Viikon mietelause

"Rakkaus ei ole koskaan estänyt ketään seuraamasta unelmiaan." - Paulo Coelho -

lauantai 30. tammikuuta 2016

Usko kynän vahvuuteen

Per Adolfsson pohtii Skriva-lehden pääkirjoituksessa maailman tilaa ja sitä, pitäisikö potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei puutu tapahtumiin, vaan keskittyy kirjoittamiseen. "Världen brinner kort
sammanfattat.", hän kirjoittaa, mistä minulle tulee mieleen laulu "Brinna inga hjärtan", enkä muista, onko se Ranarimin vai Gjallarhornin ohjelmistoa.

Sitten alan runoilla, luin nimittäin ensiksi "Världen brinner kort." Palamisen (ampumisen, terrori-iskujen ja vastaanottokeskuksiin heitettyjen polttopullojen) seurauksena maailma lyhenee, pienenee, kutistuu pois. Palaa tuhkaksi. Ja sitten tuli mieleen "Världen brinner bort." Sääli ihmistä, jos siinä niin käy.

Adolfsson perustelee kirjoittamisen tärkeyttä sillä, että kirjat voivat muuttaa maailmaa, ainakin jotkut kirjat, joskus. Hänen luettelemistaan maailmaa muuttaneista kirjoista olen lukenut vain Orwellin 1984 (tai tarkaalleen ottaen kuuntelin sen kuunnelmana). Mietin, onko se todella muuttanut maailmaa. Ajattelen Pohjois-Koreaa. Mutta ainakin 1984 on avannut silmiä, joidenkin silmiä, jossain.

Adolfssonin mielestä kaiken kaaoksen keskellä on positiivista, että niin moni haluaa kirjoittaa. Niinpä minäkin aion jatkaa keskeneräisiä projektejani, tietämättä, tuleeko niistä koskaan julkaisukelpoista tekstiä. Ainakin kirjoittaminen pitää minut poissa pahanteosta.





perjantai 29. tammikuuta 2016

Luontoa ja salaisia rakkauksia

Tuomas Anhava teki suurtyön suomentaessaan laajan valikoiman japanilaista tankaruonutta. Kirja Kevään kukat, syksyn kuu sisältää kokoelmat Kuuntelen, vieras, Oikukas tuuli ja Täällä kaukana sekä muutamia muita runoja. Ilman tällaista suomennostyötä tanka olisi jäänyt ainakin minulle vieraaksi.

Tanka-runoissa sanotaan yleensä jotakin luonnosta, viedään lukija tai kuulija paikkaan, tilanteeseen, aistimuksiin. Usein luontoilmaus asettuu kolmelle ensimmäiselle riville, ja sitä seuraa jokin toteamus, kenties tunnetila (suoraan tai epäsuoraan ilmaistuna) tai filosofista maailman ja ihmisen olemuksen pohdintaa. Toisinaan runoissa kuitenkin vain näytetään lukijalle jokin kaunis maisema tai vuodenaika, ja rakkaus ja surumielisyys on aistittavissa rivien välistä. Joskus rakkaus ja suru ovat niin voimakkaina läsnä, että luontokuvaus jää pois. Seuraavassa muutama suosikkini Anhavan käännöksistä:


Piilevät vuoroin,
välkähtelevät esiin
joessa levät.
Minä rakastan häntä.
Eikä hän tiedä sitä.

- Tomonori - 

Mainiota sanailua kääntäjältä, kun runon minä katselee jokea ja näkee levät! Salaa rakastaminen lienee tuttua monelle ujolle ihmiselle.


Luumunkukkia
en päästä silmistäni
en öin en päivin
Miten, millä hetkellä?
kuihtuivat, varisivat

- Tsurayuki - 

Luumunkukat (joita tanka-runoissa esiintyy varsin usein kirsikankukkien lisäksi), saavat Tsurayukin pohdiskelemaan maailman ja elämisen olemusta. Vaikka kuinka vahtisi aikaa, se solahtaa ohi huomaamatta.


Mänty, varise
polulle neulasia,
niin että kukaan
ei voi tulla tietämään
asuuko kukaan siellä.

- Ikkyu -

Kun avaan ikkunan, asuntoni kasvaa.
Mänty (pinus), minunkin lempipuuni, on japanilaisessa mytologiassa ikuisen elämän symboli. Ikkyun runossa minua kiehtoo ajatus jälkien peittämisestä, piiloutumisesta. Suomalaisessa ja japanilaisessa sielussa taitaa olla jotain samaa, halua vetäytyä ajoittain yksinäisyyteen, omaan rauhaan - eikä se silti tarkoita, että tuntisi olevansa yksinäinen. Ja vaikka tuntisikin, ainakin puut ovat seurana.


Kaipuu on, rakas,
tuhanneksi pirstonut
tämän sydämen.
Mutta yksikään siru
ei ole mennyt hukkaan.

- Izumi Shikubu -

Shikubu sanoo sanottavansa suoraan. Maiseman sijasta katse kääntyy sisäänpäin.

Voisin jatkaa runojen siteeraamista, mutta se ei olisi reilua kääntäjää eikä kustantajaa kohtaan. Kirjaa Kevään kukat, syksyn kuu on saatavilla vaikkapa AdLibriksen kirjakaupasta. Vaikka tätä juttua varten selasinkin kokoelman läpi, en löytänyt sitä runoa, jota alunperin etsin. Kun asiaa tarkemmin ajattelen, etsimäni runo onkin haiku, eikä sitä siksi löydy tästä kokoelmasta. Löytänen sen muualta, kerron sitten teille. Piakkoin siis juttua myöskin haikuista, tankojen pikkuveljistä.

torstai 28. tammikuuta 2016

Mahdollisuuksien asema

Syntymäpäiväni kunniaksi runo Second Chance.

Juna saapuu asemalle
jolla ei ole nimeä,
siihen missä valo ja varjot
yhdistyvät
loputtomaksi janaksi
horisontissa.

Käteni iho vielä lämmin
sinun kätesi ihosta,
olet vierelläni
samalla viivalla
vaikka olet kulkeutunut
niin kovin kauas.

Valo täyttää meidät,
minun varjoni
ja tyhjän
sinun kohdallasi.

Seisomme auringon janalla,
päätösasemalla
                kaiken alussa.


(C) 2016 Riikka Johanna Uhlig

tiistai 26. tammikuuta 2016

Kirjasuhdanne

Vein Suomessa käydessäni kaksi kirjaa kierrätykseen, tosin toinen niistä ei ollut minun kirjani, vaan äidin. Otin tilalle yhden, ja ostin lisäksi seitsemän. Ei tätä nyt varsinaisesti voi kutsua deklutteroinniksi. Puolustuksekseni on sanottava, että kirjat ovat sentään käytettyjä, ja että yksi kirjoista on osoitemuistio. Ikävä kyllä siinä ei ollut yhtään osoitetta valmiina: olisin ollut utelias tietämään ihan vieraittenkin ihmisten osoitteita.

Kannustava ruotsin opas
Perustelen kirjaostoksia myös sillä, että ne ovat minulle työ- ja opiskeluvälineitä. No, eivät romaanit ehkä, ellei joku satu tilaamaan minulta kirja-arvostelua, mitä sattuu perin harvoin. Tällä kertaa en löytänyt kiinnostavia sanakirjoja, mutta löysin sen sijaan Nykyruotsin preppauskirjan sekä valikoiman postmodernia tanskalaista runoutta, minkä aivan ehdottomasti tarvitsen opiskelumateriaaliksi, kun aloitan helmikuun lopulla tanskan kielen alkeiskurssin. :-)

Ruotsin preppauskirjassa muuten kuvaillaan sitä, miten huonosti suomalaiset ääntävät ruotsia. Opiskelijoiden kannustukseksi kerrotaan lisäksi, että riikin ruotsin intonaatio on niin vaikea, etteivät ulkomaalaiset voi oppia sitä.

torstai 21. tammikuuta 2016

Kesä ilman miehiä

Minulle käy usein niin, että kun aion ryhtyä johonkin, teenkin jotain ihan muuta. Lukulistassani (tämänvuotinen on riittävän lyhyt toteutettavaksi) on kohta kesken jääneen kirjan lukemisesta. Tosin tarkempi lukeminen osoittaa, ettei siellä edes ole sellaista kohtaa - ehkä se oli viime vuoden lukulistassa. Mutta who cares, kesken jääneitä kirjoja on aika paljon.

Löysin Päijänne-antikvariaatista Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä, jota olin aiemmin aloittanut englanniksi. Olin kyllästynyt hieman ennen puolta väliä siihen, etten ymmärtänyt kaikkia yksityiskohtia, joten Kristiina Rikmannin taitava suomennos oli tervetullut. Pidän todellakin Hustvedtin kielestä, nyt kun YMMÄRRÄN, mitä hän kirjoittaa. Hän on varmastikin niitä akateemikko-kirjailijoita, joita välillä haukutaan liian akateemisen kielen takia, mutta minun akateemispainotteista mieltäni hänen tekstinsä kutkuttavat.

Koska moni varmaankin jo tuntee kirjan, en selvitä tässä juonta. Jos et tunne kirjaa, niin vilkaisepa Liisa-nimisen henkilön kirjablogia. Minä tyydyn muutamiin lainauksiin ja toteamaan, että vaikken olekaan viettänyt kokonaista kesää ilman miehiä, niin viikko silloin tällöin tekee hyvää ja auttaa tarkastelemaan asioita toisenlaisesta näkökulmasta. Vaikka päähenkilö Mia on minua vanhempi, meillä näyttää olevan yhteisiä kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia.

Minusta yksi Mian hienoimpia oivalluksia on se, mitä hän sanoo avioliitostaan:
Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika, ja sellaisessa ajassa avioliitto ehtii saada yhteen kasvaneen, melkein insestimäisen sävyn, johon liittyy monimutkainen tunteiden, keskustelujen ja assosiaatioiden rytmi. Me olimme saavuttaneet pisteen, jossa tarinan tai vitsin kuunteleminen illalliskutsuilla herätti meidän molempien päässä yhtäaikaisesti saman ajatuksen ja oli samantekevää kumpi meistä sanoi se ääneen. 
Tämä on kai syynä siihen, miksi puolisonsa kanssa tulee joskus sanoneeksi ääneen yhtä aikaa saman asian, jopa täsmälleen samoin sanoin. Väittäisin, että kymmenenkin vuoden intensiivinen avioliitto riittää efektin aikaansaamiseksi.

Hustvedt lienee tietoinen siitä, ettei hänen tekstinsä (ennen kaikkea sen rakenne) ole kaikin osin helposti ymmärrettävää. Ainakin päähenkilö puhuttelee lukijaa seuraavasti:
- - kiltti ihminen siellä jossain, että jos olet vielä mukanani, siis kirjan sivuilla, jos olet päässyt tähän kappaleeseen, jos et ole jo luovuttanut ja heittänyt minua, Miaa, päin seinää tai vaikka olisitkin, mutta mietit sitten mahtaisiko pian ehkä tapahtua jotain, poimit minut lattialta ja aloit lukea uudestaan, haluan kurkottaa sinua kohti, ottaa sinun kasvosi käsieni väliin ja suudella sinua, suudella poskiasi ja leukaasi ja otsaasi ja nenänselkääsi - - 
No sehän oli kuin minulle kirjoitettu. Henkilökohtainen juttu, juuri vähän sen kohdan jälkeen, jossa luovutin ja palautin alkuperäislaitoksen takaisin kirjastoon. Taitaa Hustvedt olla jollakin tapaa minun hengenheimolaiseni. Tai minä hänen. Ainakin fani, vai miten sen muoto nykyään suomeksi kuuluu. Tykkään siis kovasti!

Huokaus. Haen vielä keittiöstä kupillisen reilun kaupan pikakahvia ja lupaan lainata enää vain yhtä kohtaa. Minunkin on jo kysyttävä, että mahtaako blogini lukija vielä jaksaa lukea. Olen taipuvainen kirjoittamaan melko pitkästi, vaikka koittaisinkin saada sanotuksi vain kaikkein tärkeimmät asiat.
Hustvedtin päähenkilö esittää pari olennaista retorista kysymystä, jotka askarruttanevat kaikkia luovilla aloilla puuhastelevia: Ja kuka murhetta pystyy mittaamaan? Kuka teistä pystyy määrittelemään millainen määrä kipua ihmisen sisältä tietyllä hetkellä löytyy? Jos allekirjoittanut onkin taipuvainen kirjoittamaan melankolista lyriikkaa, tässä on siihen syy. Tämän murheen mitan pohdinta.

Liisa pohtii blogissaan, onko Kesä ilman miehiä tyyliltään akateeminen vai viihteellinen. Aineksia on molempiin. Hajanaisen, mutta minusta toimivan rakenteen, kielellisen hienosäädön ja kiinnostavan pohdiskelun perusteella luokittelisin kirjan akateemis-taiteelliseksi romaaniksi, jossa on viihteellisiä vivahteita. Jos siis kirjoja nyt ylipäätään tarvitsee jollakin asteikolla luokitella. Toisin kuin joillekin muille bloggaajille, päähenkilön darwinistiset pohdinnat ja viittaukset biologian, psykoanalyysin ja kirjallisuuden tutkijoihin tarjosivat minulle uutta tietoa. Sellaiset asiat eivät - Freudia ja Derrida'ta lukuunottamatta - kuuluneet humanistisiin opintoihini. Huomaan, että kaikenlaisia teorioita on mielenkiintoisempaa lukea kaunokirjallisessa muodossa.

Aion myös vielä palata englanninkieliseen laitokseen, kunhan ensin vähän sulattelen lukemaani. Nyt kun tiedän yksityiskohdat, voinen nauttia Hustvedtin kielestä ja kenties oppia uusia sanojakin. Ja sanotaan se nyt vielä, ettei jäisi epäselväksi: tämä on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Fakiiri pysyköön kaapissaan

En aivan varmasti muista, miten Romain Puértolasin romaani Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin liittyy tämänvuotiseen lukulistaani, mahdollisesti ei mitenkään. Ostin sen Tikkurilan asemalta matkalukemiseksi. Valitsin sen nimen perusteella, sillä minusta on kerrassaan mainiota, että joku muukin kuin minä juuttuu kaappiin. Tosin toisin kuin minä, fakiiri ei näytä saavan kokemuksestaan suljetun paikan kammoa.

Ensimmäiset kaksikymmentä sivua kirja oli hulvattoman hauska, ja kääntäjä Taina Helkamo onnistui erinomaisesti suomentaessaan sanaleikkejä ja muita sutkauksia. Alun jälkeen aloin pohtia, onko kirja edelleenkin hulvattoman hauska vaiko sittenkin hulvattoman tekohauska. Kirjan puoliväliin mennessä oli kallistunut jälkimmäiselle kannalle.

Asetelma on mitä loistavin, siinä on kaikki veijaritarinan tai matkaromaanifarssin ainekset. Jo se on merkillepantavaa, että päähenkilö Ajatusatru vaivautuu matkustamaan Ranskaan asti vain voidakseen asioida Ikealla. Hän tietysti tapaa kauniin naisen ja joutuu kiperiin tilanteisiin. Minua naurattavat sellaiset seikat, että tyyppi piiloutuu kaappiin, joka nostetaan Englantiin matkalla olevaan rekkaan.

Sen sijaan minua ei naurata, että kirjailija kokee tarpeelliseksi toistaa oivalliset pikku sutkautuksensa kolmeenkin kertaan. Pitääkö hän minua tyhmänä? Paljon hauskempi vitsi on kaks mummoa meni mustikkaan, minun mielestä. Mitä pitemmälle kirja etenee, sitä ennalta arvattavammiksi tapahtumat käyvät. Hermostun lopullisesti sivulla 114 (Seven-pokkarilaitos vuodelta 2015): minkä ihmeen takia tämänkin kirjailijan on käytettävä kirja kirjassa -periaatetta? Olen huomannut, että se toimii vain harvoin (Kari Hotakaisen Ihmisen osassa se tosin toimii erinomaisesti).

Fakiiri istuu pimeässä lentokoneen ruumassa ja alkaa kirjoittaa kirjaa. Pimeässä. Hänen asuaan ja varustustaan on kuvattu useaan otteeseen, mutta kertaakaan ei ole mainittu, että hänellä olisi mukanaan muistilehtiö ja kynä. Sitä paitsi, jos hän kerran on kotoisin köyhästä intialaiskylästä ja ammatiltaan fakiiri, rohkenen epäillä, osaako hän edes kirjoittaa.

Anteeksi vain Romain Puértolas, mutta pidätän itselläni oikeuden lopettaa lukemisen sivulla 118. Elämä on liian lyhyt huonosti kirjoitettujen, tekohauskojen romaanien lukemiseen. Sitä paitsi kirjailija sekoittaa buddhalaisuuden ja hindulaisuuden keskenään. Aion toimittaa matkalukemiseni Helsinki-Vantaan lentokenttäkirjastoon, kanniskelkoon sitä välillä joku muu. Se, että minä en pidä kirjasta, ei tietenkään tarkoita, etteikö joku muu voisi pitää.

torstai 14. tammikuuta 2016

Näkökulmia kiusaamiseen, osa III: Rakkausruno?



Olen usein pohtinut kiusaamisen motiiveja. Joskus, mutta vain joskus, sille tuntuu olevan järkevä selitys. Ajatelkaa, miten mutkikas nuorten maailma joskus on!

Kiusaaja

Hän haukkuu sitä mikä on sinulle rakasta
vetää altasi tuolin, tukista häntä jos vihaat
Pikku pupu
koska hän sinua haukkuu kun et voi sietää häntä,
hänen nököhampaitaan, hän haluaa rusentaa sinut,
pienesti niin kuin aamulla muru mureni leivästäsi
koska hän sinua salaa haluaisi koskettaa
vihaa rakastaa tukistaa haukkuu murentaa
kiusaa sinua, miten voisit
älä-välittää?


© Riikka Johanna Uhlig 2015

tiistai 12. tammikuuta 2016

Näkökulmia kiusaamiseen, osa II Runot



Myös runoilijat ovat tarttuneet kiusaamisteemaan, mikä ei liene yllätys: runoja kirjoittava lapsi erottuu helposti joukosta, miksei aikuinenkin, jos kehtaa ääneen tunnustaa kirjoittavansa. Olen myös kuullut, että jotkut runoilijat käyttävät kallellaan olevaa baskeria. En tosin ole koskaan nähnyt, tällaiset tosiseikat kuullaan yleensä puskalennättimestä. Vai olisiko se nykyään puskamedia…

Kiusaamista käsittelevistä runoista minulle tulee ensimmäiseksi mieleen P. Mustapään Keltainen naakka. Keltainen naakka erottuu mustien joukosta sekä värinsä että rauhanomaisen käytöksensä vuoksi. Toiset naakat nokkivat siltä silmät päästä. Kyse on erilaisuuden herättämästä negatiivisesta huomiosta, intoleranssista, rasismista. - - Se ei ulvonut susien myötä // tai naakkakielellä, ei // se vaakkunut naakkojen lailla – // mikä siltä suosion vei - - Keltainen naakka selviytyy kuitenkin voittajana, sillä se elää omien arvojensa mukaan: - - Ja aforismin laati // se ensimmäisen näin: //
On minulla selkäranka, // jos silmittäkin jäin. // Ja toisen, yhtä hyvän: // Sain osan oivallisen – // on kunniallista kuolla // värinsä tunnustaen. Kunpa jokaisella kiusatuksi joutuneella olisikin yhtä paljon rohkeutta kuin naakalla! Joskus selkärankaa joutuu vahvistamaan vuosia.



 
Toiseksi haluan esitellä saksaksi kirjoittavan, Jugoslaviassa synteen Zoran Drvenkarin runon tinte im blut, jota ei liene suomennettu. Siispä kerron lyhyesti: kiusaaja on kaatanut runon minä maahan, painaa tämän kasvoja maata vasteen ja uhkailee. Paikalla on muitakin. Kurjinta niin runossa kuin elämässäkin on, etteivät nämä tee yhtään mitään. - - die anderen standen drum herum // sie standen einfach nur drum herum - - Muut seisoivat ympärillä, seisoivat vain siinä. Miten tuttu tilanne! Mutta maahan kaadettu nousee ylös ja sanoo jotain tärkeää: - - ihr könnt mir nichts // rief ich // ich habe tinte im blut - - Muut eivät ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, ennen kuin eräs tyttö selventää asiaa: nyt se varmaan kirjoittaa tästä runon. Muut nauravat.

Naurun kohteeksi joutuminen aiheuttaa voimakkaan häpeän tunteen, mikä voi olla pahempaa kuin turpiin saaminen. Se on minulle valitettavan tuttua. Kaikkein ikävintä on, kun kiusattu tuo esiin erityiskykynsä, ja sillekin nauretaan. – Minulla on mustetta veressä, sanoo Drvenkarin runon minä. – Ette mahda minulle mitään.

Ja kuitenkin, kaikesta sisäisestä vahvuudesta ja erityisyydestä huolimatta, kumpikin runo jättää ikävän jäljen, raapaisun lukijan sieluun.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Näkökulmia kiusaamiseen, osa I Elokuvat


Olen halunnut kirjoittaa siitä, miten taiteilijat käsittelevät kiusaamista. Aihe lienee monelle henkilökohtainen. Olen lukenut runoja, kuunnellut laluluja ja katsellut elokuvia – ja minun on vaikea päättää, mitkä niistä esittelisin ja mitkä jättäisin. Koetan silti nostaa esiin muutaman minulle tärkeimmän teoksen. Mielenkiintoista muuten on, etteivät useimmat teokset tarjoa ratkaisua kiusaamiseen. Yhteistä näyttää olevan, että kun joku on saanut kiusatun leiman, muiden on helppo liittyä kiusaajien leiriin.

Elokuvista minulle tulee mieleen kaksi, joissa yhteisö päättää yhteistuumin ottaa tietyn ihmisen kiusaamisen kohteeksi. Aki Kaurismäen elokuvassa Laitakaupungin valot vartijana työskentelevä Koistinen (Janne Hyytiäinen) ei ole juuri kenenkään kaveri. Työnjohtaja ei ole muistavinaan hänen nimeään, vaikka hän on ollut samassa firmassa jo kolme vuotta. Työkaverit eivät juttele hänen kanssaan, sehän on vain Koistinen. Varsin ovelasti rosvoliiga lavastaa hänet syylliseksi koruliikkeen murtoon. Elokuvan  mittaan selviää, että Koistisella on kuitenkin kaksi kaveria. Ehkä se on hänen pelastuksensa. Ehkä juuri se on tärkeintä. Ja Koistinenhan siis ei ole tehnyt mitään pahaa kenellekään.

Tuoreena tanskalaisen elokuvan ystävänä en malta olla kertomatta elokuvasta Jahti. Saattaa olla, että valitsin sen kirjaston hyllystä siksi, että pääosaa esittää varsin viehättävä ja taitava näyttelijä Mads Mikkelsen. Hänen roolihahmonsa Lucas joutuu koko kylän silmätikuksi, kun häntä nimittäin epäillään lapsen hyväksikäytöstä. Huomiota kaipaava pikkutyttö on kertonut höpöjä – asioita, joita hän on poiminut isoveljen ja tämän kaverin puheista. Oikeus katsoo, ettei syytteeseen ole perusteita, mutta huhut kiertävät, ja ihmiset tekevät omat johtopäätöksensä. Miehen ikkuna rikotaan ja koira tapetaan, eikä kyläkauppias suostu enää myymään hänelle ruokaa. Pikku hiljaa asia näyttää kuitenkin unohtuvan. Seuraavana syksynä miesporukka lähtee metsälle, ja Lucas on taas tervetullut mukaan joukkoon. Vai onko? Kenen kivääristä lähtikään laukaus, joka meni hiuksenhienosti Lucasin pään ohi?

Kummassakin elokuvassa kiusaaminen on yhtä inhottavaa ja väkivaltaista, mutta syyt ovat erilaisia. Koistisen „syyllisyydestä“ ei juuri selviä muuta, kuin että hän on hieman ujo, ehkä vanhanaikainenkin. Elokuvassa tosin pelataan muutenkin nykyajan ja 50-luvun bingoa, joten vaikea sanoa, miten erilainen Koistinen lopulta on. Lucas taas on lasten suosima kasvattaja, josta pienet hakevat turvaa silloin, kun kotona on ongelmia. Mutta aikuiset olettavat, etteivät lapset koskaan valehtele. Ja kun heille kerrotaan, millaisia oireita hyväksikäytetyllä lapsella voi olla, iskee paniikki: yhtäkkiä joka lapsella näyttää olevan päänsärkyä ja painajaisia, eikä kenellekään tule mieleen, että niihin voisi olla muitakin syitä. Vaikka oikeus kohtelee Lucasia oikeudenmukaisesti, muut eivät sitä tee. Aivan varmaa ei ole sekään, kuka on lopulta ystävä ja kuka vihollinen.

Kummankin elokuvan sankari selviää hengissä – juuri ja juuri. Seurauksista ei kerrota, sellaiset jutut ovat ainesta psykotrillereihin tai vähintäänkin dekkariin. Sitä, miksi ihmiset ryhtyvät joukolla kiusaamaan, ei selitetä, ja hyvä niin. Katsoja voi miettiä sitä itse. Toisinaan kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset.