Siirry pääsisältöön

Närhen jäljillä osa 2 - Anna nyt se sulka!

Kun aloitin opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, en ymmärtänyt runoanalyysistä paljoakaan. Kurssit käytyäni en ymmärtänyt juuri sen enempää, metriikkaa lukuunottamatta. Puhallinsoiton harrastajalle se sentään oli helppoa ja loogista. Vasta ryhdyttyäni kääntämään runoja tajusin, miten paljon ja millaisella hartaudella niitä pitää lukea. Pitää pysähtyä ja ajatella. Miettiä. Jutella kaverin kanssa. Kun viettää iltapäivän vanhan saksankielisen sanontakirjan ääressä, kyselee lisäksi tuttavilta eikä sittenkään ymmärrä, alkaa päästä jyvälle työn luonteesta. Oivaltaa, mikä ero on lukemisella ja Lukemisella. Googlea ei tuolloin vielä ollut keksitty, tai ainakaan minä en ollut keksinyt. Osoitteessa www.fi ei etsimääni asiaa tunnettu. Ei auttanut kuin kysyä käännöskurssin lehtorilta.

Tapahtui sillä tavalla, että kolmantena opiskeluvuotenani päätin, ettei minusta tulekaan äidinkielen opettajaa. Kokemukseni sijaisena olivat vahvistaneet hypoteesini. Koin suoranaista helpotusta, jopa hykerryttävää, verenpunaista pistelyä koko ruumiissani, kun sanoin Kirjallisuus koulussa -kurssin ilmoittautumislistalle ähäkutti ja ilmoittauduin erikoistumisosioon nimeltä Tekstianalyysi ja kirjallisuudentutkimus.

Ilokseni minun osiossani järjestettiin seuraavana syksynä kirjallisuuden kääntämiskurssi, pienryhmäseminaari, jota veti hungarologi ja kirjallisuudentutkija Tuomo Lahdelma. Hän oli itse parhaillaan kääntämässä Sandor Márain Kynttilät palavat loppuun saakka ja kertoi meille opiskelijoille, millaisia haasteita työssä milloinkin tuli vastaan. Me saimme valita, mitä käännämme. Päätin, että saksasta, koska opiskelin sivuaineena germanistiikkaa. Menin pääkirjaston saksan hyllylle ja valitsin runoteoksen, jolla oli mielestäni kaunein nimi: Botschaften des Regens, sateen viestit. Kirjoittanut Günther Eich. Sen kirjan maailmassa lyyra heitti sinisen sulan kehiin.

Käänsin koko syksyn kahta runoa. Ajattelin, että minusta tulee isona runouden kääntäjä. Mutta jossain vaiheessa loppui usko ja tuli rahankin tarve. Työskentelin ensin oikolukijana, sitten kirjastoharjoittelijana, päädyin opettamaan suomea vieraana kielenä, vaikken ollut aikonutkaan. Käänsin verenpainemittareitten käyttöohjeita. Runokäännökset unohtuivat jonnekin.

Vuonna 2005 ilmestyi Stefan Mosterin toimittama Puiden lohtu, suomenkielinen antologia sodanjälkeisen ajan saksalaista lyriikkaa. Näin jo kirjan nimestä, että nyt on joku vienyt minun Eichini. Niin, eivät kääntäjät tietenkään omista runoja eivätkä varsinkaan runoilijoita, eivät virallisesti eivätkä paperilla, mutta sydämessään kumminkin. Harmitti, etten ollut tarjonnut omia käännöksiäni minnekään.

Mies, joka "varasti" minulta Eichin, on runoilija Jouni Inkala. Kyllä hänen käännöksensä parempia ovat kuin minun, pakko myöntää. Vaikka sillankaiteesta voisin kyllä ruveta saivartelemaan. En kuitenkaan rupea, koska en ole varma, olenko oikeassa. Siteeraan seuraavassa Inkalan käännöstä - en edes tiedä, minne olen kätkenyt omat skriptini. Runo on nimeltään Erään kesän loppu. Ensimmäinen säe kuuluu: "Kukapa haluaisi elää ilman puiden lohtua!" Tässä saksalainen kulttuuri kohtaa heti suomalaisen: metsään täytyy päästä. Puita halailemaan tai sulkia keräilemään. Syksyisin metsä osallistuu kuolemaan, se on lohdullista. Aika tosin kohisee minun mielestäni kivisen kaarisillan kaaren alla, eikä sillankaiteen... no lipsahtihan se sittenkin. Jos olen väärässä, voin saada kollegoilta verbaalisesti turpiini. Mutta olkoon. Näen silmieni edessä vanhan saksalaisen sillan, jonka käyttöön liittyy painorajoitteita. Alla joen virtapaikka, siellä se aika kohisee. Olisiko se vaikka Tuonelan joki tai Acheron? Niin minä sen näen. Mutta runokäännöksissä ei ole oikeaa tai väärää, ainakaan jos osaa perustella valintansa. En minä osaa, ihan vain mutua ja intuitiota. Ja vanhoja saksalaisia siltoja.

Eichin runossa lintujen muutto on kynä, joka piirtää taivaalle tumman viivan, vetää mukanaan puista lehdet, värittää hedelmät kypsiksi. Upeita, puhuttelevia ilmauksia! Runon minä kehottaa kärsivällisyyteen, sillä (huokaus: syksy, kuolema): "Pian lintujen kirjoituksen sinetti murretaan. // Lantin voi maistaa kielensä alla." Muistan kirjoittaneeni, että kielesi tai kieleni alla maistuu lantti. Sitä lantin merkitystä minä kirjastossa etsin. En juuri tunne vanhaa mytologiaa. Mutta selvisihän se: Kharonille pitää maksaa lauttamaksu, jotta pääsee Tuonelan puolelle. Hyvä muistaa, ettei köyhänä kuole.

Mutta hetkinen, minne närhi hävisi? "Närhi ei heitä minulle sinistä sulkaa" alkaa runo, josta tykkään vieläkin enemmän kuin Kesän lopusta. Jostain syystä sitä ei ole valittu mukaan kokoelmaan. Taidan etsiä sen käsiini ja kääntää uudestaan, nykyisillä taidoillani. Ihan vain omaksi ilokseni, ja ehkä vähän muidenkin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…