Siirry pääsisältöön

Ja sitten tuli Pauli ja kertoi jotakin kuusta

Lupasin kirjoittaa jotakin kuusta. Kyselin, voiko kukaan runojen kirjoittaja olla koskaan käyttämättä sanaa kuu. Asian selvittämiseksi pitäisi varmastikin laatia väitöskirjatutkimus, tai useampikin. Päätin tutkailla muutamien lempirunoilijoideni tekstejä, lukea, mitä he ovat kirjoittaneet kuusta. Missä yhteydessä he ovat maininneet sen, tai osaavatko he sanoa kuusta jotakin erityistä, jotakin ei-kliseistä, mitä kovin moni muu ei vielä ole sanonut.

Ensimmäisenä minulle tuli mieleen Christopher Poindexterin runo, jossa minä kertoo, ettei voi koskaan tulla aamuihmiseksi, sillä hän ja kuu ovat rakastuneet toisiinsa. Poindexter kirjoittaa yksinkertaisia, kauniita runoja vanhalla kirjoituskoneella huokoiselle paperille ja myy niitä noin kymmenen dollaria kappale. Ei mikään huono idea! Edes joku, joka protestoi sitä vastaan, että taiteilijoiden pitäisi tehdä taidettaan ilmaiseksi.

Seuraavaksi muistan Tomi Kontion kirjoittaneen jotakin kuun rokonarpisista kasvoista. Kyllä, hän on oikeassa - eivät ne ole ollenkaan niin sileät, kuin impressionistisen musiikin ja kuvataiteen pohjalta voisi päätellä. Kyse on siitä, miten ne näkee, kuun kasvot. Kontio uskaltaa nähdä perinteistä poikkeavalla tavalla.

Arja Tiainen aloittaa erään runonsa: "Täysikuu purjehtii ohitseni." Kuu on liikkuvainen, matkalla. Ei ole tarpeen pysähtyä tutkiskelemaan sen kasvoja, se vain menee ohi, ikään kuin jonkinlaisena ajan ja paikan määreenä. Kuu jää taustalle, runon minä pohtii: "En minä voi alkaa mestariksi joka osoittaa tien. // Minä vain näytän mestarille ne polut // joihin ei pidä mennä." Kuka sitten on mestari? Kuuko?


P. Mustapään kootuista runoista, joita en edelleenkään ole palauttanut Suomi-keskukselle (tulkaa hakemaan, jos uskallatte), löydän jotakin jännää: Korfun kuun. Se on nimittäin sininen, ainakin runon katsojan mielestä. Mutta kun hän kertoo siitä torilla, kukaan ei usko. Yleisen tietämyksen mukaan kuu ei nimittäin ole sininen, sillä siisti. Tässä taitaa tiivistyä runouden olemus: on kyse siitä, miten katsoo. Pitää katsoa tietyllä tavalla, jotta voi nähdä. P. Mustapään runon minä asettuu sinisen kuun nähneen henkilön kannalle (tämä on kai niin sanottu runon jumallause):

Oi, mahdollista on mahdottomin,
mikä täten todistetaan:
kuu paistoi sätein sinisin
yli Korfun meren ja maan. 

Runoilijalla on vapaus sijoittaa kuu ihan mihin tahansa, vaikka ottaa se käteen. Täytyy vain uskaltaa. Katselen hetken aikaa ecosia imagesin löytämiä Marc Chagallin tauluja. Varsin usein kuu on ylhäällä oikealla, joskus myös keskellä tai vasemmalla, mutten ainakaan yhdellä vilkaisulla löydä yhtään taulua, jossa kuu olisi tavallisuudesta poikkeavassa paikassa. Onkohan kuu jotenkin pyhä, kun sitä ei uskalleta ottaa alas taivaalta ja tarkastella lähemmin? Voihan sen sitten taas panna takaisin, kuin lainakirjan palautusautomaattiin.

Äh, jos muut eivät, niin kyllä ainakin Pauli uskaltaa. Kuvataiteilija Paul Kleen jäämistöistä löytyi vihko, johon hän oli kirjoitellut runoja, enempi ja vähempi valmiita. Jos runoista nyt ylipäätään voi sanoa, että ne ovat valmiita - usein ne ovat enemmän kysymyksiä tai ehdotuksia kuin vastauksia. Ajattelen, että juuri Klee on oikea henkilö näkemään kuun eri tavalla. Erään runon otsikkona on Der Mond vielseitig, 'kuu monelta kantilta'. Tässä meillä taitaakin olla varsinainen kuun näkijä:

Im Bahnhof eine von den Lampen
im Wald ein Tropfen im Bart
am Berg: dass er nicht rollt!
Dass ihn der Kaktus nicht spießt!
- - 

Jonkinlainen suomennos voisi kuulua: 'Asemalla yksi lampuista // metsässä pisara parrassa // vuorella: ettei se vain kierähdä alas! // Ei kai vain kaktus keihästä sitä!' Tekisi jo mieli sanoa, ettei tähän ole enää mitään lisättävää, mutta Paulilla on. Hän kehottaa lukijaa vapisemaan koko ruumillaan, katsomaan tiloja. Joku vastaa, etteivät unet ole vielä niin pitkällä, ja tiedustelee, missä sinä olet. Yöpaidatkin ovat kadoksissa, eikä lempeän käden rakkauden nauhaakaan tahdo löytyä. Ja sitten, viimeisessä säkeessä, jysähtää:

bin nicht hier!
- glühe bei toten -

'en ole täällä! / - hiillostu kuolleiden luona -' Onkohan tämä vastaus sille, joka etsii kuuta? Hitto. Miten julkeaa!

Mitä tähän nyt sitten vielä lisäisi? "Pidit kädessäsi kuuta, sanoit ettei se pure." RU, copyright jne. Muuta minulle ei juuri nyt tule mieleen. Oikeastaan kuusta ei pitäisi sanoa enää yhtään mitään. Ja kuitenkin siitä pitää. Ei Lyyra ole runoilijoiden muusa, vaan Kuu. Ei se siitä pyörittelemällä putoa.

Kommentit

  1. Ulla Lappalainen, ainoa, joka on opettanut minua kirjoittamaan runoja kauan sitten, kertoi runosta, jossa "kuu niin kummasti katsoi". Runon nimeä en enää muista ja saattoi olla jokin lasten runokin. On jäänyt vahvasti mieleeni ja sen jälkeen en ole edes yrittänyt kirjoittaa kuusta ☺. Kiitos taas kivasta kirjoituksestasi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…