on hyvin hyvin älykäs ja oppinut mies, jolla on karmea menneisyys. Hänen kokemansa kauheudet saavat ilmaisun hänen omassa toiminnassaan. Hannibal ei kuitenkaan ole mikään tunteeton terminaattori, hän kokee asiat hyvin voimakkaina. Kysynkin, onko hän edes psykopaatti. Kaipa hänessä on sellainen aspekti. Hän kykenee, paitsi ajattelemaan järjestelmällisesti ja tulkitsemaan kanssaihmisiään erinomaisen tarkasti, myös rakastamaan ja suremaan. Hän puolustaa läheisiään. Hänelle tärkeiden ihmisten puolesta hän on valmis mihin vain. Hän on antisankari ja sankari samassa persoonassa, kaikille ihmisille tyypillisten ominaisuuksien ääri-ilmentymä.

Minusta tuntuu, että Hannibal on erityisherkkä, highly sensitive person. Meissä on jotain samaa, halusin tai en. Lukekaahan seuraava kappale ääneen ja kuunnelkaa, miten tarkkaan hän havainnoi:

Hänen keuhkoihinsa tulviva ilma tuoksui kuivuneiltä lehdiltä, joissa oli aavistus kanelia, sitten syvemmälle hautautuneilta maatuvilta lehdiltä, sitten hiljakseen mätäneviltä metsäpähkinöiltä, muutaman metrin päässä lojuvilta jäniksenpapanoilta ja vielä lehtien alle jääneiden oravannahanriekaleiden erittämältä voimakkaalta villimyskiltä, mutta Starlingilta se ei tuoksunut - -

Olen monesti miettinyt, miten kuvaisin juuri tuota tuoksua, mutten ole osannut.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Hannibal astuu sisäiseen muistipalatsiinsa, alamme ymmärtää toisiamme. Kaikilla meillä on jotakin jossain piilossa, kokemuksia ja tunteita, joihin emme ehkä koskaan pääse käsiksi. Kadehdin hänen älyään, sivistystään, soittotaitoaan, suoruuttaan ja rehellisyyttään. Pelkään hänen varjopuoltaan. Ilman varjopuolta ihmistä ei kuitenkaan ole olemassa, niin karmealta kuin se tuntuukin. Etkö muka itse koskaan ole halunnut nähdä koulukiusaajaasi tai kieroilevaa työkaveriasi giljotiinissä?

Kirjan kauheus on lopulta siinä, että se herättää meidät huomaamaan oman brutaaliutemme. Brutaaliutta vasten kauneus ja hyvyys korostuvat. Alan toivoa, että Hannibal pääsee pakoon vainoajiaan (sekä roistoja että poliiseja). Toivon, että agentti Starling rakastuu häneen. Näen Hannibalin kauniit kukka-asetelmat, maistan hänen kanssaan pehmeän täyteläistä viiniä, kuuntelen hänen soittoaan. Pidän hänestä, ja olen melko varma, että hänkin pitäisi minusta, enkä nyt tarkoita kulinaristista elämystä - olisin hänen makuunsa liian rasvainen. Toivon karmean kauniille Hannibal Lecterille kaikkea hyvää. Onnea ja menestystä fiktiivisessä maailmassa, meidän mielissämme, kirjan sulkeutuvien kansien välissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti