Siirry pääsisältöön

Näkökulmia kiusaamiseen, osa II Runot



Myös runoilijat ovat tarttuneet kiusaamisteemaan, mikä ei liene yllätys: runoja kirjoittava lapsi erottuu helposti joukosta, miksei aikuinenkin, jos kehtaa ääneen tunnustaa kirjoittavansa. Olen myös kuullut, että jotkut runoilijat käyttävät kallellaan olevaa baskeria. En tosin ole koskaan nähnyt, tällaiset tosiseikat kuullaan yleensä puskalennättimestä. Vai olisiko se nykyään puskamedia…

Kiusaamista käsittelevistä runoista minulle tulee ensimmäiseksi mieleen P. Mustapään Keltainen naakka. Keltainen naakka erottuu mustien joukosta sekä värinsä että rauhanomaisen käytöksensä vuoksi. Toiset naakat nokkivat siltä silmät päästä. Kyse on erilaisuuden herättämästä negatiivisesta huomiosta, intoleranssista, rasismista. - - Se ei ulvonut susien myötä // tai naakkakielellä, ei // se vaakkunut naakkojen lailla – // mikä siltä suosion vei - - Keltainen naakka selviytyy kuitenkin voittajana, sillä se elää omien arvojensa mukaan: - - Ja aforismin laati // se ensimmäisen näin: //
On minulla selkäranka, // jos silmittäkin jäin. // Ja toisen, yhtä hyvän: // Sain osan oivallisen – // on kunniallista kuolla // värinsä tunnustaen. Kunpa jokaisella kiusatuksi joutuneella olisikin yhtä paljon rohkeutta kuin naakalla! Joskus selkärankaa joutuu vahvistamaan vuosia.



 
Toiseksi haluan esitellä saksaksi kirjoittavan, Jugoslaviassa synteen Zoran Drvenkarin runon tinte im blut, jota ei liene suomennettu. Siispä kerron lyhyesti: kiusaaja on kaatanut runon minä maahan, painaa tämän kasvoja maata vasteen ja uhkailee. Paikalla on muitakin. Kurjinta niin runossa kuin elämässäkin on, etteivät nämä tee yhtään mitään. - - die anderen standen drum herum // sie standen einfach nur drum herum - - Muut seisoivat ympärillä, seisoivat vain siinä. Miten tuttu tilanne! Mutta maahan kaadettu nousee ylös ja sanoo jotain tärkeää: - - ihr könnt mir nichts // rief ich // ich habe tinte im blut - - Muut eivät ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, ennen kuin eräs tyttö selventää asiaa: nyt se varmaan kirjoittaa tästä runon. Muut nauravat.

Naurun kohteeksi joutuminen aiheuttaa voimakkaan häpeän tunteen, mikä voi olla pahempaa kuin turpiin saaminen. Se on minulle valitettavan tuttua. Kaikkein ikävintä on, kun kiusattu tuo esiin erityiskykynsä, ja sillekin nauretaan. – Minulla on mustetta veressä, sanoo Drvenkarin runon minä. – Ette mahda minulle mitään.

Ja kuitenkin, kaikesta sisäisestä vahvuudesta ja erityisyydestä huolimatta, kumpikin runo jättää ikävän jäljen, raapaisun lukijan sieluun.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…