Viikon mietelause

"Mikä ei tapa, siitä kirjoitetaan runo." - RU -

perjantai 6. toukokuuta 2016

Ja sitten tuli Pauli ja kertoi jotakin kuusta

Lupasin kirjoittaa jotakin kuusta. Kyselin, voiko kukaan runojen kirjoittaja olla koskaan käyttämättä sanaa kuu. Asian selvittämiseksi pitäisi varmastikin laatia väitöskirjatutkimus, tai useampikin. Päätin tutkailla muutamien lempirunoilijoideni tekstejä, lukea, mitä he ovat kirjoittaneet kuusta. Missä yhteydessä he ovat maininneet sen, tai osaavatko he sanoa kuusta jotakin erityistä, jotakin ei-kliseistä, mitä kovin moni muu ei vielä ole sanonut.

Ensimmäisenä minulle tuli mieleen Christopher Poindexterin runo, jossa minä kertoo, ettei voi koskaan tulla aamuihmiseksi, sillä hän ja kuu ovat rakastuneet toisiinsa. Poindexter kirjoittaa yksinkertaisia, kauniita runoja vanhalla kirjoituskoneella huokoiselle paperille ja myy niitä noin kymmenen dollaria kappale. Ei mikään huono idea! Edes joku, joka protestoi sitä vastaan, että taiteilijoiden pitäisi tehdä taidettaan ilmaiseksi.

Seuraavaksi muistan Tomi Kontion kirjoittaneen jotakin kuun rokonarpisista kasvoista. Kyllä, hän on oikeassa - eivät ne ole ollenkaan niin sileät, kuin impressionistisen musiikin ja kuvataiteen pohjalta voisi päätellä. Kyse on siitä, miten ne näkee, kuun kasvot. Kontio uskaltaa nähdä perinteistä poikkeavalla tavalla.

Arja Tiainen aloittaa erään runonsa: "Täysikuu purjehtii ohitseni." Kuu on liikkuvainen, matkalla. Ei ole tarpeen pysähtyä tutkiskelemaan sen kasvoja, se vain menee ohi, ikään kuin jonkinlaisena ajan ja paikan määreenä. Kuu jää taustalle, runon minä pohtii: "En minä voi alkaa mestariksi joka osoittaa tien. // Minä vain näytän mestarille ne polut // joihin ei pidä mennä." Kuka sitten on mestari? Kuuko?


P. Mustapään kootuista runoista, joita en edelleenkään ole palauttanut Suomi-keskukselle (tulkaa hakemaan, jos uskallatte), löydän jotakin jännää: Korfun kuun. Se on nimittäin sininen, ainakin runon katsojan mielestä. Mutta kun hän kertoo siitä torilla, kukaan ei usko. Yleisen tietämyksen mukaan kuu ei nimittäin ole sininen, sillä siisti. Tässä taitaa tiivistyä runouden olemus: on kyse siitä, miten katsoo. Pitää katsoa tietyllä tavalla, jotta voi nähdä. P. Mustapään runon minä asettuu sinisen kuun nähneen henkilön kannalle (tämä on kai niin sanottu runon jumallause):

Oi, mahdollista on mahdottomin,
mikä täten todistetaan:
kuu paistoi sätein sinisin
yli Korfun meren ja maan. 

Runoilijalla on vapaus sijoittaa kuu ihan mihin tahansa, vaikka ottaa se käteen. Täytyy vain uskaltaa. Katselen hetken aikaa ecosia imagesin löytämiä Marc Chagallin tauluja. Varsin usein kuu on ylhäällä oikealla, joskus myös keskellä tai vasemmalla, mutten ainakaan yhdellä vilkaisulla löydä yhtään taulua, jossa kuu olisi tavallisuudesta poikkeavassa paikassa. Onkohan kuu jotenkin pyhä, kun sitä ei uskalleta ottaa alas taivaalta ja tarkastella lähemmin? Voihan sen sitten taas panna takaisin, kuin lainakirjan palautusautomaattiin.

Äh, jos muut eivät, niin kyllä ainakin Pauli uskaltaa. Kuvataiteilija Paul Kleen jäämistöistä löytyi vihko, johon hän oli kirjoitellut runoja, enempi ja vähempi valmiita. Jos runoista nyt ylipäätään voi sanoa, että ne ovat valmiita - usein ne ovat enemmän kysymyksiä tai ehdotuksia kuin vastauksia. Ajattelen, että juuri Klee on oikea henkilö näkemään kuun eri tavalla. Erään runon otsikkona on Der Mond vielseitig, 'kuu monelta kantilta'. Tässä meillä taitaakin olla varsinainen kuun näkijä:

Im Bahnhof eine von den Lampen
im Wald ein Tropfen im Bart
am Berg: dass er nicht rollt!
Dass ihn der Kaktus nicht spießt!
- - 

Jonkinlainen suomennos voisi kuulua: 'Asemalla yksi lampuista // metsässä pisara parrassa // vuorella: ettei se vain kierähdä alas! // Ei kai vain kaktus keihästä sitä!' Tekisi jo mieli sanoa, ettei tähän ole enää mitään lisättävää, mutta Paulilla on. Hän kehottaa lukijaa vapisemaan koko ruumillaan, katsomaan tiloja. Joku vastaa, etteivät unet ole vielä niin pitkällä, ja tiedustelee, missä sinä olet. Yöpaidatkin ovat kadoksissa, eikä lempeän käden rakkauden nauhaakaan tahdo löytyä. Ja sitten, viimeisessä säkeessä, jysähtää:

bin nicht hier!
- glühe bei toten -

'en ole täällä! / - hiillostu kuolleiden luona -' Onkohan tämä vastaus sille, joka etsii kuuta? Hitto. Miten julkeaa!

Mitä tähän nyt sitten vielä lisäisi? "Pidit kädessäsi kuuta, sanoit ettei se pure." RU, copyright jne. Muuta minulle ei juuri nyt tule mieleen. Oikeastaan kuusta ei pitäisi sanoa enää yhtään mitään. Ja kuitenkin siitä pitää. Ei Lyyra ole runoilijoiden muusa, vaan Kuu. Ei se siitä pyörittelemällä putoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti