Siirry pääsisältöön

Karmeaa ja kaunista, osa I

Pinterestissä ja facebookissa on nähtävillä ja jaettavissa eräänlaisia virtuaalisia huoneentauluja, joista osassa on neuvoja aloitteleville kirjailijoille tai kirjoittajille, siis meille, jotka haaveilemme vielä jonakin päivänä kirjoittavamme ainakin yhden romaanin, joka julkaistaan. Jotkut neuvoista ovat niin hyviä, että niistä niin sanotusti kannattaa ottaa vaarin.

Sikäli kun mainittuja tauluja voidaan pitää luotettavina tietolähteinä, on seuraava lainaus lähtöisin William Faulknerilta: Read, read, read. Read everything - trash, classics, good and bad, and see how they do it. Just like a carpenter who works as an apprentice and studies the master. Read! You'll absorb it. Then write. Kannatan neuvoa, sillä oma tyyli ja omat ideat syntyvät pikku hiljaa lukiessa ja muistiinpanoja tehdessä. Varsinkin proosan suhteen olen ollut hämilläni: mistä löytäisin Sen Kertojan, joka "vain alkaa kertoa sinulle tarinaa", kuten kirjailija Keijo Siekkinen sanoi eräällä kirjoittajakurssilla melko kauan sitten. On kirjoja, jotka inspiroivat oman kertojan etsimiseen. On kirjoja, jotka eivät inspiroi yhtään mihinkään. Asia selviää vain lukemalla niitä kaikkia, mukaanlukien trash.

Luen varsin mielelläni sekä dekkareita että kevyehköjä, romanttisia kertomuksia, joissa on onnellinen loppu. Toisinaan kaipaan taukoa runouden syvimmistä syövereistä, eikä Jungin alkukielisiä teoksia jaksa lukea tuntikaupalla, kun joka toinen sana pitää katsoa sivistyssanakirjasta. En millään tavoin väheksy viihdekirjallisuutta. Kysyn vain yhden kysymyksen: eikö sitä ole luvallista kirjoittaa hyvin? Miksi kokeneet ammattikirjailijat tekevät niin sanottuja aloittelijoiden virheitä, joista varoitetaan jokaisella proosakurssilla ja kirjoitusoppaissa? Huoneentauluista on löydettävissä laaja valikoima vältettävien virheiden luetteloita. En jaksa enää edes lukea niitä. Toinen olennainen kysymys on, miksi me lukijat suostumme ostamaan huolimattomasti kirjoitettuja kirjoja?

Dekkareista ja romanttisista opuksista voi oppia paljon juonesta: on erikokoisia konflikteja sekä henkilöitä, joilla on jokaisella oma päämäärä. Henkilöiden tiet risteävät, mistä syntyy joko lisää konflikteja tai henkilöiden välinen liitto. Tiedon murusten ripottelu pitkin kirjaa on dekkaristien parhaita taitoja. Mutta miksi, niin miksi miksi miksi niin monissa viihdekirjoissa (esim. Mari Jungstedtin dekkarit) käytetään kömpelöä kieltä? Sellaista joka ei soi ja jossa ei ole rytmiä? Samoja sanoja toistetaan liian usein, tai sitten samat asiat sanotaan kahteen kertaan, kuten Rosamunde Pilcherin proosassa. Miksi kustannustoimittajat eivät lue tekstejä (huolella) läpi? Silloin ei kirjoihin jäisi sellaisia kömmähdyksiä kuin sivujuonen loppuun kirjoittamisen unohtaminen (Leena Lehtolainen) tai saman kuvauksen esittäminen kahdessa kohtaa (Virpi Hämeen-Anttila). Jotkut, aluksi hyvin lupaavat dekkaristit, kuten Camilla Läckberg, unohtavat kirjojensa jatko-osissa kehittää henkilöitään eteenpäin. Sen sijaan he kuvaavat yhä kammottavampia murhia.

Riittääkö hyväksi viihdekirjaksi todellakin kertomus, jossa on jännittävä juoni ja kiinnostavat henkilöt, vaikka kieli tökkii? Kaipa se riittää, kun kirjat myyvät niin hyvin, että kirjailijat melkein pystyvät jopa elämään työllään, mikä on sinänsä kunnioitettavaa. Minä olen kumminkin kranttu (jos et tiedä, mitä se tarkoittaa, katso google.fi), minulle ei riitä. Tuskastuin jo välillä miettimään, eikö minulle sitten riitä yhtään mikään, yhtään mikään hauska, jännittävä tai ylitsepursuavan romanttinen.

Arvatkaa, mitä luin seuraavaksi!?! Sain Tanjalta kolmannesparsakeiton hinnalla vähän käytetyn Hannibalin, Thomas Harrisin menestysjännärin. Hiukan jännitin. Viittasin jo aiemmin kirjan pohjalta ideoituun tv-sarjaan, jossa Mads Mikkelsen esittää Hannibal Lecteriä. Katsojana minulle oli hivenen liikaa, kun tohtori Lecter leikkasi veitsellä ja haarukalla ihmisen keuhkoja ja pisteli ne poskeensa. Yritin lohdutella itseäni sillä, että kyseessä oli luultavasti keuhkojen muotoon taivuteltu kasa lytistettyjä marsh mallowseja. Tarpeisto-Kaarinalla (oivallinen nimi erään Reidar Palmgrenin kirjan henkilöllä) ja muilla rekvisiitan ja lavastuksen ammattilaisilla on hyviä ideoita.

Olen hidas lukija, ja saan harvoin luettuja kirjoja, joissa on yli 500 sivua. Harrisin kanssa minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Kirja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että myös viihdekirjallisuutta on mahdollisuus kirjoittaa hyvin: sujuvalla kielellä, täysin ilman "aloittelijoiden virheitä". Taustat on mahdollista penkoa huolella, tietoa voi hankkia lukuisilta eri aloilta. Silti on mahdollista kirjoittaa monimutkainen mutta mukaansatempaava juoni ja päästää uskomattoman mielenkiintoiset henkilöt temmeltämään kertomukseen. Jos haluat lukea tarkemman katsaukseni kirjaan, lue Karmeaa ja kaunista, osa II. Jos sinua taas kiinnostaa minun ja Hannibal Lecterin välille muodostunut henkilökohtainen suhde, lue osa III.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…