Siirry pääsisältöön

Närhen jäljillä - Runoilija, mene metsään!

Närhi (garrulus grandalius), tuo rääkyvä-ääninen metsänvartija, on runoilijoiden lintu, toisin kuin vaikkapa joutsen, joka näyttää olevan ihan kaikkien lintu. Runoilijat kai haluavat aina jotakin erikoista, erityistä, massasta poikkeavaa. Kyttäävät korvat höröllä, milloin lintu rääkäisee, ja toivovat, että se lehvistön alla suihkiessaan törmäisi kuuseen, takertuisi neulasiin - ja samalla putoaisi sininen sulka maahan. Ja sitten sulan löytäneestä runoilijasta tulisi parempi runoilija kuin niistä, jotka kirjoittavat variksen tai harakan sulalla. Paitsi ettei kukaan enää kirjoita sulalla. Paitsi että minä olen aikonut. Kun nyt kerran olen, kymmenen vuotta pähkäiltyäni, oppinut kirjoittamaan hienolla saksalaisella täytekynällä ja ostanut elämäni ensimmäisen mustepullon, niin voinen samantien kokeilla sulkaakin.

Edellistalvena tuossa lähimetsässä asui kolmekin närhipariskuntaa. Tämänhetkistä tilannetta en tunne, olen jostain syystä unohtanut käydä metsässä. Olen kirjoittanut syyskuusta asti intensiivisesti runojani ja vähän muutakin, ja kun sanoja ei tullut mieleen, rupesin piirtämään. Ehkä metsäretki olisi kuitenkin paikallaan, että saisin uusia aiheita ja virikkeitä harmaan sävyihin taipuvaiselle mielelleni. Jos sitten löytyy sulka, niin hyvä on, kokeillaan. Ei kai se niin vaikeaa voi olla, olettaisin, että muste nousee onton sulan sisään kapillaari-ilmiön johdosta.

Näin Teneriffan Loroparquessa esteettisen linnun (vai pitäisikö sanoa eeppisen, nykykielen trendejä noudattaakseni), joka oli kauttaaltaan savunsininen. Espanjalaiset runoilijat varmaan viestittävät toisilleen twitterissä, milloin linnulla on sulkasato. Kyttäävät siellä puskassa sitten ja tönivät toisiaan, että ehtisivät itse ensin. Pääsymaksu papukaijapuistoon on tosin tyyris, mutta eiköhän sulka ole sen arvoinen.

Kun perustin saksankielisen blogini Die blaue Feder, hämmästyin todella, että nimi oli vapaana. Joko saksalaiset eivät kirjoita runoblogeja tai sitten he ovat juuttuneet opettelemaan ulkoa Goethen ja Schillerin hillittömän pitkiä riimirunoja. Voin hyvin kuvitella, että saksalainen järjestelmällisyys ilmenee juuri siten, että ensin luetaan yhden aikakauden runot ja sitten seuraavan. He eivät ehkä ole vielä päässeet Günther Eichiin ja Sarah Kirschiin asti. Sillä menolla meikäläinen ei ehtisi varmaan ikinä nykyrunouteen asti, varsinkin kun nykypäivä tuppaa siirtymään koko ajan eteenpäin.


Seuraavissa kahdessa blogitekstissäni käsittelen Eichin ja Kirschin närhi-runoja. Mutta sitä ennen, heti kun tukka kuivuu (kas, muistin pestä sen), metsä kutsuu!

Kommentit

  1. Sellainenkin lintu on olemassa kuin sininärhi - siitä riittäisi sulkia vähän useammallekin kirjoittelijalle. Mutta täällä lähimetsissä on näkynyt vain noita punaisenkarvaisia, parilla pienellä sinisulalla varustettuja. Eikä metsäreissulla nyt sitten näkynyt sitäkään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…