Viikon mietelause

"Usko siihen, silloin lennät." - Porot elokuvassa Niko, lentäjän poika -

maanantai 29. helmikuuta 2016

Närhen jäljillä osa 3 - Harhautuksia

On hyvä lukea runoa vieraalla kielellä, kun ei ymmärrä ihan kaikkea. Mikä lie Henker siinä kävelee metsän läpi, olisiko metsän vartija, kun närhiä haeskelee... no eipä ole. Pyöveli se on, teloittaja, itse Paholainen! Ei ihme, että närhi liitelee lehvistön suojissa. Nimittäin Sarah Kirschin runossa Eichelhäher.

- - Der Henker wohnt in weißen Steinen
am Ufer des Sees; - -
- - er liebt die Trauerweiden sehr. - -

Pyöveli asuu valkeissa rantakallioissa ja rakastaa itkuraitoja, niitä pajuja, joissa on pitkät kapeat lehdet ja oksat riipallaan. Närhen rääkäisyt johtavat hänet metsään. Aurinko taittuu hänen hatustaan ja näyttää närhen sulan.

Kuka tai mikä tämä pyöveli sitten on? Päiväkö ehkä, joka paljastaa oksistosta kirkkaanvärisen linnun ja saattaa sen sitten yöhön? Tuskin se linnunmetsästäjä ainakaan on, tämähän on runo, se olisi liian itsestäänselvää. Tulee mieleen Mozartin aaria Der Vogelfänger bin ich ja..., mutta se on varsin iloinen laulu. Sitä paitsi ei kai kukaan halua vangita närheä häkkiin, on sillä sen verran ruma ääni.

Teloittajan näkeminen unissa tarkoittaa, että jotakin pitäisi lajitella ja hyljätä pois, ajatuksia ehkä, tai kokemusten herättämiä tunteita. Näin ainakin Klausbernd Vollmarin mukaan, jota mielelläni siteeraan - ihan vain siitä syystä, että olen sattunut ostamaan juuri hänen kirjoittamansa unisymbolikirjan enkä jotakin muuta opusta. Olisiko se runoilija, joka kulkee närhenä hämärässä talossaan, jota ei edes tunne? Kirjoittaessa saattaa tuntua, että kuolema on kannoilla, metsästää, on saavuttamaisillaan - kunnes sitten auringon säde (tai lampun, tai vaikka kynttilän, tai ihan vain oma silmä) sattuu närhen sulkaan, josta sitten alkaa valua mustetta paperille muodostaen kirjaimia, sanoja, lauseita...

En minä tiedä, mitä kirjailija haluaa sanoa runollaan. Pitäisikö minun sitten teeskennellä tietäväni? Jos tämä olisi kirjallisuuden tentti, niin pitäisi, muttei onneksi ole. Saa kai runoa lukiessa olla tyhmä ja tietämätönkin, ehkä merkitykset aukeavat sadannella lukukerralla viiden vuoden kuluttua. Sekään ei oikein ole tässä runossa selvä, että huomaako pyöveli varmasti hatussaan kimaltelevan sulan - aurinko nimittäin paistaa selkäpuolelta. Sellaistahan se on runo ja elämä muutenkin, että sitä etsiskelee jotakin, mikä on yllättävän lähellä, mutta sitä ei vain huomaa. Silti minusta olisi mukavampi, jos runossa seikkailisi joku ystävällismielisempi olento kuin Pyöveli. Vaikka karhu, kissa tai hevonen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti