Viikon mietelause

"Ihmiset pitävät sinua hulluna, jos puhut jostain, mitä he eivät ymmärrä." - Elvis Presley -

maanantai 29. helmikuuta 2016

Närhen jäljillä osa 3 - Harhautuksia

On hyvä lukea runoa vieraalla kielellä, kun ei ymmärrä ihan kaikkea. Mikä lie Henker siinä kävelee metsän läpi, olisiko metsän vartija, kun närhiä haeskelee... no eipä ole. Pyöveli se on, teloittaja, itse Paholainen! Ei ihme, että närhi liitelee lehvistön suojissa. Nimittäin Sarah Kirschin runossa Eichelhäher.

- - Der Henker wohnt in weißen Steinen
am Ufer des Sees; - -
- - er liebt die Trauerweiden sehr. - -

Pyöveli asuu valkeissa rantakallioissa ja rakastaa itkuraitoja, niitä pajuja, joissa on pitkät kapeat lehdet ja oksat riipallaan. Närhen rääkäisyt johtavat hänet metsään. Aurinko taittuu hänen hatustaan ja näyttää närhen sulan.

Kuka tai mikä tämä pyöveli sitten on? Päiväkö ehkä, joka paljastaa oksistosta kirkkaanvärisen linnun ja saattaa sen sitten yöhön? Tuskin se linnunmetsästäjä ainakaan on, tämähän on runo, se olisi liian itsestäänselvää. Tulee mieleen Mozartin aaria Der Vogelfänger bin ich ja..., mutta se on varsin iloinen laulu. Sitä paitsi ei kai kukaan halua vangita närheä häkkiin, on sillä sen verran ruma ääni.

Teloittajan näkeminen unissa tarkoittaa, että jotakin pitäisi lajitella ja hyljätä pois, ajatuksia ehkä, tai kokemusten herättämiä tunteita. Näin ainakin Klausbernd Vollmarin mukaan, jota mielelläni siteeraan - ihan vain siitä syystä, että olen sattunut ostamaan juuri hänen kirjoittamansa unisymbolikirjan enkä jotakin muuta opusta. Olisiko se runoilija, joka kulkee närhenä hämärässä talossaan, jota ei edes tunne? Kirjoittaessa saattaa tuntua, että kuolema on kannoilla, metsästää, on saavuttamaisillaan - kunnes sitten auringon säde (tai lampun, tai vaikka kynttilän, tai ihan vain oma silmä) sattuu närhen sulkaan, josta sitten alkaa valua mustetta paperille muodostaen kirjaimia, sanoja, lauseita...

En minä tiedä, mitä kirjailija haluaa sanoa runollaan. Pitäisikö minun sitten teeskennellä tietäväni? Jos tämä olisi kirjallisuuden tentti, niin pitäisi, muttei onneksi ole. Saa kai runoa lukiessa olla tyhmä ja tietämätönkin, ehkä merkitykset aukeavat sadannella lukukerralla viiden vuoden kuluttua. Sekään ei oikein ole tässä runossa selvä, että huomaako pyöveli varmasti hatussaan kimaltelevan sulan - aurinko nimittäin paistaa selkäpuolelta. Sellaistahan se on runo ja elämä muutenkin, että sitä etsiskelee jotakin, mikä on yllättävän lähellä, mutta sitä ei vain huomaa. Silti minusta olisi mukavampi, jos runossa seikkailisi joku ystävällismielisempi olento kuin Pyöveli. Vaikka karhu, kissa tai hevonen.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Arvoituksia

Kalevalan päivänä voi tietysti lueskella Kalevalaa tai Kanteletarta, mutta minä päätin tutkailla vanhan kansan arvoituksia Eero Salolan kokoamasta kirjasta Missä puut punalle paistaa. Nuoren väen kansanrunokirja I. Katsokaahan, millaista kuvakieltä!

Arvauksenne voitte jättää kommenttikenttään tai Runometsän facebook-sivun arvauskohtaan. Kaikkiin kysymyksiin oikein vastanneiden kesken arvotaan vähän käytetty kirja. Mikä kirja, se selviää myöhemmin. Arvonta on Runometsän oma, Blogger, facebook ja mainostajat eivät osallistu arvontaan. Vastausaika päättyy 28.2.2016 klo 24:00 Suomen aikaa (23:00 Keski-Euroopan aikaa). Oikeat vastaukset ensi lauantaina 5. maaliskuuta blogissa ja fb-seinällä. Ei kun arvaamaan!



1. Sinerväinen seulan kansi, kultaseulanen sisässä?

2. Ei huku vedessä, ei pala tulessa eikä mahdu maan rakoon?

3. Kaksi kultaista käkeä yli orren katselevi?

Huom. Kuvat ovat tässä vain koristeena, eivätkä liity arvoituksiin. Piirustustyyliä olen hieman matkinut Missä puut punalle paistaa -kirjan kuvittaneelta Olli Viiriltä.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Närhen jäljillä osa 2 - Anna nyt se sulka!

Kun aloitin opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, en ymmärtänyt runoanalyysistä paljoakaan. Kurssit käytyäni en ymmärtänyt juuri sen enempää, metriikkaa lukuunottamatta. Puhallinsoiton harrastajalle se sentään oli helppoa ja loogista. Vasta ryhdyttyäni kääntämään runoja tajusin, miten paljon ja millaisella hartaudella niitä pitää lukea. Pitää pysähtyä ja ajatella. Miettiä. Jutella kaverin kanssa. Kun viettää iltapäivän vanhan saksankielisen sanontakirjan ääressä, kyselee lisäksi tuttavilta eikä sittenkään ymmärrä, alkaa päästä jyvälle työn luonteesta. Oivaltaa, mikä ero on lukemisella ja Lukemisella. Googlea ei tuolloin vielä ollut keksitty, tai ainakaan minä en ollut keksinyt. Osoitteessa www.fi ei etsimääni asiaa tunnettu. Ei auttanut kuin kysyä käännöskurssin lehtorilta.

Tapahtui sillä tavalla, että kolmantena opiskeluvuotenani päätin, ettei minusta tulekaan äidinkielen opettajaa. Kokemukseni sijaisena olivat vahvistaneet hypoteesini. Koin suoranaista helpotusta, jopa hykerryttävää, verenpunaista pistelyä koko ruumiissani, kun sanoin Kirjallisuus koulussa -kurssin ilmoittautumislistalle ähäkutti ja ilmoittauduin erikoistumisosioon nimeltä Tekstianalyysi ja kirjallisuudentutkimus.

Ilokseni minun osiossani järjestettiin seuraavana syksynä kirjallisuuden kääntämiskurssi, pienryhmäseminaari, jota veti hungarologi ja kirjallisuudentutkija Tuomo Lahdelma. Hän oli itse parhaillaan kääntämässä Sandor Márain Kynttilät palavat loppuun saakka ja kertoi meille opiskelijoille, millaisia haasteita työssä milloinkin tuli vastaan. Me saimme valita, mitä käännämme. Päätin, että saksasta, koska opiskelin sivuaineena germanistiikkaa. Menin pääkirjaston saksan hyllylle ja valitsin runoteoksen, jolla oli mielestäni kaunein nimi: Botschaften des Regens, sateen viestit. Kirjoittanut Günther Eich. Sen kirjan maailmassa lyyra heitti sinisen sulan kehiin.

Käänsin koko syksyn kahta runoa. Ajattelin, että minusta tulee isona runouden kääntäjä. Mutta jossain vaiheessa loppui usko ja tuli rahankin tarve. Työskentelin ensin oikolukijana, sitten kirjastoharjoittelijana, päädyin opettamaan suomea vieraana kielenä, vaikken ollut aikonutkaan. Käänsin verenpainemittareitten käyttöohjeita. Runokäännökset unohtuivat jonnekin.

Vuonna 2005 ilmestyi Stefan Mosterin toimittama Puiden lohtu, suomenkielinen antologia sodanjälkeisen ajan saksalaista lyriikkaa. Näin jo kirjan nimestä, että nyt on joku vienyt minun Eichini. Niin, eivät kääntäjät tietenkään omista runoja eivätkä varsinkaan runoilijoita, eivät virallisesti eivätkä paperilla, mutta sydämessään kumminkin. Harmitti, etten ollut tarjonnut omia käännöksiäni minnekään.

Mies, joka "varasti" minulta Eichin, on runoilija Jouni Inkala. Kyllä hänen käännöksensä parempia ovat kuin minun, pakko myöntää. Vaikka sillankaiteesta voisin kyllä ruveta saivartelemaan. En kuitenkaan rupea, koska en ole varma, olenko oikeassa. Siteeraan seuraavassa Inkalan käännöstä - en edes tiedä, minne olen kätkenyt omat skriptini. Runo on nimeltään Erään kesän loppu. Ensimmäinen säe kuuluu: "Kukapa haluaisi elää ilman puiden lohtua!" Tässä saksalainen kulttuuri kohtaa heti suomalaisen: metsään täytyy päästä. Puita halailemaan tai sulkia keräilemään. Syksyisin metsä osallistuu kuolemaan, se on lohdullista. Aika tosin kohisee minun mielestäni kivisen kaarisillan kaaren alla, eikä sillankaiteen... no lipsahtihan se sittenkin. Jos olen väärässä, voin saada kollegoilta verbaalisesti turpiini. Mutta olkoon. Näen silmieni edessä vanhan saksalaisen sillan, jonka käyttöön liittyy painorajoitteita. Alla joen virtapaikka, siellä se aika kohisee. Olisiko se vaikka Tuonelan joki tai Acheron? Niin minä sen näen. Mutta runokäännöksissä ei ole oikeaa tai väärää, ainakaan jos osaa perustella valintansa. En minä osaa, ihan vain mutua ja intuitiota. Ja vanhoja saksalaisia siltoja.

Eichin runossa lintujen muutto on kynä, joka piirtää taivaalle tumman viivan, vetää mukanaan puista lehdet, värittää hedelmät kypsiksi. Upeita, puhuttelevia ilmauksia! Runon minä kehottaa kärsivällisyyteen, sillä (huokaus: syksy, kuolema): "Pian lintujen kirjoituksen sinetti murretaan. // Lantin voi maistaa kielensä alla." Muistan kirjoittaneeni, että kielesi tai kieleni alla maistuu lantti. Sitä lantin merkitystä minä kirjastossa etsin. En juuri tunne vanhaa mytologiaa. Mutta selvisihän se: Kharonille pitää maksaa lauttamaksu, jotta pääsee Tuonelan puolelle. Hyvä muistaa, ettei köyhänä kuole.

Mutta hetkinen, minne närhi hävisi? "Närhi ei heitä minulle sinistä sulkaa" alkaa runo, josta tykkään vieläkin enemmän kuin Kesän lopusta. Jostain syystä sitä ei ole valittu mukaan kokoelmaan. Taidan etsiä sen käsiini ja kääntää uudestaan, nykyisillä taidoillani. Ihan vain omaksi ilokseni, ja ehkä vähän muidenkin.


maanantai 22. helmikuuta 2016

Närhen jäljillä - Runoilija, mene metsään!

Närhi (garrulus grandalius), tuo rääkyvä-ääninen metsänvartija, on runoilijoiden lintu, toisin kuin vaikkapa joutsen, joka näyttää olevan ihan kaikkien lintu. Runoilijat kai haluavat aina jotakin erikoista, erityistä, massasta poikkeavaa. Kyttäävät korvat höröllä, milloin lintu rääkäisee, ja toivovat, että se lehvistön alla suihkiessaan törmäisi kuuseen, takertuisi neulasiin - ja samalla putoaisi sininen sulka maahan. Ja sitten sulan löytäneestä runoilijasta tulisi parempi runoilija kuin niistä, jotka kirjoittavat variksen tai harakan sulalla. Paitsi ettei kukaan enää kirjoita sulalla. Paitsi että minä olen aikonut. Kun nyt kerran olen, kymmenen vuotta pähkäiltyäni, oppinut kirjoittamaan hienolla saksalaisella täytekynällä ja ostanut elämäni ensimmäisen mustepullon, niin voinen samantien kokeilla sulkaakin.

Edellistalvena tuossa lähimetsässä asui kolmekin närhipariskuntaa. Tämänhetkistä tilannetta en tunne, olen jostain syystä unohtanut käydä metsässä. Olen kirjoittanut syyskuusta asti intensiivisesti runojani ja vähän muutakin, ja kun sanoja ei tullut mieleen, rupesin piirtämään. Ehkä metsäretki olisi kuitenkin paikallaan, että saisin uusia aiheita ja virikkeitä harmaan sävyihin taipuvaiselle mielelleni. Jos sitten löytyy sulka, niin hyvä on, kokeillaan. Ei kai se niin vaikeaa voi olla, olettaisin, että muste nousee onton sulan sisään kapillaari-ilmiön johdosta.

Näin Teneriffan Loroparquessa esteettisen linnun (vai pitäisikö sanoa eeppisen, nykykielen trendejä noudattaakseni), joka oli kauttaaltaan savunsininen. Espanjalaiset runoilijat varmaan viestittävät toisilleen twitterissä, milloin linnulla on sulkasato. Kyttäävät siellä puskassa sitten ja tönivät toisiaan, että ehtisivät itse ensin. Pääsymaksu papukaijapuistoon on tosin tyyris, mutta eiköhän sulka ole sen arvoinen.

Kun perustin saksankielisen blogini Die blaue Feder, hämmästyin todella, että nimi oli vapaana. Joko saksalaiset eivät kirjoita runoblogeja tai sitten he ovat juuttuneet opettelemaan ulkoa Goethen ja Schillerin hillittömän pitkiä riimirunoja. Voin hyvin kuvitella, että saksalainen järjestelmällisyys ilmenee juuri siten, että ensin luetaan yhden aikakauden runot ja sitten seuraavan. He eivät ehkä ole vielä päässeet Günther Eichiin ja Sarah Kirschiin asti. Sillä menolla meikäläinen ei ehtisi varmaan ikinä nykyrunouteen asti, varsinkin kun nykypäivä tuppaa siirtymään koko ajan eteenpäin.


Seuraavissa kahdessa blogitekstissäni käsittelen Eichin ja Kirschin närhi-runoja. Mutta sitä ennen, heti kun tukka kuivuu (kas, muistin pestä sen), metsä kutsuu!

perjantai 19. helmikuuta 2016

Et halunnut väriä



Tässä sama runo, jonka saksannoksen postasin Die blaue Feder -blogissa. Tekeillä olevasta kokoelmasta, jonka tulevaisuus on vielä usvan peitossa. Runolla ei  ole nimeä, se kuuluu osioon nimeltä Valkoisen talon vangit. Ehkä sen nimi voisi olla Kaksi kalpeaa puutarhassa, tai ihan vain Iltapäivällä.


Rastaan varjo on liian kirkas,
kellot kirkuvat, etkä tiedä mitkä,
vaatteet ja puut sulautuvat
pellavasta leikattuun maisemaan

sanat ovat liikaa
eikä penkki tunnu
ilmaa painavammalta

Ajattelin että maalaisin
sinut vaaleanpunaiseksi
muttet halunnut väriä

mustarastas nokkii matoa,
aurinko menee pilveen,
vaatteet ja puut
ja kellot ja sinä

hengität vieressäni, väriset
lämpöä ja väriä. Kun aurinko
kurkistaa päiväverhojen välistä,
muutut näkyväksi jälleen.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Hitaasti, varoen, hevonen kävelee runoon

Olen yrittänyt ja yrittänyt kirjoittaa hevosista. Mutta tuloksena on lähestulkoon aina ollut vain hevoshullujen lörpötystä. Viikko sitten aloin kuitenkin piirrellä hevosia kirjoitus- ja yleisvihkooni, jossa on kaikenlaisia töherryksiä. Innostuin sitten piirtämään valkoiseen paperiinkin ja katselemaan pinterestistä mestareiden teoksia. Niistä voi oppia näkökulmia. Kun sitten sain piirrettyä Punaisen Tamman, niin piti sille kirjoittaa runokin. Ei se mitään suurta lyriikkaa ole, mutta pientä. Tuolla tavalla se tamma nyt vain ajatteli.

Tamman haave
Punainen tamma

Tamma katsoo kesäyöhön
sieraimet koholla,
aavistaa vieraita unia.

Kaipaus, niin kaipaus!

Ei vapauteen, vaan öiseen valoon,
kesän viileään värisevään ilmaan
jossa hyttyset nuokkuvat,

tuoksuu apila ja timotei.

Kaipaus: ei aidan taakse
               vaan merten.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016

maanantai 15. helmikuuta 2016

Ruskeita vaahtopäitä



Vihdoinkin saksankielisen blogini Die blaue Feder nimikkoruno on valmis! Tässä suomenkielinen versio, jonka itse asiassa kirjoitin ensin.                 


                   Kaipuu kahvipöydässä

                   Vaahtopäät vyöryvät yli pöydän,
                   lyövät väylää tammiviiluun, muistan

                   Günther Eichin, hänen närhensä
                   sininen sulka irtoaa
                   kliseistä, hänelle, minulle

                   jäävät ruskeavalkoiset aallot,
                   ovatko ne suklaata kuin
                   taideopettajan raukea iho
                   kauan sitten
                   vaiko vain valtaa anovia
                   Nevan päästöjä?

                   Lusikat kilisevät kuin purjeköydet,
                   pitsiaavalla koti-ikävä
                   menettää merkityksensä.

                   On vain kaukaista, sakeaa merta.
                   Kaukaista, sakeaa merta.


                   (C) Riikka Johanna Uhlig 2016

torstai 11. helmikuuta 2016

Oi lukemattomia ja luettuja

Juice Leskinen kirjoitti eräässä runossaan, teoksessa Jumala on: "Hyllyssäni on lukemattomia kirjoja. // Ei, vaan lukuisia." Täytyy myöntää, että minä olen erikoistunut lukemattomien keräilyyn. Ruotsinkieliset kirjabloggaajat käyttävät tällaisesta henkilöstä nimitystä bokhamster. Hitaana lukijana ajattelen enemmän ja luen vähemmän (tai hitaammin), se sopii minulle. Olen antanut itselleni luvan jättää kirjan keskenkin, jos ei miellytä.

Edda ja Baudelaire siellä odottelevat syvempää paneutumista...
Saa nähdä, toteutuuko aikeeni lukea Seitsemän veljestä tänä vuonna loppuun. Luin hiljattain pari sivua eteenpäin siitä mihin jäin noin kymmenen vuotta sitten. Teksti vilisee vanhaa maanviljelysssanastoa, jota en tunne. Luulen, että lukeminen takkuaa juuri siksi. Juonihan on mielenkiintoinen, ja vielä mielenkiintoisempia ovat veljesten, varsinkin Aapon, lausahdukset. Mutta joka sivulla on monta sanaa, jotka minun pitäisi etsiä Nykysuomen sanakirjoista, jotka ovat Suomessa äitini hyllyssä. En suostu googlaamaan, en halua lukiessani pitää elektronisia laitteita päällä, paitsi korkeintaan cd-soitinta, enkä aina sitäkään.
 

Toinen keskeneräinen mutta lukemisen arvoinen tapaus on Thomas Mannin Buddenbrookien uudempi suomennos. Vanhemman olen lukenut. Pidän Mannin kielestä, ja varsinkin Hannon hahmo tuntui minusta läheiseltä. Muistan myös hirveän herra Grünlichin varsin elävästi. Mutta satoja sivuja pitkä sukuromaani, huh hoijakkaa... Oikeastaan pidän enemmän Tonio Krögeristä, se on tiiviimpi, ja siinä Mann esittää ajatuksiaan kirjailijuudesta. Sen haluan lukea uudestaan, alkukielellä, vaikka vanha saksa vähän takkuaakin. Voisin tietysti haalia käsiini myös suomennoksen.

Sitten on vielä Jouni Tossavaisen Kuusikirja, kokoelma runoja ja valokuvia, joihin en tunnu pääsevän sisälle. Lienee tarpeen yrittää uudestaan. Ja sitten ne kaikki lempirunokirjat, jotka olen lukenut ja joihin haluan palata uudestaan. Vaikkapa Tomi Kontion kaikki aikuisille kirjoittamat runot kattava Kuviot tähdistä, kengät maailmasta, jonka nimi on minusta tylsä, mutta runot mitä loistavimpia, kipeitä ja elämänmakuisia, viimeisimmät niistä myös hauskoja ja valoisia. Alkutuotannosta olen saksantanutkin muutamia, mutta julkaisun suhteen kokoneempi kollega ehti ensin. Käännöstyön myötä pääsin kuitenkin syvemmälle runojen maailmaan, kuin koskaan muuten lukiessani.


Anhavan käännöstyön ansiosta olen löytänyt tankarunot.
Rakkaimpiini kuuluu myös Tuomas Anhavan suomennokset japanilaisista tanka-runoista, teoksessa Kevään kukat, syksyn kuu. Lainasin niistä muutamaa tekstissäni Luontoa ja salaisia rakkauksia. Uuno Kailaan ja Heinrich Heinen tekstit ovat majoittuneet e-kirjojen muodossa lukulaitteeseeni. Sieltä ne ovat aina saatavilla. Lukulaite ei muuten sirise samalla tavalla kuin monet muut sähkölaitteet, siksi luokittelen sen tässä kirjaksi, tai pikemminkin kirjastoksi.

Ainoat kirjat, joita luen vielä edellisiä enemmän ovat sanakirjat, mutta niistä kerron myöhemmin. Hassua kyllä, niidenkin kanssa minulle on muodostunut jonkinlainen rakkaussuhde. Kyllä, luen niitä joskus ihan huviksenikin.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kerrankin suomalaista elokuvaa!

Saksan televisio ei kovin usein näytä suomalaisten tekemiä ohjelmia, mutta onneksi on Arte. Se on ranskalais-saksalainen kanava, joka on keskittynyt näyttämään sitä, mitä muut eivät juuri ota ohjelmistoonsa: taidokkaita dokumentteja ja hyvin tehtyjä elokuvia, jotka vaativat katsojalta enemmän kuin suosituimmat Hollywood-filmit. Vanhojen ranskalaisten dekkareiden ohella tarjolla on eri maiden tv- ja elokuvatuotantoa. Kiitos muilta Berliinin suomalaisilta saamani vinkin, huomasin käynnistää tv-vastaanottimeni viime torstaina: Arte esitti Riikka Pulkkisen romaaniin Raja perustuvan, kolmiosoisen minisarjan.


En ole lukenut kirjaa, mutta huomasin sen tuolla kirja- ja lehtikorissa - olen lainannut sen Catrinilta, niin kuin monta muutakin kirjaa, joita en ole ehtinyt vielä lukea. Elokuva vaikutti minuun siinä määrin, että aion lukea romaanin seuraavaksi. Katukatti Bob saa nyt hieman odottaa. Ensin on kuitenkin vuorossa Julia Franckin Rücken an Rücken, joka jäi joskus aiemmin kesken. Rajalla siinäkin ollaan, monellakin. Rakennetaan muureja ja puretaan toisia. Itse asiassa kuuntelin kertomusta ensin RBB:n Kulturradiosta, jossa miellyttävä-ääninen kirjailija luki sitä itse. Huomasin kuitenkin, että iltapäiväni täyttyivät työtehtävistä, joten kuuntelu jäi kesken. Sitten hain kirjan kirjastosta, mutta väliin tuli muita kirjoja, ja sitten se piti palauttaa. Nyt luen, antaumuksella. Julia Franck on aivan loistava! Hän hallitsee niin kielen, juonen kehittelyn kuin henkilöiden luomisenkin. Vein hänen kirjoittamansa romaanin Die Mittagsfrau (Keskipäivän keiju) juuri kirjakaappiin ensimmäisena bookcrossing-objektinani  - ajattelin, että saan kirjan kyllä kirjastostakin, kun haluan palata siihen. Upeaa Berliinin kuvausta molemmissa kirjoissa, tekee mieli lähteä kirjan kanssa kiertelemään kaupunkia!

Palatakseni Rajaan (Wie weit gehen), on mielenkiintoista katsoa ensin elokuva ja sitten lukea kirja - vaikutelmat saattavat olla varsin erilaiset kuin toisinpäin tehdessä. Olin mykistynyt. Parempaa suomalaista elokuvaa en ole tainnut nähdä ikinä! Niin herkällä tavalla siinä käsiteltiin vaikeita asioita, ketään syyllistämättä. Ainakin minussa heräsi ymmärrys kaikkia roolihahmoja kohtaan. Suomalaismelankolinen rosoisuus oli läsnä, en nyt keksi parempaa sanaa kuin kouriintuntuvasti, mutta junttiöykkärimukahuumorista ei näkynyt häivääkään. Pidin myös elokuvan hillitystä, kohtauksiin hyvin sulautuvasta musiikista. Ja Maria Heiskasesta. Aion katsoa muitakin hänen elokuviaan, odottelen että posti tuo minulle Maria Larssonin. Heiskanen ja Persbrandt samassa elokuvassa, voisiko parempaa olla... no, kerron sitten, sekä Maria Larssonin ikuistamista hetkistä että Rajasta romaanina.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Pariisin haikuja



Silta mureni
lemmenlukkojen alla.
Niin painava rakkaus.

*

Seinessä velloi
likainen vesi, meidät
valtasi nauru.

*

Katu piteni
pisteeksi horisonttiin.
Kuljimme kaksin.

*

Kaipuu syveni
toisiin vuosikymmeniin.
Halusin taksin.

*

Viinit vähissä
vanhassa hotellissa,
hissi natisi.

*

Kadut itkivät
harmaina, Eiffel-torni
suljettiin meiltä.

*

Autonäyttely,
pakastecroissantteja
katubaarissa.

*

Ei Pariisi tee
rakkaudesta ikuista.
Mutta ei siitä
                      varsinaisesti
haittaakaan ole.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2016