Viikon mietelause

"Mikä ei tapa, siitä kirjoitetaan runo." - RU -

torstai 10. joulukuuta 2015

Yhä soittaa Peter Pan - unelmista ja havaitsemisesta

Olen viehättynyt joistakuista P. Mustapään runoista. Eräs suosikkejani on Yhä soittaa Peter Pan. Sen viesti on - ainakin minulle - ettei unelmistaan kannata luopua, vaikka ovella odottaisi uhka, tässä tapauksessa jättiläinen nimeltä Humbaba. Kannattaa elää tänään täysillä, vaikka huomenna saattaa kuollakin. Ja senkin minä runosta luen, että omaa luovaa työtään kannattaa tehdä, vaikkei olisi yleisöäkään. Ehkä joku joskus sittenkin kuulee, näkee, tuntee.

Pidän erityisesti runon ensimmäisistä säkeistä. Sanoma on aika hurja, mutta sopii ah niin hyvin juuri tähän päivään, tähän aikaan, tähän maailmaan.

Yhä soittaa Peter Pan.
Mutta kukaan ei ympärillä
kuule nuottiakaan,
sillä korvamme ovat ummessa,
ja joku on korvaton,
ja joku on päättä ja kaulattakin,
joten kuulomme kehno on.

- -

Koti-ikävän tullen Peter Pan lentää kotinsa ikkunalle katsomaan, miten vanhemmat ja sisarukset voivat. Hän soittaa pilliään, mutta kukaan ei kuule. On nimittäin niin, että jos ei kuuntele, ei kuule. Maailmassa olisi niin paljon kuulemista ja kuuntelemista - enkä tarkoita pelkästään pakolaisten hätää. Tärkeää kuulemista löytyy vaikkapa metsästä. Mutta jos vain hiihtää vauhdikkaasti ohi tai viuhtoo kävelysauvoillaan, ei kuule kuin oman hengityksensä, sydämensä lyönnit ja pulssimittarin piipityksen. Minusta se on väärä lähestymistapa metsään. Siellä kannattaa pysähdellä ja liikkua varoen. Voi löytää aarteita. Aarteita, niin kuin lapset niitä löytävät.

Sama pätee myös kirjastoon. Jos kirjastossa käy vain "äkkiä palauttamassa", suurin osa kirjastosta menee hukkaan. Siellä kuuluu istua ja selailla. Ja haistella! Minun poikani kertoo pitävänsä erityisesti tuoreen painomusteen hajusta. Minä taas haistelen mieluummin vanhoja, makulatuuripaperille painettuja kirjoja - niissä on jokin sanoin kuvaamaton taika. Kastuneista kirjoista en pidä. Niistä tulee mieleen ala-asteen kirjaston oikeassa alanurkassa sijainnut Pukke Punamuurahainen, iso, vanha kirja, jota kukaan ei koskaan lainannut, mutta sen sijaan kaikki kävivät haistelemassa, miten pahalta se haisi. Olen siitä asti inhonnut Pukke Punamuurahaista. Sen sijaan kunnan kirjaston Peter Pan, jossa oli viininpunaiset kannet, tuoksui varsin hyvältä: ei aivan tuoreelta, muttei vanhaltakaan. Ihan vaan kirjalta.

P. Mustapää päättää runonsa seuraavasti:

- Hyvä on, sanoi Peter, ja soitti (ja
se tässä muistakaa,
että jättiläinen Humbaba
ovella odottaa):
miten ruoho loistaa
ja kaisla soi
ja survovat itikat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti