Siirry pääsisältöön

Näkökulmia kiusaamiseen, osa I Elokuvat


Olen halunnut kirjoittaa siitä, miten taiteilijat käsittelevät kiusaamista. Aihe lienee monelle henkilökohtainen. Olen lukenut runoja, kuunnellut laluluja ja katsellut elokuvia – ja minun on vaikea päättää, mitkä niistä esittelisin ja mitkä jättäisin. Koetan silti nostaa esiin muutaman minulle tärkeimmän teoksen. Mielenkiintoista muuten on, etteivät useimmat teokset tarjoa ratkaisua kiusaamiseen. Yhteistä näyttää olevan, että kun joku on saanut kiusatun leiman, muiden on helppo liittyä kiusaajien leiriin.

Elokuvista minulle tulee mieleen kaksi, joissa yhteisö päättää yhteistuumin ottaa tietyn ihmisen kiusaamisen kohteeksi. Aki Kaurismäen elokuvassa Laitakaupungin valot vartijana työskentelevä Koistinen (Janne Hyytiäinen) ei ole juuri kenenkään kaveri. Työnjohtaja ei ole muistavinaan hänen nimeään, vaikka hän on ollut samassa firmassa jo kolme vuotta. Työkaverit eivät juttele hänen kanssaan, sehän on vain Koistinen. Varsin ovelasti rosvoliiga lavastaa hänet syylliseksi koruliikkeen murtoon. Elokuvan  mittaan selviää, että Koistisella on kuitenkin kaksi kaveria. Ehkä se on hänen pelastuksensa. Ehkä juuri se on tärkeintä. Ja Koistinenhan siis ei ole tehnyt mitään pahaa kenellekään.

Tuoreena tanskalaisen elokuvan ystävänä en malta olla kertomatta elokuvasta Jahti. Saattaa olla, että valitsin sen kirjaston hyllystä siksi, että pääosaa esittää varsin viehättävä ja taitava näyttelijä Mads Mikkelsen. Hänen roolihahmonsa Lucas joutuu koko kylän silmätikuksi, kun häntä nimittäin epäillään lapsen hyväksikäytöstä. Huomiota kaipaava pikkutyttö on kertonut höpöjä – asioita, joita hän on poiminut isoveljen ja tämän kaverin puheista. Oikeus katsoo, ettei syytteeseen ole perusteita, mutta huhut kiertävät, ja ihmiset tekevät omat johtopäätöksensä. Miehen ikkuna rikotaan ja koira tapetaan, eikä kyläkauppias suostu enää myymään hänelle ruokaa. Pikku hiljaa asia näyttää kuitenkin unohtuvan. Seuraavana syksynä miesporukka lähtee metsälle, ja Lucas on taas tervetullut mukaan joukkoon. Vai onko? Kenen kivääristä lähtikään laukaus, joka meni hiuksenhienosti Lucasin pään ohi?

Kummassakin elokuvassa kiusaaminen on yhtä inhottavaa ja väkivaltaista, mutta syyt ovat erilaisia. Koistisen „syyllisyydestä“ ei juuri selviä muuta, kuin että hän on hieman ujo, ehkä vanhanaikainenkin. Elokuvassa tosin pelataan muutenkin nykyajan ja 50-luvun bingoa, joten vaikea sanoa, miten erilainen Koistinen lopulta on. Lucas taas on lasten suosima kasvattaja, josta pienet hakevat turvaa silloin, kun kotona on ongelmia. Mutta aikuiset olettavat, etteivät lapset koskaan valehtele. Ja kun heille kerrotaan, millaisia oireita hyväksikäytetyllä lapsella voi olla, iskee paniikki: yhtäkkiä joka lapsella näyttää olevan päänsärkyä ja painajaisia, eikä kenellekään tule mieleen, että niihin voisi olla muitakin syitä. Vaikka oikeus kohtelee Lucasia oikeudenmukaisesti, muut eivät sitä tee. Aivan varmaa ei ole sekään, kuka on lopulta ystävä ja kuka vihollinen.

Kummankin elokuvan sankari selviää hengissä – juuri ja juuri. Seurauksista ei kerrota, sellaiset jutut ovat ainesta psykotrillereihin tai vähintäänkin dekkariin. Sitä, miksi ihmiset ryhtyvät joukolla kiusaamaan, ei selitetä, ja hyvä niin. Katsoja voi miettiä sitä itse. Toisinaan kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…