Siirry pääsisältöön

Pressbyrån

 

Tystnaden säljer

sina frysande bladen, 

höstens nyheter.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016



Ensimmäinen ruotsinkielinen runoni. Joku varmaan haukkuisi sitä kliseiseksi. Mutta, kuten eräs tuttavani sanoi, on äärimmäisen mielenkiintoista tarkastella vierasta kieltä runon kautta. Tai yhtä hyvin runoa vieraan kielen kautta, voisi sanoa. Miksi en kirjoittaisi niitä itsekin, olkoon sitten vaikka lyhyitä ja yksinkertaisia, haikukammarin täyttäviä ajatuksia. Pikku runoja.

Eräs jyväskyläläinen kirjallisuuden professori esitteli luennolla Runebergin ansioita muinaiskreikan tuntijana: kansallisrunoilijamme oli onnistunut kirjoittamaan vieraalla kielellä jotakin ensiarvoisen merkittävää, mahdollisesti ne olivat runoja. En ole ihan varma, sillä en saanut mitään selvää muinaiskreikankielisistä tekstinäytteistä. Heti samaan hengenvetoon professori mainitsi itse kirjoittaneensa ruotsinkielisen pilkkarunon Seminaarinmäen kuusesta. Hän arveli, että kukaan meistä läsnäolijoista ei pystyisi kirjoittamaan pilkkarunoa vieraalla kielellä.

Juttu jäi kaivelemaan minua. Koska vaihdoin luentosarjan varsin pian kirjatenttimahdollisuuteen, minulle ei koskaan selvinnyt, halusiko hän vain provosoida opiskelijoita vai oliko hän ilkeä. Ylpeä ainakin, mutta olisin minäkin, jos onnistuisin kirjoittamaan pilkkarunon yhtään millään kielellä. Ehkä professori salaa toivoi, että joku opiskelijoista ilmestyisi seuraavalla viikolla hänen ovensa taakse muinaisislanniksi kirjoitettu pilkkaruno kädessään. Tuolloin Jyväskylässä ei vielä ollut sanataiteen linjaa päiväyliopiston puolella, ehkä professorimme toivoi sitä. Tai ainakin edes yhtä opiskelijaa, joka ottaisi haasteen vastaan.

Hyvä professorimme, jos olet vielä elossa, ota ilolla vastaan laatimani yksinkertainen haiku. On siinä ainakin mitta oikein, jollei muita ansioita. Pilkkarunon kirjoittamiseen meikäläisen huumorintaju on liian kapea-alainen. Olen vieläkin pahoillani kuusen puolesta. Ei puita saa pilkata.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…