Siirry pääsisältöön

Närhen jäljillä osa 3 - Harhautuksia

On hyvä lukea runoa vieraalla kielellä, kun ei ymmärrä ihan kaikkea. Mikä lie Henker siinä kävelee metsän läpi, olisiko metsän vartija, kun närhiä haeskelee... no eipä ole. Pyöveli se on, teloittaja, itse Paholainen! Ei ihme, että närhi liitelee lehvistön suojissa. Nimittäin Sarah Kirschin runossa Eichelhäher.

- - Der Henker wohnt in weißen Steinen
am Ufer des Sees; - -
- - er liebt die Trauerweiden sehr. - -

Pyöveli asuu valkeissa rantakallioissa ja rakastaa itkuraitoja, niitä pajuja, joissa on pitkät kapeat lehdet ja oksat riipallaan. Närhen rääkäisyt johtavat hänet metsään. Aurinko taittuu hänen hatustaan ja näyttää närhen sulan.

Kuka tai mikä tämä pyöveli sitten on? Päiväkö ehkä, joka paljastaa oksistosta kirkkaanvärisen linnun ja saattaa sen sitten yöhön? Tuskin se linnunmetsästäjä ainakaan on, tämähän on runo, se olisi liian itsestäänselvää. Tulee mieleen Mozartin aaria Der Vogelfänger bin ich ja..., mutta se on varsin iloinen laulu. Sitä paitsi ei kai kukaan halua vangita närheä häkkiin, on sillä sen verran ruma ääni.

Teloittajan näkeminen unissa tarkoittaa, että jotakin pitäisi lajitella ja hyljätä pois, ajatuksia ehkä, tai kokemusten herättämiä tunteita. Näin ainakin Klausbernd Vollmarin mukaan, jota mielelläni siteeraan - ihan vain siitä syystä, että olen sattunut ostamaan juuri hänen kirjoittamansa unisymbolikirjan enkä jotakin muuta opusta. Olisiko se runoilija, joka kulkee närhenä hämärässä talossaan, jota ei edes tunne? Kirjoittaessa saattaa tuntua, että kuolema on kannoilla, metsästää, on saavuttamaisillaan - kunnes sitten auringon säde (tai lampun, tai vaikka kynttilän, tai ihan vain oma silmä) sattuu närhen sulkaan, josta sitten alkaa valua mustetta paperille muodostaen kirjaimia, sanoja, lauseita...

En minä tiedä, mitä kirjailija haluaa sanoa runollaan. Pitäisikö minun sitten teeskennellä tietäväni? Jos tämä olisi kirjallisuuden tentti, niin pitäisi, muttei onneksi ole. Saa kai runoa lukiessa olla tyhmä ja tietämätönkin, ehkä merkitykset aukeavat sadannella lukukerralla viiden vuoden kuluttua. Sekään ei oikein ole tässä runossa selvä, että huomaako pyöveli varmasti hatussaan kimaltelevan sulan - aurinko nimittäin paistaa selkäpuolelta. Sellaistahan se on runo ja elämä muutenkin, että sitä etsiskelee jotakin, mikä on yllättävän lähellä, mutta sitä ei vain huomaa. Silti minusta olisi mukavampi, jos runossa seikkailisi joku ystävällismielisempi olento kuin Pyöveli. Vaikka karhu, kissa tai hevonen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…