Viikon mietelause

"Timantti on hiilen pala, joka on kestänyt paineen."

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Juhannusarvonnan tulokset

 
Juhannusarvonnan voitti nimimerkki Mummo, joka osallistui arvontaan täällä blogissa. Kaikkiaan osallistujia oli 13, kaksi täällä ja muut Runometsän facebook-sivulla. Lähetän Mummolle palkinnoksi Anja Porion kirjan Suven valkeat yöt. Paljon onnea! Kiitos kaikille osallistuneille!

lempeitä_kesärunoja

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Sanoin sen ääneen

Musiikin kuuntelu, maalausten katselu (vaikka netissä) ja kaikenlaisten mieleen tulevien asioiden raapustelu vihkoon virittelee aivoja ja koko kehoakin luovaan tilaan. Tällä kertaa hevosaiheiset maalaukset saivat kynän luistamaan. Samalla tuli treenattua ikuisuusprojektia, hevosen piirtämistä.


Sanoin sen ääneen

Sanoin että vihasin piirtämistä
sanoin että maalaisin, värit
eivät tulleet minusta ulos

Ota lyijäri, sanoit
                      se oli hassu sana sinun suustasi

Otin 2B:n ja piirsin Gauguinin valkoisen hevosen
grafiitinharmaalla

Sinä sanoit että siinä se nyt kumartaa minua
lyijykynäpiirros




(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Juhannusarvonta

Runometsän facebook-sivulla alkaa nyt juhannusarvonta. Kerro muille lukijoille, mikä on lempirunosi ja kuka sen on kirjoittanut. Ehkä liität mukaan myös pari säettä runosta!?! Lukuvinkkejä saa toki kertoa useammankin, mutta jokainen lukija (fb-tili) voi osallistua arvontaan vain kerran. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina onnetar sitten arpoo entententen-lorulla kaikista sunnuntai-iltaan (CET) mennessä kommenttinsa jättäneistä, kuka voittaa vähän käytetyn ja kauniisti kuvitetun, kesäisen runokirjan.

Sommerabend. Foto Tino Uhlig 2015.

Aamukahvilla

Runoilija aamukahvilla. Foto Tino Uhlig

torstai 9. kesäkuuta 2016

Allround-hommia

Mietin eilen, mitä vastaisin, jos joku tiedustelisi ammattiani. Tuntuisi kurjalta vastata "sekatyöläinen", se kuulostaa lähinnä hanttihommilta, siltä kuin ei olisi käynyt kouluja ollenkaan tai että tekisi vain ne hommat, jotka jää muilta tekemättä. Olen kai jotakin sellaista kuin "kääntäjä-runoilija-copywriter-äiti-taloudenhoitaja-..." mutta mikä se viimeinen olisi? Avustan toisinaan markkinointiin liittyvissä kulttuuritutkimuksissa, kun on kyse vaikkapa siitä, millaisin värein Suomessa kannattaisi mainostaa jotakin tuotetta. Tai niin kuin viimeksi, että mitä saksalaisille tulee mieleen, kun he ajattelevat Ruotsia. Saksalainen toimeksiantaja taitaa kutsua meitä freelance-avustajia ihan vain eksperteiksi. Olen kai sitten ollut se "Suomi-ekspertti", mutta näyttää siltä, että olen erikoistumassa Pohjoismaa-ekspertiksi. Se olisi minunkin intresseissäni. Olen viime aikoina kertaillut miltei unohtamaani ruotsia, ja kevään tiistai-illat olen viettänyt paikallisen työväenopiston tanskan kursseilla. Ihania ovat molemmat kielet, mutta opiskelu vaatii myös aika paljon työtä ja aikaa. Sitä ei aina muista, kun koulunkäynnistä on kulunut jo useampi vuosi.


Ajatuksetkin tarvitsevat lepoa ja raitista ilmaa.
En aio kesällä kirjoittaa omia tekstejäni. Kerran kirjoitin läpi koko kesän. Kirjoitukset eivät enimmäkseen tulleet valmiiksi, ja syksyn tullen olin niin uuvuksissa, että kesti monta kuukautta, ennen kuin pystyin taas kirjoittamaan. Tänä kesänä aion tehdä muita töitä, niitä joista maksetaan. Vaikka kirjoittamista niissäkin vaaditaan. Se on kuitenkin erilaista kirjoittamista.

Toisin kuin Pohjoismaissa, täällä Saksassa ei kesäloma ole vielä lähimaillakaan. Lomat jaetaan täällä osavaltioittain useampaan vuoroon, jotta lomapaikat eivät ylikuormittuisi. Kovin yksinäiseen lomailuun täällä ei silti pysty, aina on väkeä, vaikka menisi metsäretkelle, niin joka välissä tulee ihmisiä vastaan tai menee koirineen ohi. Jos haluaisi olla yksin, pitäisi luultavasti kiivetä Zugspitzelle. Vaikka harva kai sinne yksin lähtee, eiköhän vuoristokiipeilijätkin useimmiten liiku ryhmänä, ihan turvallisuussyistä.

Elokuussa minulla on lomaa. Ensin suuntaamme Suomeen, sitten käymme kotona ja pistäydymme appivanhempieni luona Erzgebirgellä, jossa sentään on vähän vähemmän väkeä kuin Berliinissä. Sitten loppukuusta lähdemme muutamaksi päiväksi Jyllantiin, mitä odotan innolla, sillä en ole ennen käynyt siellä. Sitä paitsi haluan kokeilla, osaisinko jo tilata smørrebrødin tanskaksi. Ääntäminen tuottaa hieman vaikeuksia. Ihanaa on myös nähdä meri. En ole vielä koskaan käynyt Pohjanmeren rannalla enkä nähnyt nousu- ja laskuvettä. Odotan myös, että siellä on raikkaampi ilma kuin täällä.

Pehmeää hiekkaa odotellessa...
Lomaa odotellessa täytyy vielä vähän uurastaa. Facebook toivottaa minulle hyvää iltapäivää, vaikka olen vielä aamukahvilla... Tämän päivän ohjelmassa on muun muassa uimapukumainoksen kirjoittaminen - se sopiikin hyvin, on jo valmiiksi niin hiki, että uiminen houkuttaisi. Te joilla on jo loma, tarkastakaa oman uimapukunne kunto. En privaattihenkilönä suosittele ketään ostamaan itselleen seitsemää uimapukua, mutta kyllä silti joskus voi vähän hemmotella itseään ostamalla jonkun vähän kalliimman, ihan vain siksi, että se on kaunis.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Karmeaa ja kaunista, osa III

Thomas Harrisin romaani Hannibal avasi sepposen selälleen ovet jännityskirjallisuuden palatsiin, jonka kynnyksellä olin seisonut jo pitemmän aikaa aikeenani poistua sieltä lopullisesti. Jo pari sivua luettuani palasin eteiseen, oven jätin vain hiukkasen raolleen. Kirjoitin teoksesta jo osassa II, viihdekirjallisuudesta yleisemmin osassa I. Nyt on Hannibalin ja minun vuoroni.

On kamala ajatella, että maailmaa kiertelee psykopaatti murhaaja, joka syö ihmisiä ja on valmis kaikenmoisiin raakuuksiin. Vielä kamalampaa on, ettei Hannibal Lecter suinkaan ole ainoa, joka on valmis kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä. Romaanin sanoma on, että pahuus asuu meissä kaikissa. Se kiehtoo meitä, vetää puoleensa. Siksi kai me haluamme lukea tällaisia kirjoja. Niiden kautta voimme ulkoistaa oman pahuutemme, eikä meidän tarvitse syödä kiusaajia, raiskaajia eikä omaa etuaan ajavia poliitikkoja, koska tohtori Lecter tekee sen puolestamme. Lainaan kohtaa, jossa ihmiset kiertelevät muinaisten kidutusvälineiden näyttelyä:

Historian julmimpien kidutusvälineiden esittely ei voinut olla vetoamatta ihmiskunnan kauheuksien asiantuntijoihin. Mutta näiden kauheuksien ydin, ihmismielen todellinen pirunpihka, ei ilmene rautaneitsyessä eikä hiotussa kirveenterässä; aidoimmillaan raakuus ilmenee näyttelyvieraiden kasvoilla.

Hieman helpotusta kauheuksiin tuo toteamus, että tohtori Lecter on kertonut syövänsä vain moukkia. Tämä näkökulma vahvistuu, kun kertomus etenee. Alan pikku hiljaa pitää Lecteristä. Hän on hyvin hyvin älykäs ja oppinut mies, jolla on karmea menneisyys. Hänen kokemansa kauheudet saavat ilmaisun hänen omassa toiminnassaan. Hannibal ei kuitenkaan ole mikään tunteeton terminaattori, hän kokee asiat hyvin voimakkaina. Kysynkin, onko hän edes psykopaatti. Kaipa hänessä on sellainen aspekti. Hän kykenee, paitsi ajattelemaan järjestelmällisesti ja tulkitsemaan kanssaihmisiään erinomaisen tarkasti, myös rakastamaan ja suremaan. Hän puolustaa läheisiään. Hänelle tärkeiden ihmisten puolesta hän on valmis mihin vain. Hän on antisankari ja sankari samassa persoonassa, kaikille ihmisille tyypillisten ominaisuuksien ääri-ilmentymä.

Minusta tuntuu, että Hannibal on erityisherkkä, highly sensitive person. Meissä on jotain samaa, halusin tai en. Lukekaahan seuraava kappale ääneen ja kuunnelkaa, miten tarkkaan hän havainnoi:

Hänen keuhkoihinsa tulviva ilma tuoksui kuivuneiltä lehdiltä, joissa oli aavistus kanelia, sitten syvemmälle hautautuneilta maatuvilta lehdiltä, sitten hiljakseen mätäneviltä metsäpähkinöiltä, muutaman metrin päässä lojuvilta jäniksenpapanoilta ja vielä lehtien alle jääneiden oravannahanriekaleiden erittämältä voimakkaalta villimyskiltä, mutta Starlingilta se ei tuoksunut - -

Olen monesti miettinyt, miten kuvaisin juuri tuota tuoksua, mutten ole osannut.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Hannibal astuu sisäiseen muistipalatsiinsa, alamme ymmärtää toisiamme. Kaikilla meillä on jotakin jossain piilossa, kokemuksia ja tunteita, joihin emme ehkä koskaan pääse käsiksi. Kadehdin hänen älyään, sivistystään, soittotaitoaan, suoruuttaan ja rehellisyyttään. Pelkään hänen varjopuoltaan. Ilman varjopuolta ihmistä ei kuitenkaan ole olemassa, niin karmealta kuin se tuntuukin. Etkö muka itse koskaan ole halunnut nähdä koulukiusaajaasi tai kieroilevaa työkaveriasi giljotiinissä?

Kirjan kauheus on lopulta siinä, että se herättää meidät huomaamaan oman brutaaliutemme. Brutaaliutta vasten kauneus ja hyvyys korostuvat. Alan toivoa, että Hannibal pääsee pakoon vainoajiaan (sekä roistoja että poliiseja). Toivon, että agentti Starling rakastuu häneen. Näen Hannibalin kauniit kukka-asetelmat, maistan hänen kanssaan pehmeän täyteläistä viiniä, kuuntelen hänen soittoaan. Pidän hänestä, ja olen melko varma, että hänkin pitäisi minusta, enkä nyt tarkoita kulinaristista elämystä - olisin hänen makuunsa liian rasvainen. Toivon karmean kauniille Hannibal Lecterille kaikkea hyvää. Onnea ja menestystä fiktiivisessä maailmassa, meidän mielissämme, kirjan sulkeutuvien kansien välissä.

Karmeaa ja kaunista, osa II

Luonnehdin seuraavassa havaintojani Thomas Harrisin romaanista Hannibal. Pidättäydyn kuvaamasta yksityiskohtaisesti kertomuksen juonta, selostuksia löytyy varmasti sekä kirjablogeista että kustantajan ja kirjakauppojen sivuilta. Sitä paitsi voit lukea kirjan itsekin, tosin minun kappaleeni ei ole myytävänä (toisin kuin esim. Stieg Larssonin Millenium-trilogia, jota en kerta kaikkiaan saa luettua).

Ensin muutama sana suomennoksesta, jotta ei unohdu. Raimo Salminen, josta en tiedä muuta kuin nimen, on tehnyt Hannibalin kanssa valtavan työn. Hän on kääntänyt kaikki 521 sivua (pehmeäkantinen laitos vuodelta 2007) sujuvasti säilyttäen kielen soinnin, rytmin ja kirjailijan pikku oveluudet. Hän on joutunut tutustumaan lukuisiin aihealueisiin. Ainoa asia, josta voin kritisoida käännöstä, on, että loppua kohti kääntäjän ote hieman höltyy ja tekstissä esiintyy pieniä epätarkkuuksia. On ilmeistä, että käännöksen kanssa on tullut kiire, jolloin ei välttämättä ehdi konsultoida vaikkapa hevosiin perehtyneitä kollegoita. Siitä ei voine syyttää kääntäjää, ainoastaan voi toivoa, että kustantajat ymmärtäisivät paremmin luovan kääntämisen tärkeyden ja vaativuuden ja soisivat työn tekijälle hieman enemmän aikaa ja rahaa.

Romaanissa tapahtuu aivan hirveitä asioita. Useampi kuin yksi henkilö syö ihmisiä, vauva kuolee ammuskelussa ja haiseva sikafarmari kasvattaa tappajasikoja. Kun luin kirjaa, puolisoni tuli useammin kuin kerran kysymään, olenko varma, että kirjan lukeminen on minulle hyväksi. Olen erityisherkkä (Aronin testissä 21/23), näen usein painajaisia ja saatan ruveta itkemään katsoessani elokuvaa, jossa joku henkilöistä tulee surulliseksi. En ollut varma, miten minulle käy, mutta loppuun päästyäni saatoin todeta, että hyvin.

Harris on löytänyt kertomukselleen vahvan kertojan. Heti ensimmäiseltä sivulta asti kertojalla on varma ote. Hän on tuttavallinen ja huumorintajuinen. Hän pitää lukijaa turvallisesti sylissään samalla kun luotsaa tätä karmeiden tapahtumien läpi. Lukeminen oli minulle jännittävä kokemus, mutta yhtään ei pelottanut. Juuri tämän kaltaista kertojaa minäkin olen etsiskellyt viime vuosina. Rohkenen verrata kertojaa Juhani Ahon Rautatien ja Joel Haahtelan Traumbachin kertojiin - heissä on jotain määrittelemätöntä samaa.

Teoksessa päästään kurkistamaan tohtori Hannibal Lecterin pään sisään, mutta mikään psykologian oppikirja se ei ole. Kertoja tarjoaa lukijalle pieniä väläyksiä miehen menneisyydestä ja tuntemuksista, loput lukija saa päätellä itse. Tulen iloiseksi siitä, että Thomas Harris tuntuu arvostavan minun, lukijan, päättelykykyä ja yleissivistystä. Samoja asioita ei tarvitse kertoa kahdesti, eikä käsitteitä tarvitse selittää. Lukija voi ottaa itse selvää, jos haluaa tarkempia tietoja.

Mitäpä muuta voisin sanoa? Kirjaa oli nautinto lukea. Jos haluat tietää, miten viihdekirjallisuutta kirjoitetaan hyvin, lue tämä. Haluan myös rohkaista sinua pistämään syrjään sellaiset kirjat, joiden kieli, kertoja tai henkilöasetelmat eivät miellytä sinua.

Karmeaa ja kaunista, osa I

Pinterestissä ja facebookissa on nähtävillä ja jaettavissa eräänlaisia virtuaalisia huoneentauluja, joista osassa on neuvoja aloitteleville kirjailijoille tai kirjoittajille, siis meille, jotka haaveilemme vielä jonakin päivänä kirjoittavamme ainakin yhden romaanin, joka julkaistaan. Jotkut neuvoista ovat niin hyviä, että niistä niin sanotusti kannattaa ottaa vaarin.

Sikäli kun mainittuja tauluja voidaan pitää luotettavina tietolähteinä, on seuraava lainaus lähtöisin William Faulknerilta: Read, read, read. Read everything - trash, classics, good and bad, and see how they do it. Just like a carpenter who works as an apprentice and studies the master. Read! You'll absorb it. Then write. Kannatan neuvoa, sillä oma tyyli ja omat ideat syntyvät pikku hiljaa lukiessa ja muistiinpanoja tehdessä. Varsinkin proosan suhteen olen ollut hämilläni: mistä löytäisin Sen Kertojan, joka "vain alkaa kertoa sinulle tarinaa", kuten kirjailija Keijo Siekkinen sanoi eräällä kirjoittajakurssilla melko kauan sitten. On kirjoja, jotka inspiroivat oman kertojan etsimiseen. On kirjoja, jotka eivät inspiroi yhtään mihinkään. Asia selviää vain lukemalla niitä kaikkia, mukaanlukien trash.

Luen varsin mielelläni sekä dekkareita että kevyehköjä, romanttisia kertomuksia, joissa on onnellinen loppu. Toisinaan kaipaan taukoa runouden syvimmistä syövereistä, eikä Jungin alkukielisiä teoksia jaksa lukea tuntikaupalla, kun joka toinen sana pitää katsoa sivistyssanakirjasta. En millään tavoin väheksy viihdekirjallisuutta. Kysyn vain yhden kysymyksen: eikö sitä ole luvallista kirjoittaa hyvin? Miksi kokeneet ammattikirjailijat tekevät niin sanottuja aloittelijoiden virheitä, joista varoitetaan jokaisella proosakurssilla ja kirjoitusoppaissa? Huoneentauluista on löydettävissä laaja valikoima vältettävien virheiden luetteloita. En jaksa enää edes lukea niitä. Toinen olennainen kysymys on, miksi me lukijat suostumme ostamaan huolimattomasti kirjoitettuja kirjoja?

Dekkareista ja romanttisista opuksista voi oppia paljon juonesta: on erikokoisia konflikteja sekä henkilöitä, joilla on jokaisella oma päämäärä. Henkilöiden tiet risteävät, mistä syntyy joko lisää konflikteja tai henkilöiden välinen liitto. Tiedon murusten ripottelu pitkin kirjaa on dekkaristien parhaita taitoja. Mutta miksi, niin miksi miksi miksi niin monissa viihdekirjoissa (esim. Mari Jungstedtin dekkarit) käytetään kömpelöä kieltä? Sellaista joka ei soi ja jossa ei ole rytmiä? Samoja sanoja toistetaan liian usein, tai sitten samat asiat sanotaan kahteen kertaan, kuten Rosamunde Pilcherin proosassa. Miksi kustannustoimittajat eivät lue tekstejä (huolella) läpi? Silloin ei kirjoihin jäisi sellaisia kömmähdyksiä kuin sivujuonen loppuun kirjoittamisen unohtaminen (Leena Lehtolainen) tai saman kuvauksen esittäminen kahdessa kohtaa (Virpi Hämeen-Anttila). Jotkut, aluksi hyvin lupaavat dekkaristit, kuten Camilla Läckberg, unohtavat kirjojensa jatko-osissa kehittää henkilöitään eteenpäin. Sen sijaan he kuvaavat yhä kammottavampia murhia.

Riittääkö hyväksi viihdekirjaksi todellakin kertomus, jossa on jännittävä juoni ja kiinnostavat henkilöt, vaikka kieli tökkii? Kaipa se riittää, kun kirjat myyvät niin hyvin, että kirjailijat melkein pystyvät jopa elämään työllään, mikä on sinänsä kunnioitettavaa. Minä olen kumminkin kranttu (jos et tiedä, mitä se tarkoittaa, katso google.fi), minulle ei riitä. Tuskastuin jo välillä miettimään, eikö minulle sitten riitä yhtään mikään, yhtään mikään hauska, jännittävä tai ylitsepursuavan romanttinen.

Arvatkaa, mitä luin seuraavaksi!?! Sain Tanjalta kolmannesparsakeiton hinnalla vähän käytetyn Hannibalin, Thomas Harrisin menestysjännärin. Hiukan jännitin. Viittasin jo aiemmin kirjan pohjalta ideoituun tv-sarjaan, jossa Mads Mikkelsen esittää Hannibal Lecteriä. Katsojana minulle oli hivenen liikaa, kun tohtori Lecter leikkasi veitsellä ja haarukalla ihmisen keuhkoja ja pisteli ne poskeensa. Yritin lohdutella itseäni sillä, että kyseessä oli luultavasti keuhkojen muotoon taivuteltu kasa lytistettyjä marsh mallowseja. Tarpeisto-Kaarinalla (oivallinen nimi erään Reidar Palmgrenin kirjan henkilöllä) ja muilla rekvisiitan ja lavastuksen ammattilaisilla on hyviä ideoita.

Olen hidas lukija, ja saan harvoin luettuja kirjoja, joissa on yli 500 sivua. Harrisin kanssa minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Kirja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että myös viihdekirjallisuutta on mahdollisuus kirjoittaa hyvin: sujuvalla kielellä, täysin ilman "aloittelijoiden virheitä". Taustat on mahdollista penkoa huolella, tietoa voi hankkia lukuisilta eri aloilta. Silti on mahdollista kirjoittaa monimutkainen mutta mukaansatempaava juoni ja päästää uskomattoman mielenkiintoiset henkilöt temmeltämään kertomukseen. Jos haluat lukea tarkemman katsaukseni kirjaan, lue Karmeaa ja kaunista, osa II. Jos sinua taas kiinnostaa minun ja Hannibal Lecterin välille muodostunut henkilökohtainen suhde, lue osa III.