Siirry pääsisältöön

Karmeaa ja kaunista, osa III

Thomas Harrisin romaani Hannibal avasi sepposen selälleen ovet jännityskirjallisuuden palatsiin, jonka kynnyksellä olin seisonut jo pitemmän aikaa aikeenani poistua sieltä lopullisesti. Jo pari sivua luettuani palasin eteiseen, oven jätin vain hiukkasen raolleen. Kirjoitin teoksesta jo osassa II, viihdekirjallisuudesta yleisemmin osassa I. Nyt on Hannibalin ja minun vuoroni.

On kamala ajatella, että maailmaa kiertelee psykopaatti murhaaja, joka syö ihmisiä ja on valmis kaikenmoisiin raakuuksiin. Vielä kamalampaa on, ettei Hannibal Lecter suinkaan ole ainoa, joka on valmis kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä. Romaanin sanoma on, että pahuus asuu meissä kaikissa. Se kiehtoo meitä, vetää puoleensa. Siksi kai me haluamme lukea tällaisia kirjoja. Niiden kautta voimme ulkoistaa oman pahuutemme, eikä meidän tarvitse syödä kiusaajia, raiskaajia eikä omaa etuaan ajavia poliitikkoja, koska tohtori Lecter tekee sen puolestamme. Lainaan kohtaa, jossa ihmiset kiertelevät muinaisten kidutusvälineiden näyttelyä:

Historian julmimpien kidutusvälineiden esittely ei voinut olla vetoamatta ihmiskunnan kauheuksien asiantuntijoihin. Mutta näiden kauheuksien ydin, ihmismielen todellinen pirunpihka, ei ilmene rautaneitsyessä eikä hiotussa kirveenterässä; aidoimmillaan raakuus ilmenee näyttelyvieraiden kasvoilla.

Hieman helpotusta kauheuksiin tuo toteamus, että tohtori Lecter on kertonut syövänsä vain moukkia. Tämä näkökulma vahvistuu, kun kertomus etenee. Alan pikku hiljaa pitää Lecteristä. Hän on hyvin hyvin älykäs ja oppinut mies, jolla on karmea menneisyys. Hänen kokemansa kauheudet saavat ilmaisun hänen omassa toiminnassaan. Hannibal ei kuitenkaan ole mikään tunteeton terminaattori, hän kokee asiat hyvin voimakkaina. Kysynkin, onko hän edes psykopaatti. Kaipa hänessä on sellainen aspekti. Hän kykenee, paitsi ajattelemaan järjestelmällisesti ja tulkitsemaan kanssaihmisiään erinomaisen tarkasti, myös rakastamaan ja suremaan. Hän puolustaa läheisiään. Hänelle tärkeiden ihmisten puolesta hän on valmis mihin vain. Hän on antisankari ja sankari samassa persoonassa, kaikille ihmisille tyypillisten ominaisuuksien ääri-ilmentymä.

Minusta tuntuu, että Hannibal on erityisherkkä, highly sensitive person. Meissä on jotain samaa, halusin tai en. Lukekaahan seuraava kappale ääneen ja kuunnelkaa, miten tarkkaan hän havainnoi:

Hänen keuhkoihinsa tulviva ilma tuoksui kuivuneiltä lehdiltä, joissa oli aavistus kanelia, sitten syvemmälle hautautuneilta maatuvilta lehdiltä, sitten hiljakseen mätäneviltä metsäpähkinöiltä, muutaman metrin päässä lojuvilta jäniksenpapanoilta ja vielä lehtien alle jääneiden oravannahanriekaleiden erittämältä voimakkaalta villimyskiltä, mutta Starlingilta se ei tuoksunut - -

Olen monesti miettinyt, miten kuvaisin juuri tuota tuoksua, mutten ole osannut.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Hannibal astuu sisäiseen muistipalatsiinsa, alamme ymmärtää toisiamme. Kaikilla meillä on jotakin jossain piilossa, kokemuksia ja tunteita, joihin emme ehkä koskaan pääse käsiksi. Kadehdin hänen älyään, sivistystään, soittotaitoaan, suoruuttaan ja rehellisyyttään. Pelkään hänen varjopuoltaan. Ilman varjopuolta ihmistä ei kuitenkaan ole olemassa, niin karmealta kuin se tuntuukin. Etkö muka itse koskaan ole halunnut nähdä koulukiusaajaasi tai kieroilevaa työkaveriasi giljotiinissä?

Kirjan kauheus on lopulta siinä, että se herättää meidät huomaamaan oman brutaaliutemme. Brutaaliutta vasten kauneus ja hyvyys korostuvat. Alan toivoa, että Hannibal pääsee pakoon vainoajiaan (sekä roistoja että poliiseja). Toivon, että agentti Starling rakastuu häneen. Näen Hannibalin kauniit kukka-asetelmat, maistan hänen kanssaan pehmeän täyteläistä viiniä, kuuntelen hänen soittoaan. Pidän hänestä, ja olen melko varma, että hänkin pitäisi minusta, enkä nyt tarkoita kulinaristista elämystä - olisin hänen makuunsa liian rasvainen. Toivon karmean kauniille Hannibal Lecterille kaikkea hyvää. Onnea ja menestystä fiktiivisessä maailmassa, meidän mielissämme, kirjan sulkeutuvien kansien välissä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…