Viikon mietelause

"Rakkaus ei ole koskaan estänyt ketään seuraamasta unelmiaan." - Paulo Coelho -

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Merikotka



Kosketus lavoissani,
tiedän, se olet sinä!
siipesi kuiskivat
valkoisia sanoja
tähän lohduttomaan,
päiviin ja öihin
lasipurkissa
jota syyllisyyden kansi
painaa kiinni

Tässä talossa, sumujen
kirkastamassa
näen sinut, hiustesi
autuaan valon
astut lähemmäksi
meri huutaa
ja ranta ottaa vastaan
kaiken kivun
sinun kipusi
minut


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Pressbyrån

 

Tystnaden säljer

sina frysande bladen, 

höstens nyheter.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016



Ensimmäinen ruotsinkielinen runoni. Joku varmaan haukkuisi sitä kliseiseksi. Mutta, kuten eräs tuttavani sanoi, on äärimmäisen mielenkiintoista tarkastella vierasta kieltä runon kautta. Tai yhtä hyvin runoa vieraan kielen kautta, voisi sanoa. Miksi en kirjoittaisi niitä itsekin, olkoon sitten vaikka lyhyitä ja yksinkertaisia, haikukammarin täyttäviä ajatuksia. Pikku runoja.

Eräs jyväskyläläinen kirjallisuuden professori esitteli luennolla Runebergin ansioita muinaiskreikan tuntijana: kansallisrunoilijamme oli onnistunut kirjoittamaan vieraalla kielellä jotakin ensiarvoisen merkittävää, mahdollisesti ne olivat runoja. En ole ihan varma, sillä en saanut mitään selvää muinaiskreikankielisistä tekstinäytteistä. Heti samaan hengenvetoon professori mainitsi itse kirjoittaneensa ruotsinkielisen pilkkarunon Seminaarinmäen kuusesta. Hän arveli, että kukaan meistä läsnäolijoista ei pystyisi kirjoittamaan pilkkarunoa vieraalla kielellä.

Juttu jäi kaivelemaan minua. Koska vaihdoin luentosarjan varsin pian kirjatenttimahdollisuuteen, minulle ei koskaan selvinnyt, halusiko hän vain provosoida opiskelijoita vai oliko hän ilkeä. Ylpeä ainakin, mutta olisin minäkin, jos onnistuisin kirjoittamaan pilkkarunon yhtään millään kielellä. Ehkä professori salaa toivoi, että joku opiskelijoista ilmestyisi seuraavalla viikolla hänen ovensa taakse muinaisislanniksi kirjoitettu pilkkaruno kädessään. Tuolloin Jyväskylässä ei vielä ollut sanataiteen linjaa päiväyliopiston puolella, ehkä professorimme toivoi sitä. Tai ainakin edes yhtä opiskelijaa, joka ottaisi haasteen vastaan.

Hyvä professorimme, jos olet vielä elossa, ota ilolla vastaan laatimani yksinkertainen haiku. On siinä ainakin mitta oikein, jollei muita ansioita. Pilkkarunon kirjoittamiseen meikäläisen huumorintaju on liian kapea-alainen. Olen vieläkin pahoillani kuusen puolesta. Ei puita saa pilkata.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Hitaasta lukemisesta

Vihdoinkin joku uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä olen jo kauan ajatellut: Henkka Hyppönen kirjoittaa kolumnissaan hitaan lukemisen puolesta ja ihmettelee, miten nopeasti lukiessa voi ylipäätään jäädä mitään päähän. Olen ihaillut nopeita lukijoita, miten paljon hyviä kirjoja he ehtivätkään elämänsä aikana lukea! Mitä kaikkea minulta jää lukematta? Olen jopa tuntenut häpeää hitaasta lukemisestani. Menin usein kirjallisuuden tentteihin luettuani vain puolet kirjoista - mutta jos niistä kysyttiin, kirjoitin hyviä analyyseja.

Myös isäni oli hidas lukija. Hän luki vain vähän kaunokirjallisuutta ja kyllästyi mm. Pickwick-kerhon jälkeenjääneisiin papereihin, vaikkakin se myös kiehtoi häntä. Hän luki mieluummin MAOL:n taulukoita, jotka hän jossain vaiheessa näkyy pöllineen minun hyllystäni. Perin ne takaisin, kun isä kuoli. Siinä opuksessa on esitetty asiat lyhyesti ja ytimekkäästi, ikään kuin ne olisivat matemaatikkojen runoja. Pohdinnalle jää valtavasti tilaa. Isästä tuli tohtori. Hän ymmärsi, mitä luki. Hän selitti minulle joskus asioita, joita hän oli oppinut koulussa. Minä taas en muista koulussa lukemistani asioista juuri mitään. Silloin olin vielä tunnollinen oppilas ja yritin lukea kaiken, mitä käskettiin.

Vasta yliopistosta päästyäni uskalsin ruveta lukemaan hitaasti. Olen kerännyt pinterestiin kirjanystävien postaamia kuvia ja mietelauseita, mutta ne ovat minusta useimmiten ahdistavia. Aion poistaa ne. 15 kirjaa, jotka joka naisen pitäisi lukea (miel. alkukielellä). 50 kirjaa, jotka on luettava tänä vuonna. Entä jos valitsisi muutaman kirjan, jotka lukee monta kertaa, hitaasti pureskellen? Lukee käännöksenä, lukee alkukielellä, toisen kääntäjän käännöksenä, toisenkielisenä käännöksenä, katsoo elokuvan, kuuntelee äänikirjan. Ja lopuksi piirtää kuvan jostain, mitä tuli mieleen. Tai kirjoittaa kaksitoista runoa saamiensa vaikutteiden innoittamana. Tai istuu nojatuolissa ihan hiljaa.

Olen aiemmin maininnut blogissani Tuomas Anhavan tanka-suomennokset yhtenä kirjoista, joihin palaan yhä uudestaan. Joel Haahtelan Traumbach on myös sellainen kirja, pienoisromaani, josta kirjoitin esseen Elämäntarina-lehteen, muistaakseni viime vuonna. Hamlet ja Werther ovat rakkaita ystäviäni, kaikkine kipuineen ja hullutuksineen. Hessen Siddharta sai minut vakuuttuneeksi, että sellainen jumala on olemassa, johon olen uskonut pitemmän aikaa. Tomi Kontion runokokoelmat ovat toistuvasti tarkasteluni kohteina. Kesken jääneen kirjan Sören Kierkegaardin elämästä ja teoksista lainasin uudestaan, juuri nyt minulla on aikaa Kierkegaardille. Kaverin suosittelema Kay Redfield Jamisonin Levoton mieli on myös sellainen, johon aion palata, varmasti useamminkin. Kiitos, Iiris, suosituksesta! On dekkareitakin, vaikkapa Sjöwallin ja Wahlöön Missä viipyy poliisi. 70-luvulla osattiin kirjoittaa dekkareitakin hyvin, toisin kuin nykyään, anteeksi vain, kirjateollisuus. Yhteiskuntakriittisiä dekkareita, joissa on taidokasta sanailua.



Suurin osa omistamistani kirjoista on sellaisia, joita en lainkaan halua lukea uudestaan. Muutamia säästän siltä varalta, jos poikani haluaisi lukea ne vähän vartuttuaan. Ainakin toivon, että hän haluaisi lukea suomeksi edes jotain. Eniten hän pitää siitä, että hänelle luetaan ääneen. Mikäpä siinä, varsinkin jos minä pääsen valitsemaan kirjat. Yksi lastenkirjasuosikkejani on Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira. Luin sen kerran jopa tenttiin. Valitettavasti siitä ei kysytty - olisi kannattanut. Se on yksi maailman parhaita kirjoja, ainakin jos tykkää kuivasta huumorista.

Lukulistojen laatiminen on jotenkin pakonomaista, miltei paranormaalia. En kumminkaan lue niitä, joita olen suunnitellut lukevani. Seitsemässä veljeksessä olen päässyt tänä vuonna kolme sivua eteenpäin. Olisikohan aika myöntää, että se on kaikista ansioistaan huolimatta hemmetin tylsä kirja? Ajattelin lukea seuraavaksi antikvariaatista ostamani pehmeäkantisen antologian nimeltä Dansk lyrik. Oletan, että ymmärrän vain muutaman sanan, mutta kuten Hyppönenkin toteaa, ei-ymmärtäminen kuuluu hitaan lukemisen olemukseen. Se on haasteellista ja jännittävää. Sitä paitsi jos joku tulisi kysymään, miksi tuijotan samaa sivua puoli tuntia, voisin yksinkertaisesti viitata faktaan, että olen käynyt tanskan kurssilla vasta kaksi kertaa. Ei tarvitsisi ollenkaan viitata tähän blogi-tekstiin.

Lisää juttuja Runometsän facebook-sivulla!

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Hej!

Pojan katse piirtää kasvojasi,
ruumistasi, ääntäsi -
pirstaloituu hälinään, itsekseen
kasvamattomaan julmaan nuoruuteen

             röyhkeä töytäisy:
             olet niitattu, oletko?

Ei, niitetty: kahden silmän valoaallot
maalaavat ihollesi syviä akvarelleja,
poika sanoo sinulle hei, ja aukeaa
sinun selkeä lähteesi,
kirkkaista kirkkain vuoripurosi
löytää kallion läpi oikean uoman
hänen smaragdinpehmeisiin metsälampiinsa

hej!
vastaat hänen katseeseensa
vain sana, vähäinen liikahdus,
ehkä ilmavirta, tai
sydämen pysähdys yksittäiseen tahtiin,
ilon läikähdys,
pienet sykkivät ruusut poskillasi.

Hän sanoo, ja sinä sanot, ja sirpaleet
asettuvat ehjäksi kuvaksi.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016