Siirry pääsisältöön

Yhä soittaa Peter Pan - unelmista ja havaitsemisesta

Olen viehättynyt joistakuista P. Mustapään runoista. Eräs suosikkejani on Yhä soittaa Peter Pan. Sen viesti on - ainakin minulle - ettei unelmistaan kannata luopua, vaikka ovella odottaisi uhka, tässä tapauksessa jättiläinen nimeltä Humbaba. Kannattaa elää tänään täysillä, vaikka huomenna saattaa kuollakin. Ja senkin minä runosta luen, että omaa luovaa työtään kannattaa tehdä, vaikkei olisi yleisöäkään. Ehkä joku joskus sittenkin kuulee, näkee, tuntee.

Pidän erityisesti runon ensimmäisistä säkeistä. Sanoma on aika hurja, mutta sopii ah niin hyvin juuri tähän päivään, tähän aikaan, tähän maailmaan.

Yhä soittaa Peter Pan.
Mutta kukaan ei ympärillä
kuule nuottiakaan,
sillä korvamme ovat ummessa,
ja joku on korvaton,
ja joku on päättä ja kaulattakin,
joten kuulomme kehno on.

- -

Koti-ikävän tullen Peter Pan lentää kotinsa ikkunalle katsomaan, miten vanhemmat ja sisarukset voivat. Hän soittaa pilliään, mutta kukaan ei kuule. On nimittäin niin, että jos ei kuuntele, ei kuule. Maailmassa olisi niin paljon kuulemista ja kuuntelemista - enkä tarkoita pelkästään pakolaisten hätää. Tärkeää kuulemista löytyy vaikkapa metsästä. Mutta jos vain hiihtää vauhdikkaasti ohi tai viuhtoo kävelysauvoillaan, ei kuule kuin oman hengityksensä, sydämensä lyönnit ja pulssimittarin piipityksen. Minusta se on väärä lähestymistapa metsään. Siellä kannattaa pysähdellä ja liikkua varoen. Voi löytää aarteita. Aarteita, niin kuin lapset niitä löytävät.

Sama pätee myös kirjastoon. Jos kirjastossa käy vain "äkkiä palauttamassa", suurin osa kirjastosta menee hukkaan. Siellä kuuluu istua ja selailla. Ja haistella! Minun poikani kertoo pitävänsä erityisesti tuoreen painomusteen hajusta. Minä taas haistelen mieluummin vanhoja, makulatuuripaperille painettuja kirjoja - niissä on jokin sanoin kuvaamaton taika. Kastuneista kirjoista en pidä. Niistä tulee mieleen ala-asteen kirjaston oikeassa alanurkassa sijainnut Pukke Punamuurahainen, iso, vanha kirja, jota kukaan ei koskaan lainannut, mutta sen sijaan kaikki kävivät haistelemassa, miten pahalta se haisi. Olen siitä asti inhonnut Pukke Punamuurahaista. Sen sijaan kunnan kirjaston Peter Pan, jossa oli viininpunaiset kannet, tuoksui varsin hyvältä: ei aivan tuoreelta, muttei vanhaltakaan. Ihan vaan kirjalta.

P. Mustapää päättää runonsa seuraavasti:

- Hyvä on, sanoi Peter, ja soitti (ja
se tässä muistakaa,
että jättiläinen Humbaba
ovella odottaa):
miten ruoho loistaa
ja kaisla soi
ja survovat itikat.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…