Viikon mietelause

"Valtaa tarvitset vain, jos aiot tehdä jotakin pahaa. Kaikesta muusta selviät rakkaudella." - Charlie Chaplin -

torstai 21. tammikuuta 2016

Kesä ilman miehiä

Minulle käy usein niin, että kun aion ryhtyä johonkin, teenkin jotain ihan muuta. Lukulistassani (tämänvuotinen on riittävän lyhyt toteutettavaksi) on kohta kesken jääneen kirjan lukemisesta. Tosin tarkempi lukeminen osoittaa, ettei siellä edes ole sellaista kohtaa - ehkä se oli viime vuoden lukulistassa. Mutta who cares, kesken jääneitä kirjoja on aika paljon.

Löysin Päijänne-antikvariaatista Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä, jota olin aiemmin aloittanut englanniksi. Olin kyllästynyt hieman ennen puolta väliä siihen, etten ymmärtänyt kaikkia yksityiskohtia, joten Kristiina Rikmannin taitava suomennos oli tervetullut. Pidän todellakin Hustvedtin kielestä, nyt kun YMMÄRRÄN, mitä hän kirjoittaa. Hän on varmastikin niitä akateemikko-kirjailijoita, joita välillä haukutaan liian akateemisen kielen takia, mutta minun akateemispainotteista mieltäni hänen tekstinsä kutkuttavat.

Koska moni varmaankin jo tuntee kirjan, en selvitä tässä juonta. Jos et tunne kirjaa, niin vilkaisepa Liisa-nimisen henkilön kirjablogia. Minä tyydyn muutamiin lainauksiin ja toteamaan, että vaikken olekaan viettänyt kokonaista kesää ilman miehiä, niin viikko silloin tällöin tekee hyvää ja auttaa tarkastelemaan asioita toisenlaisesta näkökulmasta. Vaikka päähenkilö Mia on minua vanhempi, meillä näyttää olevan yhteisiä kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia.

Minusta yksi Mian hienoimpia oivalluksia on se, mitä hän sanoo avioliitostaan:
Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika, ja sellaisessa ajassa avioliitto ehtii saada yhteen kasvaneen, melkein insestimäisen sävyn, johon liittyy monimutkainen tunteiden, keskustelujen ja assosiaatioiden rytmi. Me olimme saavuttaneet pisteen, jossa tarinan tai vitsin kuunteleminen illalliskutsuilla herätti meidän molempien päässä yhtäaikaisesti saman ajatuksen ja oli samantekevää kumpi meistä sanoi se ääneen. 
Tämä on kai syynä siihen, miksi puolisonsa kanssa tulee joskus sanoneeksi ääneen yhtä aikaa saman asian, jopa täsmälleen samoin sanoin. Väittäisin, että kymmenenkin vuoden intensiivinen avioliitto riittää efektin aikaansaamiseksi.

Hustvedt lienee tietoinen siitä, ettei hänen tekstinsä (ennen kaikkea sen rakenne) ole kaikin osin helposti ymmärrettävää. Ainakin päähenkilö puhuttelee lukijaa seuraavasti:
- - kiltti ihminen siellä jossain, että jos olet vielä mukanani, siis kirjan sivuilla, jos olet päässyt tähän kappaleeseen, jos et ole jo luovuttanut ja heittänyt minua, Miaa, päin seinää tai vaikka olisitkin, mutta mietit sitten mahtaisiko pian ehkä tapahtua jotain, poimit minut lattialta ja aloit lukea uudestaan, haluan kurkottaa sinua kohti, ottaa sinun kasvosi käsieni väliin ja suudella sinua, suudella poskiasi ja leukaasi ja otsaasi ja nenänselkääsi - - 
No sehän oli kuin minulle kirjoitettu. Henkilökohtainen juttu, juuri vähän sen kohdan jälkeen, jossa luovutin ja palautin alkuperäislaitoksen takaisin kirjastoon. Taitaa Hustvedt olla jollakin tapaa minun hengenheimolaiseni. Tai minä hänen. Ainakin fani, vai miten sen muoto nykyään suomeksi kuuluu. Tykkään siis kovasti!

Huokaus. Haen vielä keittiöstä kupillisen reilun kaupan pikakahvia ja lupaan lainata enää vain yhtä kohtaa. Minunkin on jo kysyttävä, että mahtaako blogini lukija vielä jaksaa lukea. Olen taipuvainen kirjoittamaan melko pitkästi, vaikka koittaisinkin saada sanotuksi vain kaikkein tärkeimmät asiat.
Hustvedtin päähenkilö esittää pari olennaista retorista kysymystä, jotka askarruttanevat kaikkia luovilla aloilla puuhastelevia: Ja kuka murhetta pystyy mittaamaan? Kuka teistä pystyy määrittelemään millainen määrä kipua ihmisen sisältä tietyllä hetkellä löytyy? Jos allekirjoittanut onkin taipuvainen kirjoittamaan melankolista lyriikkaa, tässä on siihen syy. Tämän murheen mitan pohdinta.

Liisa pohtii blogissaan, onko Kesä ilman miehiä tyyliltään akateeminen vai viihteellinen. Aineksia on molempiin. Hajanaisen, mutta minusta toimivan rakenteen, kielellisen hienosäädön ja kiinnostavan pohdiskelun perusteella luokittelisin kirjan akateemis-taiteelliseksi romaaniksi, jossa on viihteellisiä vivahteita. Jos siis kirjoja nyt ylipäätään tarvitsee jollakin asteikolla luokitella. Toisin kuin joillekin muille bloggaajille, päähenkilön darwinistiset pohdinnat ja viittaukset biologian, psykoanalyysin ja kirjallisuuden tutkijoihin tarjosivat minulle uutta tietoa. Sellaiset asiat eivät - Freudia ja Derrida'ta lukuunottamatta - kuuluneet humanistisiin opintoihini. Huomaan, että kaikenlaisia teorioita on mielenkiintoisempaa lukea kaunokirjallisessa muodossa.

Aion myös vielä palata englanninkieliseen laitokseen, kunhan ensin vähän sulattelen lukemaani. Nyt kun tiedän yksityiskohdat, voinen nauttia Hustvedtin kielestä ja kenties oppia uusia sanojakin. Ja sanotaan se nyt vielä, ettei jäisi epäselväksi: tämä on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti