Siirry pääsisältöön

Usko kynän vahvuuteen

Per Adolfsson pohtii Skriva-lehden pääkirjoituksessa maailman tilaa ja sitä, pitäisikö potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei puutu tapahtumiin, vaan keskittyy kirjoittamiseen. "Världen brinner kort
sammanfattat.", hän kirjoittaa, mistä minulle tulee mieleen laulu "Brinna inga hjärtan", enkä muista, onko se Ranarimin vai Gjallarhornin ohjelmistoa.

Sitten alan runoilla, luin nimittäin ensiksi "Världen brinner kort." Palamisen (ampumisen, terrori-iskujen ja vastaanottokeskuksiin heitettyjen polttopullojen) seurauksena maailma lyhenee, pienenee, kutistuu pois. Palaa tuhkaksi. Ja sitten tuli mieleen "Världen brinner bort." Sääli ihmistä, jos siinä niin käy.

Adolfsson perustelee kirjoittamisen tärkeyttä sillä, että kirjat voivat muuttaa maailmaa, ainakin jotkut kirjat, joskus. Hänen luettelemistaan maailmaa muuttaneista kirjoista olen lukenut vain Orwellin 1984 (tai tarkaalleen ottaen kuuntelin sen kuunnelmana). Mietin, onko se todella muuttanut maailmaa. Ajattelen Pohjois-Koreaa. Mutta ainakin 1984 on avannut silmiä, joidenkin silmiä, jossain.

Adolfssonin mielestä kaiken kaaoksen keskellä on positiivista, että niin moni haluaa kirjoittaa. Niinpä minäkin aion jatkaa keskeneräisiä projektejani, tietämättä, tuleeko niistä koskaan julkaisukelpoista tekstiä. Ainakin kirjoittaminen pitää minut poissa pahanteosta.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…