Siirry pääsisältöön

Kirjallisuudesta, päivää!

Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Kiven merkitystä suomalaisessa - suomenkielisessä - kirjallisuudessa en voi kiistää, ja voisin tänään siteerata vaikkapa runoa Sydämeni laulu, joka on kieltämättä varsin puhutteleva. Voisin esimerkiksi tarkastella, millaisen tunnelman sen kielessä esiintyvät takavokaalit luovat lukijassa tai kuulijassa. Aiheesta lienee kuitenkin kirjoitettu jo riittävästi, joten pitäydyn yhden mielirunoilijoistani, Uuno Kailaan, tuotannossa. Jos joku suomalaisista runoilijoista on minulle eräänlainen kirjallinen sielun veli, niin nimenomaan Kailas, niin synkiltä kuin hänen runonsa usein kuulostavatkin. Seuraavassa tekstissä on kuitenkin taas valoa.

Syysaamu

Katselen aamuun kalpeaan.
Vanha tarhuri siellä
kulkee puiston tiellä
viikate olallaan.

Muistan erästä vainajaa.
Muistan erään runon.
Hyvä on olla, kun on
lähellä kuolemaa.

Ketä on aurinko polttanut,
sade ja tuuli nuollut,
mielellään on kuollut.
- Etkö rukoillut

sinäkin, sieluni, uupuen:
Tarhuri, tule ja niitä!
- Siitä on kauan, siitä.
Tänään hymyilen.


- Uuno Kailas, kokoelmasta Uni ja kuolema -

Tässäkin runossa esiintyy paljon takavokaaleja. Ne luovat pehmeän tunnelman niihinkin kohtiin, joissa puhutaan kuolemasta. Jo sanat kuolema ja kuollut ovat takavokaalisia, hyvin rauhallisia ja lempeitä sanoja (toisin kuin vaikka syntymä, joka viimeistäänkin ä:n vaikutuksesta kuulostaa äkilliselta, hurjaltakin. Rääkäisyltä.). Ehkä suomen kieli on luotu kuvaamaan kuolemaa pehmeästi, pelkäämättä.

Kailaan riimittelyyn kannattaa kiinnittää huomiota. Mielenkiintoinen seikka on esimerkiksi yhdistää yhden sanan riimi yhtä pitkään, kahdesta sanasta muodostuvaan: runon - kun on. Eräässä toisessa runossaan Kailas käyttää riimiparia metsä - et sä, joka itse asiassa toimii vielä paremmin. Äännettäessä kun on riimin keskelle tulee pysähdys.

Sekä soinnillisuuden että kielikuvien puolesta pidän eniten kolmannesta säkeistöstä. Nuollut - kuollut kuulostaa kauniilta ja rumalta yhtä aikaa, melkein jopa vähän rivolta. Siihen sointuu kauniisti puoliriimi rukoillut. Sade ja tuuli ovat nuolleet ihoa, joka kipristelee jo auringonpolttamien jäljiltä: sellaiselta elämä usein tuntuu, kipristelevältä. Toisaalta sade ja tuuli voivat myös viilentää ja rauhoittaa.

Tässä runossa viikatemies hiippailee taustalla, eikä ole läsnä yhtä vahvasti, kuin monissa muissa Kailaan runoissa. Minulle tulee lukiessani helpottunut olo: edes runon minä ei ole vielä tullut tiensä päähän, miksi siis minäkään olisin. Loppu on kaunis ja valoisa; minä kertoo kuoleman ajatusten kuuluvan menneeseen ja toteaa lopuksi suoraan ja yksinkertaisesti: tänään hymyilen.

Hyvää tätä päivää lukijoille ja lukemattomille! Muistakaa hymyillä kaiken kirpeyden keskellä!

R.J.U.

PS. Uuno Kailaan teoksia voi ladata lukulaitteelle ilmaiseksi Elisakirjasta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…