Siirry pääsisältöön

Oi lukemattomia ja luettuja

Juice Leskinen kirjoitti eräässä runossaan, teoksessa Jumala on: "Hyllyssäni on lukemattomia kirjoja. // Ei, vaan lukuisia." Täytyy myöntää, että minä olen erikoistunut lukemattomien keräilyyn. Ruotsinkieliset kirjabloggaajat käyttävät tällaisesta henkilöstä nimitystä bokhamster. Hitaana lukijana ajattelen enemmän ja luen vähemmän (tai hitaammin), se sopii minulle. Olen antanut itselleni luvan jättää kirjan keskenkin, jos ei miellytä.

Edda ja Baudelaire siellä odottelevat syvempää paneutumista...
Saa nähdä, toteutuuko aikeeni lukea Seitsemän veljestä tänä vuonna loppuun. Luin hiljattain pari sivua eteenpäin siitä mihin jäin noin kymmenen vuotta sitten. Teksti vilisee vanhaa maanviljelysssanastoa, jota en tunne. Luulen, että lukeminen takkuaa juuri siksi. Juonihan on mielenkiintoinen, ja vielä mielenkiintoisempia ovat veljesten, varsinkin Aapon, lausahdukset. Mutta joka sivulla on monta sanaa, jotka minun pitäisi etsiä Nykysuomen sanakirjoista, jotka ovat Suomessa äitini hyllyssä. En suostu googlaamaan, en halua lukiessani pitää elektronisia laitteita päällä, paitsi korkeintaan cd-soitinta, enkä aina sitäkään.
 

Toinen keskeneräinen mutta lukemisen arvoinen tapaus on Thomas Mannin Buddenbrookien uudempi suomennos. Vanhemman olen lukenut. Pidän Mannin kielestä, ja varsinkin Hannon hahmo tuntui minusta läheiseltä. Muistan myös hirveän herra Grünlichin varsin elävästi. Mutta satoja sivuja pitkä sukuromaani, huh hoijakkaa... Oikeastaan pidän enemmän Tonio Krögeristä, se on tiiviimpi, ja siinä Mann esittää ajatuksiaan kirjailijuudesta. Sen haluan lukea uudestaan, alkukielellä, vaikka vanha saksa vähän takkuaakin. Voisin tietysti haalia käsiini myös suomennoksen.

Sitten on vielä Jouni Tossavaisen Kuusikirja, kokoelma runoja ja valokuvia, joihin en tunnu pääsevän sisälle. Lienee tarpeen yrittää uudestaan. Ja sitten ne kaikki lempirunokirjat, jotka olen lukenut ja joihin haluan palata uudestaan. Vaikkapa Tomi Kontion kaikki aikuisille kirjoittamat runot kattava Kuviot tähdistä, kengät maailmasta, jonka nimi on minusta tylsä, mutta runot mitä loistavimpia, kipeitä ja elämänmakuisia, viimeisimmät niistä myös hauskoja ja valoisia. Alkutuotannosta olen saksantanutkin muutamia, mutta julkaisun suhteen kokoneempi kollega ehti ensin. Käännöstyön myötä pääsin kuitenkin syvemmälle runojen maailmaan, kuin koskaan muuten lukiessani.


Anhavan käännöstyön ansiosta olen löytänyt tankarunot.
Rakkaimpiini kuuluu myös Tuomas Anhavan suomennokset japanilaisista tanka-runoista, teoksessa Kevään kukat, syksyn kuu. Lainasin niistä muutamaa tekstissäni Luontoa ja salaisia rakkauksia. Uuno Kailaan ja Heinrich Heinen tekstit ovat majoittuneet e-kirjojen muodossa lukulaitteeseeni. Sieltä ne ovat aina saatavilla. Lukulaite ei muuten sirise samalla tavalla kuin monet muut sähkölaitteet, siksi luokittelen sen tässä kirjaksi, tai pikemminkin kirjastoksi.

Ainoat kirjat, joita luen vielä edellisiä enemmän ovat sanakirjat, mutta niistä kerron myöhemmin. Hassua kyllä, niidenkin kanssa minulle on muodostunut jonkinlainen rakkaussuhde. Kyllä, luen niitä joskus ihan huviksenikin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…