Siirry pääsisältöön

Hitaasta lukemisesta

Vihdoinkin joku uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä olen jo kauan ajatellut: Henkka Hyppönen kirjoittaa kolumnissaan hitaan lukemisen puolesta ja ihmettelee, miten nopeasti lukiessa voi ylipäätään jäädä mitään päähän. Olen ihaillut nopeita lukijoita, miten paljon hyviä kirjoja he ehtivätkään elämänsä aikana lukea! Mitä kaikkea minulta jää lukematta? Olen jopa tuntenut häpeää hitaasta lukemisestani. Menin usein kirjallisuuden tentteihin luettuani vain puolet kirjoista - mutta jos niistä kysyttiin, kirjoitin hyviä analyyseja.

Myös isäni oli hidas lukija. Hän luki vain vähän kaunokirjallisuutta ja kyllästyi mm. Pickwick-kerhon jälkeenjääneisiin papereihin, vaikkakin se myös kiehtoi häntä. Hän luki mieluummin MAOL:n taulukoita, jotka hän jossain vaiheessa näkyy pöllineen minun hyllystäni. Perin ne takaisin, kun isä kuoli. Siinä opuksessa on esitetty asiat lyhyesti ja ytimekkäästi, ikään kuin ne olisivat matemaatikkojen runoja. Pohdinnalle jää valtavasti tilaa. Isästä tuli tohtori. Hän ymmärsi, mitä luki. Hän selitti minulle joskus asioita, joita hän oli oppinut koulussa. Minä taas en muista koulussa lukemistani asioista juuri mitään. Silloin olin vielä tunnollinen oppilas ja yritin lukea kaiken, mitä käskettiin.

Vasta yliopistosta päästyäni uskalsin ruveta lukemaan hitaasti. Olen kerännyt pinterestiin kirjanystävien postaamia kuvia ja mietelauseita, mutta ne ovat minusta useimmiten ahdistavia. Aion poistaa ne. 15 kirjaa, jotka joka naisen pitäisi lukea (miel. alkukielellä). 50 kirjaa, jotka on luettava tänä vuonna. Entä jos valitsisi muutaman kirjan, jotka lukee monta kertaa, hitaasti pureskellen? Lukee käännöksenä, lukee alkukielellä, toisen kääntäjän käännöksenä, toisenkielisenä käännöksenä, katsoo elokuvan, kuuntelee äänikirjan. Ja lopuksi piirtää kuvan jostain, mitä tuli mieleen. Tai kirjoittaa kaksitoista runoa saamiensa vaikutteiden innoittamana. Tai istuu nojatuolissa ihan hiljaa.

Olen aiemmin maininnut blogissani Tuomas Anhavan tanka-suomennokset yhtenä kirjoista, joihin palaan yhä uudestaan. Joel Haahtelan Traumbach on myös sellainen kirja, pienoisromaani, josta kirjoitin esseen Elämäntarina-lehteen, muistaakseni viime vuonna. Hamlet ja Werther ovat rakkaita ystäviäni, kaikkine kipuineen ja hullutuksineen. Hessen Siddharta sai minut vakuuttuneeksi, että sellainen jumala on olemassa, johon olen uskonut pitemmän aikaa. Tomi Kontion runokokoelmat ovat toistuvasti tarkasteluni kohteina. Kesken jääneen kirjan Sören Kierkegaardin elämästä ja teoksista lainasin uudestaan, juuri nyt minulla on aikaa Kierkegaardille. Kaverin suosittelema Kay Redfield Jamisonin Levoton mieli on myös sellainen, johon aion palata, varmasti useamminkin. Kiitos, Iiris, suosituksesta! On dekkareitakin, vaikkapa Sjöwallin ja Wahlöön Missä viipyy poliisi. 70-luvulla osattiin kirjoittaa dekkareitakin hyvin, toisin kuin nykyään, anteeksi vain, kirjateollisuus. Yhteiskuntakriittisiä dekkareita, joissa on taidokasta sanailua.



Suurin osa omistamistani kirjoista on sellaisia, joita en lainkaan halua lukea uudestaan. Muutamia säästän siltä varalta, jos poikani haluaisi lukea ne vähän vartuttuaan. Ainakin toivon, että hän haluaisi lukea suomeksi edes jotain. Eniten hän pitää siitä, että hänelle luetaan ääneen. Mikäpä siinä, varsinkin jos minä pääsen valitsemaan kirjat. Yksi lastenkirjasuosikkejani on Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira. Luin sen kerran jopa tenttiin. Valitettavasti siitä ei kysytty - olisi kannattanut. Se on yksi maailman parhaita kirjoja, ainakin jos tykkää kuivasta huumorista.

Lukulistojen laatiminen on jotenkin pakonomaista, miltei paranormaalia. En kumminkaan lue niitä, joita olen suunnitellut lukevani. Seitsemässä veljeksessä olen päässyt tänä vuonna kolme sivua eteenpäin. Olisikohan aika myöntää, että se on kaikista ansioistaan huolimatta hemmetin tylsä kirja? Ajattelin lukea seuraavaksi antikvariaatista ostamani pehmeäkantisen antologian nimeltä Dansk lyrik. Oletan, että ymmärrän vain muutaman sanan, mutta kuten Hyppönenkin toteaa, ei-ymmärtäminen kuuluu hitaan lukemisen olemukseen. Se on haasteellista ja jännittävää. Sitä paitsi jos joku tulisi kysymään, miksi tuijotan samaa sivua puoli tuntia, voisin yksinkertaisesti viitata faktaan, että olen käynyt tanskan kurssilla vasta kaksi kertaa. Ei tarvitsisi ollenkaan viitata tähän blogi-tekstiin.

Lisää juttuja Runometsän facebook-sivulla!

Kommentit

  1. Itse olen se nopea lukija, ja täytyy kyllä sanoa että muistan lukemani. Luen paljon ja laidasta laitaan.Mutta kirjan on oltava kyllä mukaansa vievä, mielenkiinto ei pysy yllä jos on hiukankin pakkopullaa. Luku iloa sinulle sinne! :)Hyvä postaus aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun täytyy usein pysähtyä miettimään yksityiskohtia tai pohtimaan kirjassa esitettyjä ajatuksia. Joskus itse kirja jääkin vähemmälle huomiolle.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus. Miksiköhän se nopeasti lukeminen on niin ihannoitavaa. (Vai onko se?) opiskelun jälkeen lukemisella nopeudella ei taida olla mitää väliä. Joskus on kiva nauttia kirjasta. Niin ettei haluaisi sen vielä loppuvan... Sellainen on paras kirja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin nauttiminen on tärkeä osa lukemista. Viihderomaanistakin, joka sinänsä on kai tarkoitettu nopeasti luettavaksi, voi löytää hyvin kauniita kuvailmaisuja, herskyvää sanailua ja filosofista pohdiskelua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…