Siirry pääsisältöön

Maistuis varmaan sullekin

Luulen oivaltaneeni, missä piilee tanskalaisen elokuvan ja tanskalaisten näyttelijöiden, ohjaajien ja muiden tekijöiden menestys: heille mikään aihe ei näytä olevan tabu. Mitä ilmeisimmin he ovat tutkineet ihmisen mieltä ja ruumista perinpohjin, eikä heitä pelota näyttää tutkimuksensa tuloksia. Mistä tahansa saa kertoa, mille tahansa saa nauraa, milloin tahansa saa itkeä. Ei tarvitse tehdä asioista sen dramaattisempia kuin ne ovat, sillä asiat ovat jo sinänsä dramaattisia. Onnistuneeseen elokuvaan tarvitaan kaksi asiaa: rehellisyys ja näkökulma. Jälkimmäisestä riippuu, mihin tyylilajiin päädytään, jos päädytään.

Tanskalaisia elokuvia ja tv-sarjoja on kahdenlaisia: hyviä ja pahoja. Hyvät ovat (muutaman komedian ja trillerin ohella) hyvin tehtyjä draamaelokuvia, sellaisia, jotka nähtyäni tulen elokuvateatterista kotiin itku kurkussa ja päätän, etten enää ikinä katso yhtään elokuvaa. Niin lähelle, niin syvälle ja niin kipeästi ovat sanamiekat osuneet. Tällaisia elokuvia on esimerkiksi A Second Chance (2014), jossa Maria Bonnevie tekee loistavan roolin epätoivoisena, uupuneena äitinä, jonka pahoinvointia kukaan ei tunnu huomaavan, ennen kuin on liian myöhä. Vähintään yhtä vaikuttava on Kollektivet, jonka naispääosan esittäjä Trine Dyrholm sai hopeisen karhun parhaasta naispääosasta, Berlinale, tänä vuonna. Minun huomioni kiinnittyi kuitenkin ennen kaikkea Ulrich Thomsenin työhön. Thomsen ei juuri taida paistatella lehtien etusivuilla, mutta kuuluu ehdottomasti Tanskan parhaaseen näyttelijäkaartiin. Ehkäpä hänestä on tullut jonkinlainen luottomies, rooli kuin rooli, hän tekee sen aidosti.

Pahat elokuvat ja sarjat ovat sellaisia, joita katsoessa menee ruokahalu. Alan jo miettiä, pitäisikö elokuulle suunnitelemani Jyllannin matka sittenkin peruuttaa, turvallisuussyistä. Jos nimittäin draamaelokuvat jätetään tarkastelun ulkopuolelle, tanskalaisen tv- ja elokuvaviihteen perusteella voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että puolet tanskalaisista on kannibaaleja, neljännes ihmissusia ja loput linnassa istujia (prinssejä, prinsessoita, psykopaatteja sarjamurhaajia ja hermonsa menettäneitä entisiä poliiseja). Jos olet ajatellut ryhtyä kasvissyöjäksi, muttet ole vielä päässyt tuumasta toimeen, katso De grønne slagtere tai jotain sinnepäin. Taatusti et halua ainakaan enää samana iltana yhtään lihaa. Se on sitten komedia. En pitänyt siitä, vaikka joudunkin myöntämään, että idea on oivallinen. Myös maskeeraustiimi on tehnyt erinomaista työtä: Mads Mikkelsenistä on saatu ruma.


Katselin äitienpäivän aattona elokuvan nimeltä Når djyrene drømmer (When animals dream). En ole varma, oliko se hyvä idea. Elokuva on hyvin tehty, mutten pitänyt siitä. Luulin sitä ensin draamaksi, mutta varsin pian kävi selväksi, että ainoa genre johon sen voisi luokitella, olisi maaginen realismi, sikäli kun elokuvista puhuttaessa sellaista termiä käytetään. Ehkä se on myös trilleri. Fantasiaa? Dekkari? Kaikkea niitä, eikä mitään niistä. Huumoria siinä ei ole karvaakaan, toisin kuin useimmissa muissa tanskalaisfilmeissä. Elokuvan tärkeimpiä teemoja ovat erilaisuus, kiusaaminen ja rakkaus. Ihmisen sisäiset möröt. Pelko, itsen ja muiden. Päähenkilöä kiusataan työpaikalla - koska hän sattuu olemaan ihmissusi. Minkäs sille mahtaa. Sen siitä oppii, että jos jotakuta haluaa kiusata erilaisuuden takia, niin kannattaa valita kohteeksi vaikkapa lihava tai kierosilmäinen pikemmin kuin ihmissusi. Muuten seuraukset saattavat olla vakavia. Ja jos nyt joku tulee sanomaan, että elokuva oli sittenkin komedia, minä oksennan. Hänen vaatteilleen.


Sitten on vielä se H(k)annibaali. Hannibal. Ajattelin aluksi välttää sitä, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton. Enempi ja vähempi amerikkalaisen sarjan pääosan esittäjä on tanskalainen elokuvatähti Mads Mikkelsen, Mikkelsenin näyttelijäveljeksistä se vilkkaampi ja tummatukkainen. Tilasin digitaalielokuvapalvelusta (tai mikä sellaisen nimi nyt onkaan, ilmassa leijuvia bittejä, joista muodostuu näyttöruutuun eläviä kuvia ja ääntä) maksua vastaan yhden jakson Hannibalia. Yksi todellakin riitti. Jos nyt kuitenkin päätän lähteä Jyllantiin, en taida uskaltaa tilata kahvilassa smørrebrødiä, runsaasti päällystettyä voileipää, jota Tanskassa kuulemma on tapana nauttia lounaaksi. Ainakin katson hyvin tarkkaan, mitä leivän päälle mahdollisesti asetellut kikkareet ovat. Mitään tuntematonta en pane suuhuni. Vinkki illanviettoon, hyvät lukijat: valitkaa joko Hannibal tai pikkunakit, ei molempia. Älkääkä enää koskaan ostako valmiiksi marinoituja lihasuikaleita. Itse asiassa vihreä salaatti on paljon terveellisempää.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…