Viikon mietelause

"Timantti on hiilen pala, joka on kestänyt paineen."

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

perjantai 13. toukokuuta 2016

Maistuis varmaan sullekin

Luulen oivaltaneeni, missä piilee tanskalaisen elokuvan ja tanskalaisten näyttelijöiden, ohjaajien ja muiden tekijöiden menestys: heille mikään aihe ei näytä olevan tabu. Mitä ilmeisimmin he ovat tutkineet ihmisen mieltä ja ruumista perinpohjin, eikä heitä pelota näyttää tutkimuksensa tuloksia. Mistä tahansa saa kertoa, mille tahansa saa nauraa, milloin tahansa saa itkeä. Ei tarvitse tehdä asioista sen dramaattisempia kuin ne ovat, sillä asiat ovat jo sinänsä dramaattisia. Onnistuneeseen elokuvaan tarvitaan kaksi asiaa: rehellisyys ja näkökulma. Jälkimmäisestä riippuu, mihin tyylilajiin päädytään, jos päädytään.

Tanskalaisia elokuvia ja tv-sarjoja on kahdenlaisia: hyviä ja pahoja. Hyvät ovat (muutaman komedian ja trillerin ohella) hyvin tehtyjä draamaelokuvia, sellaisia, jotka nähtyäni tulen elokuvateatterista kotiin itku kurkussa ja päätän, etten enää ikinä katso yhtään elokuvaa. Niin lähelle, niin syvälle ja niin kipeästi ovat sanamiekat osuneet. Tällaisia elokuvia on esimerkiksi A Second Chance (2014), jossa Maria Bonnevie tekee loistavan roolin epätoivoisena, uupuneena äitinä, jonka pahoinvointia kukaan ei tunnu huomaavan, ennen kuin on liian myöhä. Vähintään yhtä vaikuttava on Kollektivet, jonka naispääosan esittäjä Trine Dyrholm sai hopeisen karhun parhaasta naispääosasta, Berlinale, tänä vuonna. Minun huomioni kiinnittyi kuitenkin ennen kaikkea Ulrich Thomsenin työhön. Thomsen ei juuri taida paistatella lehtien etusivuilla, mutta kuuluu ehdottomasti Tanskan parhaaseen näyttelijäkaartiin. Ehkäpä hänestä on tullut jonkinlainen luottomies, rooli kuin rooli, hän tekee sen aidosti.

Pahat elokuvat ja sarjat ovat sellaisia, joita katsoessa menee ruokahalu. Alan jo miettiä, pitäisikö elokuulle suunnitelemani Jyllannin matka sittenkin peruuttaa, turvallisuussyistä. Jos nimittäin draamaelokuvat jätetään tarkastelun ulkopuolelle, tanskalaisen tv- ja elokuvaviihteen perusteella voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että puolet tanskalaisista on kannibaaleja, neljännes ihmissusia ja loput linnassa istujia (prinssejä, prinsessoita, psykopaatteja sarjamurhaajia ja hermonsa menettäneitä entisiä poliiseja). Jos olet ajatellut ryhtyä kasvissyöjäksi, muttet ole vielä päässyt tuumasta toimeen, katso De grønne slagtere tai jotain sinnepäin. Taatusti et halua ainakaan enää samana iltana yhtään lihaa. Se on sitten komedia. En pitänyt siitä, vaikka joudunkin myöntämään, että idea on oivallinen. Myös maskeeraustiimi on tehnyt erinomaista työtä: Mads Mikkelsenistä on saatu ruma.


Katselin äitienpäivän aattona elokuvan nimeltä Når djyrene drømmer (When animals dream). En ole varma, oliko se hyvä idea. Elokuva on hyvin tehty, mutten pitänyt siitä. Luulin sitä ensin draamaksi, mutta varsin pian kävi selväksi, että ainoa genre johon sen voisi luokitella, olisi maaginen realismi, sikäli kun elokuvista puhuttaessa sellaista termiä käytetään. Ehkä se on myös trilleri. Fantasiaa? Dekkari? Kaikkea niitä, eikä mitään niistä. Huumoria siinä ei ole karvaakaan, toisin kuin useimmissa muissa tanskalaisfilmeissä. Elokuvan tärkeimpiä teemoja ovat erilaisuus, kiusaaminen ja rakkaus. Ihmisen sisäiset möröt. Pelko, itsen ja muiden. Päähenkilöä kiusataan työpaikalla - koska hän sattuu olemaan ihmissusi. Minkäs sille mahtaa. Sen siitä oppii, että jos jotakuta haluaa kiusata erilaisuuden takia, niin kannattaa valita kohteeksi vaikkapa lihava tai kierosilmäinen pikemmin kuin ihmissusi. Muuten seuraukset saattavat olla vakavia. Ja jos nyt joku tulee sanomaan, että elokuva oli sittenkin komedia, minä oksennan. Hänen vaatteilleen.


Sitten on vielä se H(k)annibaali. Hannibal. Ajattelin aluksi välttää sitä, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton. Enempi ja vähempi amerikkalaisen sarjan pääosan esittäjä on tanskalainen elokuvatähti Mads Mikkelsen, Mikkelsenin näyttelijäveljeksistä se vilkkaampi ja tummatukkainen. Tilasin digitaalielokuvapalvelusta (tai mikä sellaisen nimi nyt onkaan, ilmassa leijuvia bittejä, joista muodostuu näyttöruutuun eläviä kuvia ja ääntä) maksua vastaan yhden jakson Hannibalia. Yksi todellakin riitti. Jos nyt kuitenkin päätän lähteä Jyllantiin, en taida uskaltaa tilata kahvilassa smørrebrødiä, runsaasti päällystettyä voileipää, jota Tanskassa kuulemma on tapana nauttia lounaaksi. Ainakin katson hyvin tarkkaan, mitä leivän päälle mahdollisesti asetellut kikkareet ovat. Mitään tuntematonta en pane suuhuni. Vinkki illanviettoon, hyvät lukijat: valitkaa joko Hannibal tai pikkunakit, ei molempia. Älkääkä enää koskaan ostako valmiiksi marinoituja lihasuikaleita. Itse asiassa vihreä salaatti on paljon terveellisempää.



maanantai 9. toukokuuta 2016

Yksisarvinen

Minulle kasvaa sarvi.
Minun otsaani kasvaa sarvi
kuin kiveen.
Kuin kiveen vaivaiskoivu
minun otsaani kasvaa sarvi.
Maahiukkaseen kiven rakosessa
kasvaa vaivaiskoivu kuin sarvi
minun otsaani
veden solistessa
ohitse.

(C) RU -16

 

perjantai 6. toukokuuta 2016

Ja sitten tuli Pauli ja kertoi jotakin kuusta

Lupasin kirjoittaa jotakin kuusta. Kyselin, voiko kukaan runojen kirjoittaja olla koskaan käyttämättä sanaa kuu. Asian selvittämiseksi pitäisi varmastikin laatia väitöskirjatutkimus, tai useampikin. Päätin tutkailla muutamien lempirunoilijoideni tekstejä, lukea, mitä he ovat kirjoittaneet kuusta. Missä yhteydessä he ovat maininneet sen, tai osaavatko he sanoa kuusta jotakin erityistä, jotakin ei-kliseistä, mitä kovin moni muu ei vielä ole sanonut.

Ensimmäisenä minulle tuli mieleen Christopher Poindexterin runo, jossa minä kertoo, ettei voi koskaan tulla aamuihmiseksi, sillä hän ja kuu ovat rakastuneet toisiinsa. Poindexter kirjoittaa yksinkertaisia, kauniita runoja vanhalla kirjoituskoneella huokoiselle paperille ja myy niitä noin kymmenen dollaria kappale. Ei mikään huono idea! Edes joku, joka protestoi sitä vastaan, että taiteilijoiden pitäisi tehdä taidettaan ilmaiseksi.

Seuraavaksi muistan Tomi Kontion kirjoittaneen jotakin kuun rokonarpisista kasvoista. Kyllä, hän on oikeassa - eivät ne ole ollenkaan niin sileät, kuin impressionistisen musiikin ja kuvataiteen pohjalta voisi päätellä. Kyse on siitä, miten ne näkee, kuun kasvot. Kontio uskaltaa nähdä perinteistä poikkeavalla tavalla.

Arja Tiainen aloittaa erään runonsa: "Täysikuu purjehtii ohitseni." Kuu on liikkuvainen, matkalla. Ei ole tarpeen pysähtyä tutkiskelemaan sen kasvoja, se vain menee ohi, ikään kuin jonkinlaisena ajan ja paikan määreenä. Kuu jää taustalle, runon minä pohtii: "En minä voi alkaa mestariksi joka osoittaa tien. // Minä vain näytän mestarille ne polut // joihin ei pidä mennä." Kuka sitten on mestari? Kuuko?


P. Mustapään kootuista runoista, joita en edelleenkään ole palauttanut Suomi-keskukselle (tulkaa hakemaan, jos uskallatte), löydän jotakin jännää: Korfun kuun. Se on nimittäin sininen, ainakin runon katsojan mielestä. Mutta kun hän kertoo siitä torilla, kukaan ei usko. Yleisen tietämyksen mukaan kuu ei nimittäin ole sininen, sillä siisti. Tässä taitaa tiivistyä runouden olemus: on kyse siitä, miten katsoo. Pitää katsoa tietyllä tavalla, jotta voi nähdä. P. Mustapään runon minä asettuu sinisen kuun nähneen henkilön kannalle (tämä on kai niin sanottu runon jumallause):

Oi, mahdollista on mahdottomin,
mikä täten todistetaan:
kuu paistoi sätein sinisin
yli Korfun meren ja maan. 

Runoilijalla on vapaus sijoittaa kuu ihan mihin tahansa, vaikka ottaa se käteen. Täytyy vain uskaltaa. Katselen hetken aikaa ecosia imagesin löytämiä Marc Chagallin tauluja. Varsin usein kuu on ylhäällä oikealla, joskus myös keskellä tai vasemmalla, mutten ainakaan yhdellä vilkaisulla löydä yhtään taulua, jossa kuu olisi tavallisuudesta poikkeavassa paikassa. Onkohan kuu jotenkin pyhä, kun sitä ei uskalleta ottaa alas taivaalta ja tarkastella lähemmin? Voihan sen sitten taas panna takaisin, kuin lainakirjan palautusautomaattiin.

Äh, jos muut eivät, niin kyllä ainakin Pauli uskaltaa. Kuvataiteilija Paul Kleen jäämistöistä löytyi vihko, johon hän oli kirjoitellut runoja, enempi ja vähempi valmiita. Jos runoista nyt ylipäätään voi sanoa, että ne ovat valmiita - usein ne ovat enemmän kysymyksiä tai ehdotuksia kuin vastauksia. Ajattelen, että juuri Klee on oikea henkilö näkemään kuun eri tavalla. Erään runon otsikkona on Der Mond vielseitig, 'kuu monelta kantilta'. Tässä meillä taitaakin olla varsinainen kuun näkijä:

Im Bahnhof eine von den Lampen
im Wald ein Tropfen im Bart
am Berg: dass er nicht rollt!
Dass ihn der Kaktus nicht spießt!
- - 

Jonkinlainen suomennos voisi kuulua: 'Asemalla yksi lampuista // metsässä pisara parrassa // vuorella: ettei se vain kierähdä alas! // Ei kai vain kaktus keihästä sitä!' Tekisi jo mieli sanoa, ettei tähän ole enää mitään lisättävää, mutta Paulilla on. Hän kehottaa lukijaa vapisemaan koko ruumillaan, katsomaan tiloja. Joku vastaa, etteivät unet ole vielä niin pitkällä, ja tiedustelee, missä sinä olet. Yöpaidatkin ovat kadoksissa, eikä lempeän käden rakkauden nauhaakaan tahdo löytyä. Ja sitten, viimeisessä säkeessä, jysähtää:

bin nicht hier!
- glühe bei toten -

'en ole täällä! / - hiillostu kuolleiden luona -' Onkohan tämä vastaus sille, joka etsii kuuta? Hitto. Miten julkeaa!

Mitä tähän nyt sitten vielä lisäisi? "Pidit kädessäsi kuuta, sanoit ettei se pure." RU, copyright jne. Muuta minulle ei juuri nyt tule mieleen. Oikeastaan kuusta ei pitäisi sanoa enää yhtään mitään. Ja kuitenkin siitä pitää. Ei Lyyra ole runoilijoiden muusa, vaan Kuu. Ei se siitä pyörittelemällä putoa.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Rautavaaran metsässä

"Mennään siihen!", eräs pikkutyttö huokaisi, kun äiti osoitti hänelle järven ylle avautunutta sateenkaarta. Bussi, jossa istuimme, ajeli eteenpäin, ja äiti koetti selittää tyttärelleen, miksei siihen voi mennä. Sellaisia me äidit olemme, selityksiin taipuvaisia.

Tarrojen piilossa Pekka Hepoluhdan maalaus
Elettyäni 39 vuotta ja vähän yli olen tullut siihen tulokseen, että kyllä sateenkaareen voi mennä. Tulin sieltä juuri. Einojuhani Rautavaaran levy True And False Unicorn oli löytänyt tiensä itäberliiniläisen kirjaston musiikkiosastolle. Otin sen mukaani etupäässä kannen puhuttelevan maalauksen vuoksi. Kuuntelin levyn hetki sitten, ja opin, ettei maalausta ollut suinkaan valittu summanmutikassa.

Minä menin siihen, Rautavaaran kirjoittamaan metsään, sisälle, heti siitä hetkestä alkaen, kun kapellimestari räpelsi tikun käteensä. Kävyn alareunassa kimmalteli heti pikkuinen kuula, minikokoinen, lasinen joulupallo, joka venyi, muotoutui sukkelammaksi ja kilahti maahan, sammalelle. True and false unicorn ja sitä seuraavat teokset Canción de nuestro tiempo ja Halavan himmeän alla eivät päästäneet minua otteestaan, eikä edes niitä seurannut hiljaisuus. Vasta kun soittokone naksahti siirtyessään stand by -tilaan, havahduin ja siirryin takaisin arkitodellisuuteen.

Foto Matti Uhlig 2015

Tein muun muassa seuraavanlaisia muistiinpanoja:

Einojuhani Rautavaaran musiikki on minulle muuta kuin ääniä ja kuin-vertauksia (se kuulostaa siltä kuin...). Einojuhani Rautavaaran musiikki on minulle kuvia, paljaita, syviä kuvia.

Sitten olen luultavasti saanut jonkin idean, koska olen rustannut vihkoon Joku konventio täytyy rikkoa (tullakseen huomatuksi). Se on lajien, genrejen konventio. Se on taiteiden välinen konventio. babyfonia (bebis), metsästysjahti, lahti, sahti jne.

Pohdittuani parin rivin verran kansallislaulun olemusta ja ääntä korrelaattina timotein korressa metsän laajuuteen nähden, olen tiivistänyt kokemukseni seuraavasti:

veden pintajännitteen muodostama kupla, joka ympäröi sohvan, minut ja musiikin jättäen sohvan ja minut reunalle, silti samaan tilaan liikkuvan musiikin, sen värähdysten kanssa.

Vaikka olen nähnyt kuullut haistanut itseni musiikin kasvattamassa metsässä lampineen ja rämeineen, koen silti käyneeni Sateenkaaressa. Kyllä, nimenomaan siellä minä kävin. Toivon, ettei kukaan äiti enää ikinä väitä yhdellekään lapselle, ettei sateenkaareen voisi mennä. Samalla olen iloinen, etten ole velvollinen kirjoittamaan kuuntelukokemuksestani tieteellistä artikkelia, sillä en todellakaan tiedä, mitä sanoisin.