Siirry pääsisältöön

Aforismeja

Tässä eräänä aamuna, kun koulu oli suljettu opettajien koulutuspäivän vuoksi, kuten Saksassa on tapana, lueskelimme pojan 11 v. kanssa, kahvi- ja maitokupin ääressä, Tomi Kontion aforismeja. Pysähdyimme pohtimaan seuraavaa:

Hiuskiehkuraa painamalla saadaan runoilijasta
sanansa mittainen. 

Punnitsimme ensiksi painamisen olemusta. Hiuskiehkuran painaminen voi olla aika järkyttävä, etten sanoisi mieleenpainuva, kokemus, jos sitä painetaan kovalla voimalla päätä vasten. Runoilijat joutuvat puristuksiin painotuotetta haluavan yhteiskunnan (= rahan?) ja kuun taakse piiloutuneen lyyran väliin. Tai ovat kirjoittaneet niin suoria sanoja, että niitä punnitaan lähibaarissa perjantai-iltana. Ikävä aloitus viikonlopulle, painojälki.

Kuviot tähdistä... Foto: Matti Uhlig
Hiuskiehkuran voi tietysti ottaa myös kevyesti sormien väliin, painaa sitä ihan vähän, varoen, molemmilta puolilta. Olisiko siinä sanan pituus, siinä sormien välissä? Koulussa fysiikan tunnilla mittasimme kerran hiuksen paksuutta mikrometriruuvilla. Minun oli 0,6 mm, vai olikohan se jotain vieläkin pienempää yksikköä. Jos alussa oli sana, niin oli kyllä tosi pieni, pienempi kuin oli tai ja. Toisessa aforismissaan Kontio muuten toteaa, että

Sana on enemmän kuin vähän liikaa. 

Sitäkin pohdiskelimme, ja poika totesi, että merkitys muuttuu, jos liikaa-sanan eteen panee pilkun. Vau, ajattelin, luonnontieteitä rakastavan, kaksikielisen lapsen suusta, jota ahdistaa saksan läksyksi annettu runoanalyysi.

Kolmen aforismin kahvi, foto: RU
Palaan vielä painamiseen. Ennen kuin kahvi ehti jäähtyä, olimme jo matkustaneet mielissämme kirja- tai lehtipainoon. Offset vai digitaldruck? Jos sinne panisikin tekstin sijasta hiuskiehkuran, olisiko lopputulos eli painotuote runoa? Kuvarunoa ehkä, tai jotakin sellaista kuin abstraktin maalauksen giclee-printti, jota myytäisiin tunnetun taiteilijan nimen varassa neljäsataa euroa kappale ja rahat lahjoitettaisiin hyvään tarkoitukseen.

Päädyimme ajatukseen, että kaunokirjoituksessa ja hiuskiehkurassa on jotakin samaa, jokin yhteinen ulottuvuus. Persoonalliset kiehkuran kaaret, kulmat ja painaumat. Poika piirsi ilmaan, millaista hänen käsialansa on: suoraa, kulmikasta, vinksinvonksin. Sanoin, että sellainen on hänen tukkansakin. Minun taas, sekä tukka että käsiala, on hento nippu paksuja hiuksia, isoissa kaarissa lainehtivia. Päädyimme laatimaan oman aforismin:

Millainen tukka, sellainen käsiala.

Tätä voitte punnita omalla kohdallanne pääsiäisvanukkaanne ääressä, jos hiljentyminen ja lähes toivottomalta tuntuva kesän odottelu alkaa pitkästyttää, tai pääsiäistiput ovat liian keltaisia.

Hyvää pääsiäistä tai mitä ikinä juhlittekin! Krookuksia teille, ja helisevän poreaa valkoviiniä!

RU

Foto: somebody of the Uhlig Family

PS. Onko runoilija sitten vain 0,6 mm (tai muuta yksikköä) pitkä? Ehkä, ehkä vallan näkymätön. Muttei kuulumaton: runoilija voi olla pieni, mutta sanat ovat isoja.

PPS. Runoanalyysi ja esitelmä kirjailijasta nimeltä Helge May valmistuivat tämän alkuverryttelyn jälkeen ennätysajassa. Saimme myös selville, että Helge on mies eikä nainen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…